Kuoleman ja kärsivän potilaan äärellä liikuttuu kuka tahansa – ammatista riippumatta. Lääkärillä tunteet voivat ryöpsähtää pintaan myös silkasta väsymyksestä kiireen ja päivystämisen keskellä.

Mutta saako lääkäri itkeä?

Brittilehti BMJ pureutui aiheeseen muutama vuosi sitten. Tulos oli, että valtavan moni lääkäri kohtaa liikuttumista pintaan nostavia tilanteita (1).

Useimmat jättävät ne näyttämättä. Pelätään ammatillisen uskottavuuden puolesta. Superlääkäri ei itke.

Oli niitäkin, jotka häipyivät katseilta piiloon vessaan tai siivouskomeroon.

Myös heitä, joiden mielestä tunteet tulee näyttää avoimesti myös potilaalle.

Työelämän arvot ja kulttuuri ovat Suomessa lientyneet, mutta pinnan alla kytee ikiaikaista kovuutta. Jos et kestä, mahdatko olla oikeassa ammatissa, moni voi hiljaa miettiä kollegastaan.

Lääkärilehti julkaisi vuonna 1997 artikkelin lääkärien itsemurhista (2). Vuosina 1986–1993 itsemurhakuolleisuus oli lääkäreillä muita ylempiä toimihenkilöitä korkeampi. Riski oli suurin psykiatreilla, gynekologeilla ja kirurgeilla. Naislääkärit kuolivat oman käden kautta lähes neljä kertaa niin todennäköisesti kuin muut ylemmät toimihenkilönaiset.

Yhdysvalloissa lääkärin itsemurhariski on tuoreempien tietojen mukaan väestöön nähden kaksinkertainen (3).

Miksi näin?

Ammattiin valikoituu obsessiivisia, korkean vaatimustason ihmisiä, jotka ovat alttiita depressiolle. Ammatillinen stressi on kova. Psykiatrin potilaat tekevät itsemurhia. Hoitovirhe voi aiheuttaa kuoleman. Vastaanotolla joutuu lohduttamaan lapsensa menettäneitä ihmisiä.

Vähemmässäkin olisi kestettävää.

Kaiken päälle lääkäri tuntee itsemurhan keinot sekä välineet, ja ne ovat hänen ulottuvillaan.

Antautua ei kannata. Paras uskoa mielen ilmiöihin perehtyneitä kollegoita: tunteet tulee ilmaista. Itkeminen on niille tärkeä väylä. Yhtä tärkeää on keskustella tuntemuksista kollegoiden kanssa.

Itkeä siis saa – kunhan pitää johtotähtenä potilasta.

Myötätunto auttaa potilasta kokemaan lääkärin tärkeäksi ja inhimilliseksi. Kyynel silmäkulmassa on auttava käsi.

Lohduton kyynelehtiminen on jotain muuta. Potilaan tehtävä ei ole auttaa tai lohduttaa lääkäriä.

Ammattikunnan sisällä tulee voida luottaa siihen, että kollega ymmärtää kyyneleet. Tunteet tulee tunnistaa ja niitä on välillä pakko hallita, mutta ei niistä piittaamatta saa olla. Haavoittuvuus on tie lääkäriyteen eikä osoitus heikkoudesta.

Jos siivouskomero kutsuu koko ajan, lienee parasta hakea apua.

BMJ:n mukaan opiskelijat ovat erityisen ahdistuneita tunteiden noustessa potilaiden edessä pintaan (1). Hollantilainen tutkimus on havainnut samaa: opiskelijat pelkäävät näyttää tunteitaan ja heillä on taipumusta tukahduttaa niitä (4).

Vanhemmat kollegat ovat toivottavasti viisaampia. Kulttuurin muutos tulee välittää nuorille. Parhaiten toimii esimerkki.