Inhimilliset virheet
Tampereen lääkiksessä maaliskuussa on perinteisesti pidetty ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tuorevainajadissektiot viimeisen kymmenen vuoden ajan. Formaliinifiksoiduista testamenttivainajista siirryttiin jääsäilytykseen ja tuorevainajadissektioihin 2013. Kyseisenä vuonna oli sattumalta myös allekirjoittaneen ensimmäinen dissektiokokemus. Siitä lähtien olen ollut mukana dissektiossa joka vuosi – alkuun vapaaehtoisena apupoikana ja myöhemmin valmistumisen jälkeen opettajana.
Anatomian opiskelun alkuvaiheessa huomasin, että vaikka anatomia aiheena on kiinnostava, tein mielummin mitä tahansa muuta kuin opiskelin sitä kirjoista. Neolatinalainen nimistö, loputtoman paksut kuvastot, keskenään erilaiset virtuaalimallit ja eri rakenteiden tärkeysjärjestyksen totaalinen puute tekivät opiskelusta vähintäänkin haasteellista. Tuntui, ettei mikään nimi jäänyt mieleen päivää paria pidemmäksi ajaksi. Kuuluisan suullisen tentin melkein reputin.
Dissektiot muutti käsitykseni anatomian opiskelusta ja sen tärkeydestä.
Siinä, missä kirjoista opin hatarasti ihmiskehon peruskaavion, dissektiossa opin lihasten mittasuhteet ja niiden todelliset sijainnit toisiinsa nähden. Kudokset eivät enää olleetkaan staattisia kuvia kirjoissa, vaan dynaamisia rakenteita, joiden sisälle elämä syntyy ja joiden varaan elinkaari rakentuu. Neolatinalaiset nimet muuttuivat muinaisten ruotsin sanakokeiden traumatriggereistä syntymän, kehityksen ja kuoleman rakennuspaloiksi.
Yksin kirjoja putkinäköisesti lukemalla opin lähinnä vihaamaan huonoa keskittymiskykyäni ja muistiani, kun taas yhdessä muiden kanssa tekemällä opin kollegoilta tarttuvan innostuksen antaman voiman. Sen voiman varassa läpi käydyt rakenteet jäivätkin yhtäkkiä mieleen ilman aktiivista ponnistelua.
Lisäksi opin ryhmätyötä tekemällä anatomiasta asioita, jotka ei olisi todennäköisesti koskaan jääneet kirjasta lukemalla mieleen, kuten erilaiset anatomisiin variantteihin liittyvät oireet ja sairaudet, tai normaaliin anatomiaan liittyvät ihmiskehon heikkoudet ja vahvuudet.
Groteski oppimismenetelmä
Virtuaalimalleja on nykyään jo kolmetoista tusinassa ja niiden tarjoama opiskeltava sisältö pyrkii toinen toistaan parempaan. Vuosia sitten kuulin jo ensimmäisen kerran ihmettelyä, miksi näin muinaista ja groteskia opiskelumetodia enää käytetään, kun tekniikkakin on jo niin pitkällä, että 3D-mallit tuottavat vastaavan hyödyn.
Ei tuota, eikä kenenkään meidän elinaikana tule tuottamaan. Syy tähän on kaikessa yksinkertaisuudessaan inhimilliset virheet.
Vainaja on äänetön ja virheetön opettaja, joka vastaa vain kysymyksiin, jotka kysyjä keksii kysyä.
Vainaja on primordiaalinen, lähes alkuperäinen anatomian lähde – loputtoman uuden tiedon aarreaitta. Virhe syntyy ainoastaan oppilaasta, tulkitsijasta.
Anatomisissa kirjoissa, 3D-malleissa ja muissa lähteissä käsitellään parhaimmillaankin toisen käden, yleensä kolmannen ja jopa tuhannennen käden tietoa. Tulkintavirheiden määrä voi olla kaksi perättäistä, jopa ad infinitum.
Tuorevainajan tapauksessa dissektori on tulkitsija ja ainoat virheet johtuvat tulkitsijasta itsestään. Samalla tavoin virheet toimenpiteiden harjoittelussa ovat johtuvat ainoastaan harjoittelijasta itsestään. Vainaja on kuitenkin lempeä opettaja: virheet on jo annettu anteeksi, eikä täydellisyyttä koskaan vaadittukaan. Ainoastaan halu oppia merkitsee. Siksipä minäkin vielä käyn anatomiaa dissektioissa opettelemassa joka maaliskuu.
Kokonaan toinen maailma
Ilman vainajia joudumme harjoittelemaan toimenpiteet elävillä potilailla. Se onkin kokonaan toinen maailma. Ei ole kirjaa, tai lähdettä mihin vedota eikä mentoria tai juristia, jonka taakse piiloutua, kun injektio ei osu kohteeseen, hermovariantti menee avausviillossa poikki tai potilas menehtyy komplikaatioon. Vaikka vakuutus korvaisikin vahingon, ei se saa menetetyn raajan tilalle uutta siinä missä ei menetetyn äidinkään tilalle sijaista.
Jäljelle jää peilistä takaisin tuijottava väsymys, häpeä ja katkeruus.
Vainajatoiminnan jatkumisen takaaminen ja laajentaminen anatomian opetuksen sekä toimenpideharjoitusten osalta on potilaiden etu, lääkärin kehityksen jatkumisen takaaja.
Kun vaihtoehtona on elävillä harjoittelu, parempaa tai kustannustehokkaampaa resurssia ei ole olemassa.
Kirjoittaja on yleislääkäri, johon voi törmätä, jos triage sen sallii.
