Mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä – ja jos suinkin – tuntuvat yleistyvän edelleen. Diagnoosien kirjo elää ja hengittää vuosien ja maailman muuttumisen mukana.

Itse tapaan asiakkaita, jotka ovat B-lausunnon mukaan sekä masentuneita, ahdistuneita, epävakaita, traumoista kärsiviä ja keskittymiskyvyttömiä. Silti ovesta sisään astuu kokonainen elämän kirjo, osa voi etukäteistietoon suhteutettuna yllättävän hyvin, osa katsoo tulevaan toiveikkaasti, osa on maansa myyneitä, osaa jännittää ja osalla katsekontakti tekee tiukkaa.

Monidiagnostiikka on pikkuhiljaa vallannut psykiatrian, jolloin useamman mielenterveyden häiriön kriteerit täyttyvät samanaikaisesti. Silloin oireilu on (tai on ainakin ollut) hyvin laaja-alaista. Virallisesti puhutaan komorbiditeetista, mutta joku voisi ehkä puhua diagnostiikan haasteista. Uutta ja entistä ehompaa diagnostista järjestelmää ei ole kuitenkaan ihan heti tulossa.

Tuki- ja liikuntaelinoireiden ja -sairauksien kanssa olemme onneksi oppineet tulemaan toimeen aiempaa paremmin.

Osaamme erottaa vakavammat tehokasta hoitoa tarvitsevat tules-sairaudet lievemmästä oireilusta, jossa vastuu omasta kehosta ja sen kuntouttamisesta kuuluu pitkälti asianomaiselle itselleen. Liike on lääke, kuten sanotaan.

Vaikeusasteen parempi ja tarkempi määrittäminen helpottaisi myös mielenterveyshäiriöiden hoitoa ja kuntoutusta.

Osassa tapauksista vastuun siirtäminen omasta elämästä ja elämäntilanteesta ihmiselle itselleen voisi olla paras ratkaisu mutta osa tarvitsisi pitempiä hoitoa ja terapioita.

Mielenterveyden häiriöiden jakaminen helpommin selätettäviin ja ohimeneviin, vaikeisiin sekä vakaviin on kuitenkin monidiagnostiikan aikakaudella vaikeaa ja hankalaa.

Lisäksi kaikista mielenterveyden häiriöistä ainoastaan masennus on sellainen, joka voidaan virallisesti luokitella lieväksi, keskivaikeaksi, vaikeaksi ja jopa psykoottiseksi.

Raja-arvoista

Nykyisin useimmat tapaamani asiakkaat potevat vaikea-asteista masennusta (niiden muiden häiriöiden lisäksi), kiitos ehkä yleisessä käytössä olevien oiremittareiden armeliaiden raja-arvojen. Mahdollisesti ilmiöön ovat vaikuttaneet myös tiukentuneet sairausloma- ja kuntoutustukikäytänteet.

Aikoinaan Englannin Käypä hoito -ohjeistuksen (EBM) mukaan vaikea-asteinen masennustila oli määritetty niin, että sitä potevat tarvitsivat ulkopuolisen ihmisen apua arjesta selviytymiseen, eli vaikeusasteen määrittelemisen tuli perustua pikemmin toimintakyvyn arviointiin kuin oiremittareiden pisteisiin.

ICD-10-kriteereissä todetaan edelleen, että vaikea-asteisesti masentunut on kykenemätön tekemään tavanomaista työtään, osallistumaan harrastuksiin tai hallitsemaan yksityiselämäänsä. Itse vaihtaisin tai -sanan tilalle ja -sanan.

Toimintakyvyn määrittäminen haastattelutilanteessa on kuitenkin vaikeaa. Masentunut kokee ja kuvaa usein toimintakykynsä huonoksi jo taudin luonteen vuoksi. Tarkasti ja pieteetillä tehty tyypillisen päivän läpikäyminen tunti tunnilta – ja jopa minuutti minuutilta – avaa usein toimintakykyä paljon paremmin ja syvemmin, mutta se vie tuhottomasti aikaa.

Mittareita vaikeusasteen määrittelyyn

Olisi hienoa, jos meillä olisi käytettävissä enemmän tai vähemmän objektiivisia mittareita tai edes uusia oikoteitä masennuksen (ja samalla muidenkin mielenterveyshäiriöiden) vaikeusasteen määrittelemiseen.

Verikokeilla on ehkä jonakin päivä mahdollista vastata tähän. Haasteena on, saadaanko genomeihin ja geeniekspressioon kurkottavia verikoepaneeleita koskaan kliiniseen käyttöön.

Puheen tietokoneavusteinen analyysi kuulostaa mielenkiintoiselta, ja se voisi toimia sekä diagnostiikan että vaikeusasteen määrittämisen välineenä, ja se kuulostaa samanaikaisesti sekä edulliselta että modernilta ja helposti käyttöön otettavalta menetelmältä.

Hajuaistin tutkiminen voisi auttaa sekin. Kaikkein vaikeimmin masentuneiden hajuaisti on nimittäin heikentynyt. Toisaalta tutkimuksen kohteena olivat toistuvasti osastohoidossa olleet. Ja sekin kyllä riittää kehnon toimintakyvyn takeeksi.

Oirekuvan luonteellakin on vaikutusta; erään seurantatutkimuksen mukaan huono unen laatu ja keholliset oireet viittaavat ennusteeltaan pitkittyvään tai toistuvaan taudinkuvaan. Kyseisessä tutkimuksessa masennuspotilaita seurattiin peräti yhdeksän vuoden ajan.

Emme näytä pääsevän oiremittareista ihan heti eroon ja taitaa niillä olla edelleen paikkansa masennuksen ja muiden mielenterveydenhäiriöiden vaikeusasteen selvittämisessä, vaikka toimintakykyä niissä ei suoranaisesti kysytä tai kartoiteta.

Opitaan tunnistamaan

Meidän pitäisi oppia tunnistamaan jollakin yhteisesti sovitulla tavalla lievemmin oireilevat, ja ne joiden oireilu kietoutuu ensisijaisesti esimerkiksi hankalaan ja kuormittavaan (työ)elämäntilanteeseen, jotta osaamme ohjata heidät itsehoidollisten keinojen ja muiden, pääosin sosiaalisten tukitoimien pariin.

Vakavasti sairaiden pitäisi puolestaan päästä sujuvasti tehokkaan hoidon ja asianmukaisen seurannan piiriin. Se olisi kaikkien etu ja myös resurssien järkevää käyttöä.

Nykyisten diagnoosikohtaisten Käypä hoito -suositusten sijasta taidamme tarvita ”toimi edes jossain määrin järkevästi” -suosituksia. Tai edes Käypä hoito -suositusta, miten toimintakykyä kannattaisi arvioida mielenterveyden häiriöissä.

Onneksi liike on tutkitusti mainio lääke tules-vaivojen lisäksi myös mielenterveyden häiriöissä – etenkin jos liike ja liikkuminen tapahtuvat kodin ulkopuolella tai luonnossa. Sitä suositusta varten ei tarvitse määrittää toimintakykyä tai pohtia vaikeusastetta, ja se ei maksa mitään!

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.