Lääkärilehdessä oli 5.5. oli ajankohtainen artikkeli hoidon vaikuttavuudesta (1). Ortopedi Heikki Nurmi kertoi polvikierukan resektioleikkausten dramaattisesta vähentymisestä vuoden 2013 jälkeen, kun tutkimusnäyttö ei enää puoltanut kajoavaa ja kallista toimenpidettä. Tilalle tuli konservatiivinen hoito.

Nurmi totesi osuvasti, että poisoppiminen vanhoista tavoista on joskus vaikeaa mutta viisasta. Allekirjoitan tämän.

Olen traumojen perustason ja konservatiivisen hoidon edustaja sekä potilasturvallisuuden asiantuntija. Avainasemassa kaikissa ovat kommunikointi ja potilasohjaus. Potilasvahinkoilmoituksissa potilas on usein tyytymätön vuorovaikutukseen eikä ole ymmärtänyt, miksi päätös – esimerkiksi olla operoimatta – on tehty.

Kuntoutuksen perustelu ja ohjeistus ovat myös saattaneet jäädä uupumaan.

Joillain erikoisaloilla sekä potilaskunnassa elää vahva ajatus siitä, että vain kajoaminen tai konetutkimus on jotain. Nurmen kuvaamien tutkimuslöytöjen myötä soisin katseemme kääntyvän siihen, mitä se "ei mitään" on. Mitä jää jäljelle, jos ei tehdä kirurgiaa?

2000-luvulta asti on lukuisia tutkimuksia siitä, että hyvä kohtaaminen, vuorovaikutus ja motivoiva keskustelu tuovat erinomaisia tuloksia (2). Potilasvahingoista suurin osa olisi ehkäistävissä asianmukaisilla hoito-ohjeilla ja kohtaamisella (3).

Polvipotilaiden ja muiden TULE-potilaiden hoitolinjat ovat murroksessa kohti konservatiivisempaa suuntaa. Lääkärin perustelema ohjattu fysioterapeuttinen harjoittelu ja asianmukainen informointi kuntoutuksesta tukevat potilaan uskoa siihen, että hän saa hoitoa eikä jää "ilman hoitoa".

Huolellinen informointi ohjaa potilasta myös arvostamaan toisia ammattiryhmiä. Perusterveydenhuollon lääkäri saa näin uskottavuutta siihen, ettei hoitopäätös tarvitse aina operatiivisen alan siunausta.

Meidän tulisi lopettaa käyttämästä konservatiivisen hoidon yhteydessä lausahdusta ”ei tehdä mitään”. Potilaalle ja työyhteisölle on hyvä kertoa, kuinka tärkeää ja vaikuttavaa konservatiivinen hoito on (4). Samalla on hyvä korostaa muiden ammattiryhmien tärkeyttä hoidossa.

Unohtamatta tärkeintä: potilaan kohtaamista ja motivoivaa keskustelua.