Uusin moniraitainen kuvauslaite, lääkestentti, kehonulkoinen happihoito, neulaton rokoteinjektori, keinomaksa, aivostimulaattori. Lääketiede tuottaa yhä mielenkiintoisempia keksintöjä, joilla voi hoitaa potilaita, tai joita voi ainakin kokeilla potilaiden hoitamiseen. Mutta mistä tiedämme, ettei kyse ole vain high-tech-aikaan sovelletusta vanhasta tavasta viihdyttää potilaita sillä aikaa kun luonto parantaa?

Modernin lääketieteen käyttö potilaiden viihdyttämiseen on muuttunut ongelmalliseksi kahdesta syystä: hoidoista on tullut tehokkaita - eli potentiaalisesti vaarallisia - ja kalliita. Näin potilaiden viihdyttäjän rooli jää erilaisille viihde- ja uskomushoidoille kuten homeopatialle. Lääkäreiden kannalta kyse on perustavasta modernin lääketieteen paradoksista: lääkärien menestys uusien hoitojen kehittämisessä luonnontieteiden avulla on tuonut lääketieteelle niin paljon vaikutusvaltaa, että tälle vallalle riittää ottajia vähän joka suunnasta. Oikeutetuin ryhmä vallananastajia ovat veronmaksajat, eli potilaat ja poliitikot; heille lääkäreiden pitää tarvittaessa pystyä perustelemaan tekosensa. Niinpä on kehitetty näyttöön perustuva lääketiede (EBM), ja institutionalisoitu terveydenhuollon menetelmien arviointi (HTA).

Näyttöideologian suosion myötä on herännyt kysymys, milloin häntä alkaa heiluttaa koiraa. Eli siirtyvätkö hoitopäätökset kliinikoilta ja potilailta byrokraateille ja tutkijoille. Vastaukseksi ei enää riitä naiivi uskomus, että hoitosuositukset tai menetelmäarviot ovat vain suosituksia, joita sovelletaan yksilötasolla parhaalla mahdollisella tavalla. Kehityssuunta on selkeä, eli suosituksista ja arvioista tulee yhä sitovampia. Maksajat eivät halua maksaa suositusten yli, eivätkä potilaat halua hoitoa suositusten ali. Näin kliinisen todellisuuden tuominen mukaan jo menetelmien arviointiin tulee yhä tärkeämmäksi. Tämä on poikinut oivalluksen, että eettisten, sosiaalisten ja organisatoristen vaikutusten arviointi on tärkeä osa terveydenhuollon menetelmien arviointia. Terveydenhuollon toimintojen asettaminen paremmuusjärjestykseen ei voi onnistua yksin mekaanisilla mittareilla (kuten laatupainotteisilla elinvuosilla) eikä tieteellisen näytön punnitseminen ole koskaan arvovapaa prosessi.

Päätös hoitosuosituksen tai menetelmäarvion aiheesta on arvovalinta, joka sulkee pois muita aiheita. Tulosmittareiden valinta osoittaa mitä arvioijat itse pitävät tärkeänä, mutta tekee samalla näkymättömiksi teknologian muut seuraukset. Esimerkiksi yleensä tutkitaan vain potilaan terveydentilaa ja hoitojärjestelmän kustannuksia, mutta unohdetaan omaisiin kohdistuvat vaikutukset. Terveydentilan mittaaminen ohittaa hoitojen vaikutukset itsemääräämiskyvylle, omanarvontunteelle tai sosiaalisille ongelmille. Uutta teknologiaa ei myöskään juuri sovelleta samoissa olosuhteissa kuin sitä tutkitaan. Uusi teknologia vaatii aina käyttäjänsä, tilansa, potilaansa ja maksajansa, ja tämä heijastuu vääjäämättä muihin toimintoihin - mutta eri maissa eri tavoilla. Rahaa voi tulla lisää, mutta lääkäri ei voi olla kuin yhdessä paikassa yhtä aikaa. Potilaiden ja lääkärien arvot ja asenteet vaikuttavat ratkaisevasti uusien hoitojen käyttöönottoon. Hoitojärjestelmän arvostuksen ja työntekijöiden moraalin kannalta oikeudenmukaisuus on usein tärkeämpää kuin terveyshyötyjen maksimointi.

Uusien teknologioiden eettisten ja organisatoristen seurausten arviointiyritykset ovat osoittaneet lääkärien osallistumisen välttämättömyyden. Ilman kliinistä kokemusta on mahdotonta kysyä oikeita kysymyksiä, puhumattakaan niiden ratkaisuista - molemmat kun edellyttävät ymmärrystä alan kliinisestä todellisuudesta Suomessa. Hoitojärjestelmän kehittäminen vain maistereiden ja ekonomien voimin ei riitä palvelemaan potilaiden etuja. Jos todella halutaan ottaa parhaat teknologiat käyttöön, ei kliinisen todellisuuden tuntevien ihmisten arviota voi ohittaa. Eettisten asioiden selkeä huomiointi antaa kuitenkin mahdollisuuden lääkäreille pysyä näyttöön perustuvan lääketieteen ja terveydenhuollon menetelmien arvioinnin keskiössä. Ongelmana on, miten saada kehittämis- ja johtamistehtävistä lääkäreitä houkuttelevia työpaikkoja. Suomessa tuntuu olevan hieman avoinna peruskysymys, onko terveydenhuolto välttämätön kustannuserä vai halutaanko kansalaisten terveyttä todella edistää niin hyvin kuin maamme nykyvarallisuus mahdollistaisi.