"Meillä ei ole lupa tällä hetkellä tehdä yli 6 kuukauden määräyskirjoja". Näin minulle ilmoitettiin taannoin tullessani jatkamaan erikoistumistani uuteen työpaikkaan, johon olin sopinut aiemmin työt kahdeksi vuodeksi eteenpäin. "Uusi määräyskirja tulee sitten aikanaan".

Entä jos ei tulekaan? Ja mikä peruste työnantajalla on tehdä määräyskirja vain muutamaksi kuukaudeksi? Työvoimatarve erikoisalalta ei varmasti ole katoamassa mihinkään lopun erikoistumisenikaan aikana. Näitä kysymyksiä joutuu moni lääkäri toistuvasti miettimään.

Lääkäreille määräaikaisuudet ovat arkipäivää. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 jopa 39,5 % kaikista kuntasektorilla työskentelevistä lääkäreistä on määräaikaisia (1). Luku on hätkähdyttävä. Ja selvästi suurin kaikista kuntasektorin työntekijäryhmistä.

Määräaikaisia työsuhteita on perinteisesti ollut erityisesti sairaaloissa, mutta ne yleistyvät ripeästi myös terveyskeskuksissa. Lääkäriliiton Terveyskeskusten lääkäritilanne 2019 -tutkimuksen mukaan nykyisin noin 20 % terveyskeskusten vakansseista hoidetaan sijaisilla (2), mikä on tuplasti se, mitä 15 vuotta sitten.

Osa lääkärien määräaikaisuuksista selittyy toki erikoistumiskoulutuksella, joka on laillinen peruste määräaikaisuudelle. Tämä on hyvin ymmärrettävissä, eihän erikoistumisen oletetakaan jatkuvan eläkeikään asti. On kuitenkin vaikea käsittää, miten on perusteltavissa esimerkiksi kolmen vuoden yliopistosairaalajakson pilkkominen muutaman kuukauden pätkiin. Virkamääräykset tulisi tehdä saman tien niin, että ne kattaisivat vähintään koko erikoistumisjakson yksittäisen työnantajan palveluksessa.

Määräaikaisuuksien ongelma ei kuitenkaan koske vain erikoistuvia. Etenkin kliiniset opettajat, tutkijat ja vastavalmistuneet erikoislääkärit ovat usein määräaikaisissa työ- tai virkasuhteissa. Joko sopivaa virkapohjaa ei ole tai täyttämättä olevaa virkaa ei jostain syystä ole avattu vakinaisesti täytettäväksi ja virkaa hoidetaan toinen toistaan seuraavilla sijaisuuksilla. Näin siitä huolimatta, että tällaiseen ilmeisen pysyvään työvoimatarpeeseen tulisi lain mukaan palkata vakituinen työntekijä.

Määräaikaiset työsuhteet heikentävät työhyvinvointia. Ne lisäävät epävarmuutta ja vaikeuttavat tulevaisuuden suunnittelua. Määräaikaisuuksien on todettu vähentävän työntekijän sitoutumista työyhteisöön ja heikentävän hänen vaikutusmahdollisuuksiaan työnsä sisältöön (3). Vanhempainvapaiden pitäminen mutkistuu. Alallamme esiintyy valitettavasti edelleenkin esimerkiksi raskaus- ja perhesyrjintää: äitiyslomalle jäävän määräyskirja jätetään uusimatta tai vanhempainvapaan pitämistä toppuutellaan viittaamalla määräaikaisuuden lähestyvään umpeutumiseen. Määräaikaisessa työsuhteessa työntekijän äkillinen sairastuminen voi nopeasti romuttaa työntekijän talouden, kun määräyskirjaa ei ehkä kesken sairausloman enää uusitakaan.

Perusteettomista määräaikaisuuksista onkin päästävä eroon. Terveyspalvelujen kysyntä tuskin aivan lähiaikoina romahtaa, ja harva meistä tekee työtä projektiluonteisesti. Erityisesti terveydenhuollossa kyse on myös potilasturvallisuudesta: työ- tai virkasuhteen jatkuvuus tuo samalla potilaiden hoidon jatkuvuutta. Ketjutetuille lyhyille määräaikaisuuksille onkin vaikea nähdä mitään hyviä perusteita.

Vakinaista työtä tekevä lääkäri, tutkija tai kliininen opettaja ansaitsee vakinaisen työsuhteen, samoin erikoistuva virkamääräyksen koko erikoistumisjaksolleen.