Muutin hiljattain ex tempore työn perässä Ruotsiin.

Loikka naapuri-Pohjoismaan terveydenhuoltoon on ollut silmiä avaava, raikas ja rikastuttava.

Kaikki ei ole Ruotsissa paremmin – provosoin nyt tahallani – mutta moni asia on. Listaan muutamia niistä osin mustavalkoisesti ja stereotyyppisestikin, pilke silmäkulmassa.

Kahvia ja kokouksia – voiko niitä olla liikaa?

Aamut alkavat fikalla, eli aamukahvilla. Ai että! Talo tarjoaa, eikä kolehtia kerätä.

Kahvi on nimittäin täällä kiistaton elämän ja työn perusedellytys. Kaikki sanovat toisilleen god morgon. Myös professori underläkarelle. Sitä seuraa klinikan yhteinen kokous, morgonmöte, jossa käydään läpi klinikan päivän polttavat asiat, päivystyksenä hoidetut sekä talossa ja tulossa olevat potilaat. Näin kaikki klinikassa tietävät, mitä talossa tapahtuu.

Ennen kuin varsinainen työskentely tai osastojen kiertäminen aloitetaan, otetaan toiset fikat. Jos suomalaisena “kahvit juodaan, jos ehditään” -mentaliteettiin tottuneena tässä kohtaa on hätähousut jalassa siirtymässä potilastyöhön, saa osakseen lähinnä huvittuneita katseita. Fikasta ei tingitä. Ta det lugnt!

Kohteliaisuutta ja konsensushakuisuutta – voivatko ne mennä yli?

Ehkä vaikeinta minulle täällä on ollut yrittää olla menemättä suoraa asiaan. Jos aloitan töksäyttämällä heti alkuun asiani, vaikutan lähinnä tylyltä. Suomessahan mahdollisimman suoraa kommunikaatiota yleensä arvostetaan.

Niinpä aina avatessani keskustelun pyrin aloittamaan sanomalla esimerkiksi “Du…”, jota seuraa kohtelias parin sekunnin hiljaisuus, jonka aikana toinen ehtii valmistautua keskusteluun.

Sitten kysytään kuulumiset ja vasta sitten voi mennä asiaan. Jos töpeksin vuorovaikutuksessa, voin aina onneksi heittää läppää suomalaisuudestani ja siitä, että puhun muutenkin kuin muumi. Ja kaikille jää hyvä mieli. Ingen fara!

Ruotsalainen päätöksenteko saattaa suomalaisesta tuntua jopa liian konsensushakuiselta ja jahkailevaltakin. Dominoiva päällepäsmäröinti, egoilu tai asioiden ylhäältä saneleminen ei ole täällä hyve. Sellaista pidetään lähinnä “otrevliginä” eli epämiellyttävänä käytöksenä.

Itse olen kokenut, että asioiden käsittely yhdessä useamman kollegan voimin on jopa monipuolistanut oman kliinisen ajatteluni kehitystä.

Se on myös tasapuolistanut mahdollisuuttani erikoistuvana olla mukana erikoislääkärien päätöksentekoprosessissa ja oppia erityisesti haastavista ja ei-suoraviivaisista potilastapauksista. Se myös rakentaa klinikan yhteishenkeä.

Tylyyden ja konfliktien välttely sekä trevlig-käytösnormi tekevät työympäristöstä äärimmäisen turvallisen. Ei tulisi kuuloonkaan, että seniori reagoisi penseästi konsultaatiooni tai ei olisi käytettävissä, jos tarvitsen. Kukaan ei vastaa soittoon murahdellen. Kukaan ei kuittaile, irvaile rivien välissä tai nolaa toista. Sairaanhoitajien ja lääkäreiden välillä ei ole hierarkiaa.

Kaikilla on myös samat työasut, ja ainoa erottava tekijä on metallinen rintakyltti, jonka teksti ja väri viestivät ammattiryhmäsi muille. Lääkärintakit ovat jääneet historiaan. Tämä tyyli on itse asiassa rantautunut myös Taysiin, Tampereelle.

Välittämistä ja vilaa – ihmisiähän tässä ollaan

Pidän siitä, miten täällä potilasteksteihin kirjataan systemaattisesti perinteisten hoidon syyn, anamneesin, statuksen ja suunnitelman lisäksi ”förlopp” eli tapahtumien kulku, ”utredning” eli tutkimukset, “bedömning” eli arvio sekä “åtgärder” eli toimenpiteet. Näin varmistetaan, että kliininen ajatuksenjuoksu ja prosessi varmasti välittyy kirjauksesta.

Koen, että täällä myös ilmaistaan avoimemmin potilaista välittämistä sekä mietitään ääneen, miltä asiat tuntuvat: Hur känns det?

Leikkauksen jälkeen kysytään ensin, miten leikkaus meni ja sitten: Hur mår patienten?

Päätöksenteossa vedetään aina hyvin selvästi keskiöön kysymys potilaan elämänlaadusta ja yksilöllisestä parhaasta.

Kaikkein suurin kulttuurishokki on kuitenkin ollut viikon mittaiset päivystysvapaat. Kyllä. Myös kirurgialla. En uskonut niitä todeksi ennen kuin näin itse.

Suomessa on vielä varsin vieras ajatus, että intensiivisen (yö)työjakson jälkeen olisi ansaittu kompensatorinen mahdollisuus aidosti palautua. Täällä se ei ole vain kaunis ajatus vaan käytäntöön otettu järjestely: Yötyöt tehdään nattjour- eli yöpäivystysviikkoina, mikä tarkoittaa yleensä keskimäärin 3:a yötä viikossa. 24 tunnin vuoroja ei ole. Keskimäärin kahta nattjourveckaa kohden saa pitää yhden jourkomp- eli päivystyskompensaatiovapaaviikon “vilaa”, eli lepoa varten.

Ei hassumpaa?

Tämä on tosin Ruotsissakin ilmeisesti aika uusi asia ja pitkälti seurausta siitä, että Ruotsin Lääkäriliitto puuttui ristiriitaan lääkärien työajoissa ja EU:n työaikalainsäädännössä.

Vaikka meillä Suomessa puhutaan monesta asiasta rehdisti suoraan, tätä ei vielä olla nostettu laajemmin britsille. Suomalaiset lääkärit ovat toki sisukkaita, ainakin sisukkaampia kuin ruotsalaiset!

Mutta sisu ei suojaa sydän- ja verisuonitaudeilta, ehkä jopa päinvastoin, ja jos ei muuten niin kollegiaalisen primaariprevention kannalta voisi olla aika tarkastella asiaa Suomessakin. Ehkä lääkäreiden lisääntynyt ”osa-aikatyö” — lainausmerkeissä koska se käytännössä vastaa monesti yli 40 tunnin viikkoja — myös kertoo, että tarvetta voisi olla.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti, väitöskirjatutkija ja entinen Helsingin yliopiston lääketieteellisen koulutusohjelman kohtaamisen ja vuorovaikutustaitojen kliininen opettaja.