Kertomus siitä, miten humanisti kohtasi parikymmentätuhatta lääkäriä, luki, kirjoitti, paleli, eläytyi, sairasti ja parani - hoidosta huolimatta.

Tutkimushankkeissa on monta alkua ja loppua. Kun tutkija ja aihe ovat jonkin kosmisen yhteensattuman ansiosta löytäneet toisensa, alkaa ensin mainittu haalia uuteen aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta ja hahmotella ensimmäisiä suunnitelmia paperille. Tutkimussuunnitelmien tultua hyväksytyksi tutkija istuu lopulta työpöydän ääreen ja tarttuu ensimmäiseen asiakirjaan.

Tämän jälkeen ei olekaan enää paluuta entiseen. Lehtikirjoitusten, kirjeiden, pöytäkirjojen, mietintöjen ja muistelmien massa imee sisäänsä, ja niiden välityksellä avautuvassa uudessa maailmassa luovitaan aluksi ilman kompassia. Humanisti katsoo monta kertaa googlesta, mitä tarkoittaa torakoplastia, nefriitti, otoskleroosi, intrakutaaninen, tubaruptuura, bronkiitti, lumbago, atonia, albuminuria, ödeema, meningiitti, tamponaatio, aggravaatio, ligatuura, trakooma, pareesi, gastritis tai nil nocere. Välillä hän tuntee lukevansa päivästä toiseen valtavaa lääkärikirjaa ja sairastaa joka toisen mainituista vaivoista - kokien nahoissaan myös entisaikojen hoitomahdollisuuksien rajallisuuden.

Vähitellen materiaali alkaa jäsentyä loogisemmaksi kokonaisuudeksi ja rönsyilevät muistiinpanot alkavat jäntevöityä. Tutkija huomaa käyttävänsä ainakin omasta mielestään täysin luontevasti käsitteitä kuten prognoosi, profylaksi ja palliatiivinen myös jokapäiväisessä elämässään. Yleiskuvan luomisen ohella tutkimuskysymys terävöityy.

Kun aineistoa on kertynyt tarpeeksi - ja tiukka aikataulu muistuttaa olemassaolostaan - alkaa kirjoittaminen. Ensin se tuntuu riemulliselta ja vapauttavalta: päässä vellonut informaatiotulva alkaa purkautua paperille. Seuraava tunne on, että kaikki sanottava ei voi mitenkään mahtua ennalta määriteltyihin puitteisiin. Miten kymmenentuhatta faktaa ja parituhatta sivua muistiinpanoja tiivistetään tekstiksi, miten tehdään valintoja? Jokainen yksittäinen kalmanlinja opettaa irti päästämistä, ja lopulta tulee se päivä, kun teksti on lyhentynyt tarpeeksi kelvatakseen taittoon. Sen jälkeen tutkija tarttuu vapisevin käsin oikovedokseen, ja lopulta tuotos on armottomassa alkukevään valossa kaikkien nähtävillä.

Neljä humanistia ja muutama lääkäri

Edellä hahmoteltu prosessi voisi kuvata mitä tahansa kirjoitushanketta. Tässä tapauksessa sillä tarkoitetaan viimeisen parin vuoden jaksoa, jonka aikana neljä humanistia sai Lääkäriliiton suojissa tutustua valtavaan aineistoon lääkärien - ja vähän muidenkin - tuottamaa materiaalia. Lääkäritalon C-siivessä palellen, keskustellen, väitellenkin, vuoroin innostuen ja lannistuen, lukien ja kirjoittaen historioitsijat saivat aikaiseksi nipun tekstiä, joka pian on kaikkien luettavissa.

Prosessissa korostui työn ja tekemisen ohella yhteisöllisyys. Historiantutkija on usein aiheensa kanssa yksin. Tässä hankkeessa rikkautena oli tutkijaryhmä, jonka avulla menneisyyden puhuvat päät ankkuroituivat tiukasti tähän maailmaan. Erilaisten lähestymis- ja ajattelutapojen synteesi toi esille uusia näkökulmia, ja huumori auttoi jaksamaan niiden päivien yli, jolloin tutkimuskohde näyttäytyi hahmottomana massana.

Eläviä ihmiskontakteja ja jäsennysapua toivat myös säännöllisesti kokoontunut historiatoimikunta sekä monet haastateltavat, joiden avulla lääkärien maailma avautui ymmärrettävänä ja inhimillisenä. Eräs myöhäiseen heinäkuun iltaan asti jatkunut haastattelu, jossa viisi lääkäriä oli puhunut tauotta tuntikausia, jätti humanistin suorastaan huumaantuneeseen tilaan: nämä ihmiset todella välittävät siitä, mitä tekevät.

Ei mitään uutta auringon alla?

Tutkimusprosessi tiivistyi oivallukseen siitä, miten samankaltaisena ihminen lääkärinammatin takana on säilynyt. Lounaskeskusteluissa ja tutkijatapaamisissa tuli yhä uudelleen esille se, miten samat keskustelunaiheet nousivat esille vuosikymmen toisensa jälkeen. Oman teemani puitteissa oli kuin lääkärit olisivat siirtyneet näyttämöltä toiselle: kulissit vaihtuivat, potilaiden asut, tapa elehtiä ja olla esillä varioivat, huoneiden sisustus muuttui, mutta perustapahtuma - lääkärin ja potilaan kohtaaminen - säilyi ennallaan.

Päätän tarinani lainaukseen epätieteellisesti ja täysin subjektiivisesti ihailemani Lääkäriliiton ensimmäisen puheenjohtajan

Max Oker-Blomin

novellista, jossa tämä puhuu lääkärin inhimillistymisestä ja työn tarjoamasta tyydytyksestä. Sitaatti puhuttelee eläytyvää historiantutkijaa ja vertautuu myös tähän tutkimusprosessiin.

"Kannisto eli ajatuksissaan uudelleen kaiken sen, mikä äsken oli hänen silmäinsä edessä tapahtunut. Hän tiesi vanhastaan, että hän oli aina tuntenut kaikkein suurinta tyydytystä oltuaan lähimmäiselleen suoranaiseksi hyödyksi. Silloin hän oli huomannut itsensä ennen kaikkea ihmiseksi eikä vain lääkärintoimen harjoittajaksi. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan voinut uneksiakaan joutuvansa sellaiseen asemaan, että hän lääkärintoimensa ohella huomaisi itsensä kutsutuksi myöskin sielunpaimenen virkaa toimittamaan. Nyt tämä oli kuitenkin tapahtunut ja vieläpä päälle päätteeksi ilman mitään valmistusta. (...) Ja lämmin tunne täytti Kanniston rinnan hänen sanoessaan itselleen: 'Minun on suotu kerran toimia lääkärinä sanan täydellisimmässä ja kauneimmassa merkityksessä'."

Novellista "Ulkopuolella virkaa". Max Oker-Blom: Lääkärin työmaalta. WSOY: Porvoo 1917, s. 214.