Lääkäriksi opiskelemaan haluaa ja on aina halunnut enemmän ihmisiä kuin tiedekuntiin mahtuu.

Tämä tarkoittaa sitä, että halukkaiden sankasta joukosta pitää pystyä valitsemaan ne, joilla on parhaat mahdollisuudet suoriutua kunnialla opinnoista ja myöhemmin lääkärin työstä. Tämä olisi selkeämpää, jos lääkärin työ olisi sellaista kuin hävittäjälentäjän, jossa kaikkien valittujen on täytettävä tietyt samat vaatimukset, jopa pituutta myöten.

Lääkärin töitä on kuitenkin hyvin monenlaisia, minkä myötä ammattiin tarvitaan monenlaisia ihmisiä.

Osan pitää pystyä hyvin nopeaan päätöksentekoon ja työskentelemään äärimmäisessä paineessa, osan pitää kyetä kärsivälliseen salapoliisityöhön, osalla pitää olla kädentaitoja, osalla taas kuuntelu- ja puhelahjat, joilla päästä potilaan pään sisään. Tiedettäkin pitäisi osata ja haluta tehdä.

Paitsi että lääkäreitä tarvitaan eri erikoisaloille ja tutkimustyöhön, heitä tarvitaan myös maan joka kolkkaan. Tämä on pyritty varmistamaan sillä, että maassa on viisi lääketieteellistä tiedekuntaa maantieteellisesti hajautettuna, taka-ajatuksena se, että opiskelijat hakeutuisivat oman alueensa tiedekuntaan tai jos tulevat muualta, ainakin sitoutuisivat opintojen mittaan jäämään alueelle.

Valittu vaihtelevin keinoin

Opiskelijat on ajan saatossa valittu vaihtelevin keinoin. 1800-luvun lopulta vuoteen 1945 edellytyksenä lääketieteen opinnoille oli kaksivuotisen medikofiilitutkinnon suorittaminen. Siinä erottuivat jyvät akanoista ja motivaatiokin tuli punnittua. Lääkäritarpeen ja opiskelijamäärien kasvaessa menettely kävi kuitenkin mahdottomaksi.

Tämän jälkeen käyttöön otetut valintakokeet rakennettiin tyypillisesti niin, että hakijat pantiin järjestykseen ylioppilastutkinnon arvosanojen, valintakokeen tai näiden yhdistelmän avulla.

Välillä on tentattu osaamista biologiassa, kemiassa, fysiikassa ja psykologiassa. Välillä mukana on ollut aineistokoe, välillä taas hakijat on pistetty pänttäämään ihmisen fysiologiaa ja anatomiaa. Omia kiintiöitä on ollut myös muun terveydenhuollon tutkinnon suorittaneille.

Oli menetelmä mikä tahansa, aina hakijat on saatu laitettua järjestykseen.

Tiedekunnat ovat pitäneet huolen siitä, että sisään otetusta opiskelija-aineksesta on tiristetty kelvollisia lääkäreitä terveydenhuollon moniin tarpeisiin. Vaikka opiskelijat on valittu erilaisin tavoin, en ole nähnyt tutkimuksia, jotka osoittaisivat, että jokin tietty valintamenetelmä olisi tuottanut ylivertaisia tuloksia tai että parhaat lääkärit olisivat valmistuneet siitä tiedekunnasta, johon on ollut vaikein päästä.

Viimeksi valintamenettelyä on uudistettu siten, että sisään otettavista opiskelijoista 50 % valitaan ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella.

Todistusvalinnassa otetaan huomioon vain ensikertalaiset hakijat. Kaiken kaikkiaan ensikertalaisille hakijoille on varattu 65 % opiskelupaikoista. Muita kuin ensikertalaisia otetaan valintakokeen kautta sisään loput 35 % opiskelijoista.

Valintamenettelyn uudistus ei koske vain lääketieteellisiä tiedekuntia, todistusvalinta ja ensikertalaisuuden suosiminen on otettu käyttöön myös muilla aloilla. Tällä on haluttu lisätä ylioppilastutkinnon ja siinä menestymisen painoarvoa opiskelijavalinnoissa ja samalla nopeuttaa jatko-opintojen aloittamista ylioppilaskirjoitusten jälkeen.

Tavoitteet eivät ole toteutuneet

Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan ole täysin toteutuneet, sillä muutos valintaperusteissa on johtanut siihen, että osa ylioppilaista jää korottamaan arvosanojaan maksimoidakseen menestymismahdollisuutensa todistusvalinnassa.

Monet niistä, jotka eivät ole varmoja siitä, mitä lopulta haluavat opiskella, panttaavat ensikertalaisuuttaan useita vuosia säästääkseen kallisarvoiset pisteensä juuri sille oikealle oppialalle pääsemiseen.

Lääketieteen osalta nykyinen valintamenettely on johtanut siihen, että naisten osuus opiskelijoista on kasvanut entisestään. Tänä vuonna lääketiedettä opiskelemaan hyväksytyistä lähes 66 % oli naisia.

Kun tähän ynnätään yhteisvalinta, jonka myötä hakija voi pyrkiä samaan aikaan kaikkiin tiedekuntiin, on lopputuloksena ollut, että noin puolet kaikkien tiedekuntien lääketieteen opiskelijoista on naisia pääkaupunkiseudulta.

Ongelma ei ole naisten määrä, vaan se, että lääketieteen opiskelijoiden tausta on yhä homogeenisempi. Kohtalaisen todennäköistä on, että pääkaupunkiseudulta kotoisin olevista opiskelijoista merkittävä osa tuntee valmistumisen jälkeen vahvaa vetoa kotiseudulleen ja muu maa jää vaille tarvitsemiaan lääkäreitä.

Mikä sitten olisi parempi tapa valita lääketieteen opiskelijat ja vaalia diversiteettiä niin taustan, kykyprofiilin kuin kotiseudun osalta?

Olisiko tulos erilainen, jos opiskelijat valittaisiin osin todistuksen ja valintakokeen yhdistelmällä ja osin pelkän valintakoemenestyksen perusteella, jonka päälle ynnättäisiin vielä loppukarsinta motivaatiokirjeen ja haastattelun avulla?

Pitäisikö yhteisvalinnasta luopua, jotta hakija sitoutuisi vahvemmin hakemaan nimenomaan tiettyyn yliopistoon?

Entä jos opiskelemaan pääsisi nykyistä suurempi joukko, josta sitten pudotettaisiin osa ensimmäisen opintovuoden menestyksen perusteella?

Tai vielä villimmin: arvotaan opiskelijat tietyt vähimmäiskriteerit täyttävien hakijoiden joukosta!

Valittiin lääketieteen opiskelijat millä tahansa näistä kaikista keinoista, olen varma kahdesta asiasta. Tiedekunnista valmistuu kutakuinkin yhtä hyviä lääkäreitä kuin nytkin, eikä mikään tapa valita opiskelijat yksinään takaa, että lääkäreitä saataisiin riittävästi töihin myös yliopistokaupunkien ulkopuolelle.