Entä jos työterveyshuollon sairaanhoitoa ei olisi?
Työterveyshuollon sairaanhoito on monelle piikki terveydenhuollon lihassa.
Yksi nykymuotoisen työterveyshuollon kiihkeimmistä kriitikoista on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, joka julkaisi maaliskuun alussa selvityksen lakisääteisen työterveyshuollon rinnalla järjestettävän sairaanhoidon ongelmista ja esitti samalla järjestelmän uudistamista osana sote-kokonaisuutta.
Työterveyshuollon sairaanhoidon syntilista on pitkä. Sen on esitetty aiheuttavan rakenteellista eriarvoisuutta, kun palvelut kohdentuvat väestön paremmin voivaan työssä käyvään osaan. Koska työterveyshuolto ei ole julkisesti järjestetyn terveydenhuollon piirissä, sen katsotaan myös vaikeuttavan järjestelmän tarkoituksenmukaista ohjausta kokonaisuutena.
Työterveyshuollon sairaanhoidon sanotaan olevan epätarkoituksenmukaisen lääkärivetoista, eikä sen katsota vastaavan muuttuvan työelämän tarpeisiin esimerkiksi lyhytaikaisissa työsuhteissa työskentelevien tai tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden osalta. On epäilty, että jos työnantajat eivät järjestäisi työntekijöilleen sairaanhoitoa, voisi tähän käytetystä summasta osan kohdentaa palkkoihin. Vähemmän etuja, parempi palkka.
Lisäksi on muun muassa esitetty, että työterveyshuolto vie perusterveydenhuollosta tekijät houkuttelemalla heidät sisäsiisteihin töihin parempiosaisen väestön pariin. Työterveyshuollon markkinaehtoisen palkkatason väitetään myös lisänneen perusterveydenhuollon palkkakustannuksia pakottamalla kilpailemaan rajallisesta henkilöstöstä rahalla.
Rapauttaneen perusterveydenhuoltoa
Jotkut katsovat työterveyshuollon rapauttaneen perusterveydenhuoltoa sitäkin kautta, että kaikki päättäjät ja muuten vain parempiosainen väki ovat työterveyshuollon palveluiden piirissä, kun taas perusterveydenhuollosta on tullut niiden muiden, siis vähäväkisten vanhusten ja työttömien, terveydenhuolto.
Lapsethan ovat jo aikapäiviä sitten karanneet ainakin kaupungeissa vakuutusten turvin yksityisten palvelujen käyttäjiksi. Kun palvelujen piiristä ovat kadonneet ne, joiden ääni painaa enemmän, on samalla kadonnut paine kehittää perusterveydenhuoltoa.
Aika raadollista, jos näin on.
Vaikka valtio ei juuri osallistukaan työterveyshuollon niin sanottujen Kela-korvausten rahoitukseen (ne rahoitetaan työnantajilta, työntekijöiltä ja yrittäjiltä kerättävillä maksuilla), voivat yritykset vähentää työterveyshuollon kustannukset verotettavasta tuloksestaan, mikä pienentää hieman verotuloja.
Edellä mainitut argumentit eivät ole täysin tuulesta temmattuja, jos eivät yksiselitteisen tottakaan. Siitä voi toki kiistellä, mikä on syy ja mikä seuraus.
Onko työterveyshuollon sairaanhoito lähtenyt kasvamaan siksi, ettei julkinen perusterveydenhuolto kyennyt palvelemaan työssäkäyviä riittävän hyvin? Vai onko perusterveydenhuolto kurjistunut siksi, että työnantajat päättivät alkaa käyttää rahojaan rinnakkaisen avoterveydenhuollon järjestelmän pystyttämiseen?
En ryhdy esitelmöimään työterveyshuollon sairaanhoidon hyödyistä tai oikeutuksesta, vaan pohdin mitä seuraisi, jos työterveyshuoltoon ei enää saisi sisällyttää sairaanhoitoa.
Lähden oletuksesta, että nykymuotoiseen työterveyshuoltoon saisivat jatkossa kuulua vain niin sanotut lakisääteiset palvelut, kuten työhön liittyvät terveystarkastukset ja työperäisiksi epäiltyjen sairauksien selvittely. Sairaanhoitoa saisi järjestää, mutta ei työterveyshuoltona.
Kustannuksista
Työnantajien järjestämän työterveyshuollon kustannukset olivat vuonna 2020 noin 880 miljoonaa euroa, josta sairaanhoitoon kului noin 445 miljoonaa euroa. Sairaanhoidosta maksettiin korvauksia noin 124 miljoonaa euroa.
Tämän summan voisi ehkä jollakin hallinnollisella tempulla kuvitella siirtävänsä hyvinvointialueiden rahoitukseen, mutta työnantajien suoraan maksamaa osuutta ei mitenkään.
Työterveyshuollossa toteutui vuonna 2020 noin 3,4 miljoonaa sairaanhoitokäyntiä, joista noin 2,4 miljoonaa lääkärillä. Vaikka kaikki käynnit eivät siirtyisi perusterveydenhuoltoon, niitä ei saataisi rahoitettua siirtyvällä rahasummalla, vaan perusterveydenhuollon lisärahoitustarve kasvaisi entisestään.
Entä jäisivätkö työntekijät ja työnantajat pyörittelemään peukaloitaan sairaanhoidon siirtyessä terveyskeskuksiin, jonotusaikojen pitkittyessä ja käynteihin käytetyn ajan kasvaessa?
Tuskinpa vain.
Huomattavasti todennäköisempää on, että työnantajat alkaisivat järjestää vastaavia palveluja sairauskuluvakuutuksin tai perustamalla yhdessä työntekijöiden kanssa sairauskassoja. Näitä palveluja tuottamaan jäisi mm. merkittävä osa siitä noin 1 600 henkilötyövuoden lääkärityövoimasta, joka nykyään työterveyshuollon sairaanhoidon tuottaa, muusta henkilöstöstä puhumattakaan.
Terveydenhuollon kokonaisuus ei tiivistyisi, vaan päinvastoin sirpaloituisi entistä kirjavammaksi.
Työterveyshuollon sairaanhoidossa on puutteensa, eikä suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä tuota terveyttä niin hyvin kuin se parhaimmillaan voisi.
Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista ajamalla ensin työterveyshuollon sairaanhoitoa alas, vaan uudistamalla perusterveydenhuollon tekemisen puitteet niin, että tarjolla on mahdollisuus tehdä mielekästä ja vaikuttavaa työtä asiallisissa puitteissa.
Sellaisen työn uskoisin kiinnostavan myös monia lääkäreitä ja muita terveydenhuollon ammattilaisia, jotka nyt ovat päätyneet työterveyshuollon sairaanhoidon pariin.
