Työskentelen Yhdysvalloissa sairaalassa, jossa robottikirurgian volyymi on suuri – noin 4 000 leikkausta vuodessa. Otsaani konsolia vasten nojatessa olen ehtinyt pohtia myös sitä, mitä järkeä tässä on.

Uudesta teknologiasta ei sinänsä ole kyse. Leikkausrobotteja on ollut kliinisessä käytössä 2000-luvun alusta lähtien. Viimeisen vuosikymmenen aikana robottikirurgian käyttö on lisääntynyt voimakkaasti eri erikoisaloilla, ja siitä on tullut osa leikkausosastojen arkea erityisesti täällä Yhdysvalloissa.

Lääkärilehti uutisoi hiljattain, että Suomessakin valmistellaan valtakunnallista leikkausrobotiikan ohjelmaa.

Kallis järjestelmä

Leikkausrobotti on kallis järjestelmä, jota tällä hetkellä käytännössä tuottaa yksi valmistaja, jolla on globaali monopoliasema.

Se toimii omilla, rajallisen käyttöiän omaavilla instrumenteilla ja edellyttää usein enemmän henkilökuntaa sekä pidempää leikkaussaliaikaa. Käytännön lääkärintyön näkökulmasta investointi on niin suuri, ettei riitä, että robotilla saavutetaan yhtä hyviä tuloksia kuin perinteisillä tähystyskirurgisilla menetelmillä. Sen on kyettävä parempaan.

Näyttö robottikirurgian hyödyistä on kuitenkin rajallista ja toimenpidekohtaista (1). Kirurgisilla innovaatiolla on taipumus toisinaan vakiintua laajaan käyttöön ennen tutkimusnäyttöä, jonka jälkeen niiden vertaileva tutkiminen muuttuu hankalaksi. Näin robottikirurgiallekin on osittain käynyt.

Tuskin on myöskään sattumaa, että järjestelmä on nimetty leikkausrobotiksi. Sana robotti herättää mielikuvia tarkkuudesta, edistyksellisyydestä ja ihmistä paremmasta suorituskyvystä. Me kirurgit emme ole markkinoinnille immuuneja – eivät laitevalmistajat muuten palkkaisi esittelijöitä. Epävirallinen robottikirurgin titteli hivelee monen itsetuntoa. Tällä puolella Atlanttia potilaat hakeutuvat robottikeskuksiin, koska pitävät niitä moderneina ja vahva robottiosaaminen on osa sairaaloiden markkinointia.

Samaan aikaan on totta, että leikkausrobotin hyödyistä tietyissä toimenpiteissä on näyttöä (2,3). Myöskään kirurgin työskentelyergonomian paraneminen ei ole vähäpätöinen asia, eikä se, että kirurgi saa leikata itselleen luontevaksi kokemallaan menetelmällä. Itse pidän erityisesti robotin näkymästä ja mahdollisuudesta kontrolloida kameraa itse. Omiin pienikokoisiin käsiini robottikonsolin ohjaimet sopivat paremmin kuin perinteiset tähystyskirurgiset instrumentit ja käsiini sattuu vähemmän.

Käyttö lisääntyy

On selvää, ettei robottikirurgia ainakaan lähitulevaisuudessa ole vähenemässä. Suomen kaltaisen pienen maan julkisesti rahoitetussa terveydenhuoltojärjestelmässä on syytäkin miettiä valtakunnallisesti, miten robottikirurginen osaaminen samaan aikaan sekä varmistetaan että kohdennetaan oikein. Järjestelmän on kyettävä mahdollistamaan robotin käyttö niissä toimenpiteissä, joissa siitä on todellista hyötyä.

Uskon myös, että laitevalmistajat pystyvät parantamaan tuotteidensa kustannustehokkuutta, ja tärkeä kannustin tähän on se, että suuria hankintoja tekevät sairaalat edellyttävät sitä.

Valtakunnallisesti tulisi lisäksi miettiä, kuinka robottikirurgiaa opetetaan myös erikoistumisvaiheessa, eikä jättää tämän kalliin järjestelmän koulutusta laitevalmistajan ja kirurgien oman harrastuneisuuden varaan. Simulaattorilla harjoitteleminen ja kahden konsolin käyttäminen on robottikirurgisen koulutuksen ydin. Tietääkseni tällä hetkellä yhdessäkään sairaalassa Suomessa ei ole kaksoiskonsolia käytössä.

Digitaalisuuteen ja tekoälyyn kohdistuu tällä hetkellä valtava hype. Terveydenhuollossa itseisarvo ei kuitenkaan ole teknologia vaan potilas. Voi olla, että nykyisen kaltainen leikkausrobotti on yksi formaatti ja aikansa tuote, kuin DVD-levy ennen suoratoistopalveluita. Siihen ei pidä ripustautua liikaa. Toisaalta sen mahdollisuuksia ei tule jättää käyttämättä. Kirurgia, robotin kanssa tai ilman, on esimerkiksi uusiin lääkehoitoihin verrattuna monien syöpäsairauden hoidossa myös kustannuksiltaan kohtuullista.

Pitää myös pystyä tunnustamaan, jos vanhat menetelmät osoittautuvat sittenkin uusia paremmiksi. Sekin on tullut täällä Amerikassa selväksi, ettei perinteinen avokirurgia ole kadonnut minnekään.

Kirjoittaja on sydän- ja rintaelinkirurgian erikoislääkäri, joka työskentelee Yhdysvaltojen Rochesterissä Mayo-klinikalla.