Hyisellä kentällä juoksee nuoria, pallon perässä. Laidalla hytisee kannustajia, kuskaajia ja kustantajia, mokkapalat kestokasseissa. Keskellä viheriötä seisoo mies, pilli kaulassaan. Hän ei juuri liiku, mutta katselee tarkkaan, miten peli kulkee.

Sitten sattuu niin kuin elämässä usein sattuu. Vihreäpaitainen pelaaja kaataa yksin läpi päässeen keltapaitaisen pelaajan, törkeästi. Ja sattuu vielä lisää tavanomaisuuksia: pillimies on katsonut hetken muualle, eikä reagoi. Kenttä seisahtuu pariksi sekunniksi, sitten pallo taas pyörii. Mokkapalarintama mölisee ja huutelee tyytymättömänä.

Kuluu muutama minuutti ja samainen keltapaitainen tekee rajun taklauksen. Kohteena on sattumanvarainen, hentorakenteinen vihreäpaitainen. Taklattu pelaaja lanautuu sivurajan yli, kuskaajat joutuvat hyppäämään alta pois. Kenttä pysähtyy. Laita vaikenee. Teon tahallisuus on ilmeinen. Kosto löyhkää vaihtopenkille asti. Taklauksen tehnyt nuori tuijottaa uhmakkaasti maahan, hengitys höyryten, tuomiota odottaen.

Nyt pillikaulainen reagoi. Vihellys, muutamat kallisarvoiset askeleet pelaajan luo, katsekontakti ja tiukka puhuttelu: ”Hei! Mitä sä kaverille kostat! Mä mokasin sen tilanteen, ei se. Tuut mulle sanoon mun virheistä, vaikka pelin jälkeen puhumaan. Mutta kaveria et satuta, ok?”

Taklaaja otetaan vaihtoon. Vapaapotkun saanut vihreä joukkue tuntee niin viralliset kuin kirjoittamattomatkin säännöt ja tekee oikein: syöttää pallon suoraan keltaisille. Se on anteeksipyyntö ja käden ojennus- tämä selvä, pelataan, aikuiset selvittävät sitten loput.

Olen kentän laidalla, kylmissäni ja nyt myös hurmiossa. Mikä tuomari! Mikä valmentaja! Mikä vastuunkanto!

Jos haluamme oikeasti puhua nuorisoväkivallasta ja jengeistä, meidän tulisi puhua tästä.

Aikuisten tahallisista ja tahattomista poiskatsomisista, viheltämättä jääneistä rikkeistä, nostamatta jääneistä punaisista korteista. Raivonsa kanssa liian yksin jääneistä nuorista. Heistä, jotka joutuvat pelaamaan elämän kentillä vain summittaisella käsityksellä säännöistä, rikkeistä ja hyvityksistä. Tai joukkueesta, yhteen kuulumisesta, siitä että joku kannustaa.

Ensin taklattu pelaaja oli aikuisen epäreilun kohtelun uhri. Erotuomarin teko tuskin oli tahallinen, mutta tuntui ehkä pelin kiihdyttämästä nuoresta valtavalta vääryydeltä. Kun pettymyksen vyöryä ei vielä ihan hallitse, vaikuttaa kosto ihan kelpo ratkaisulta. Ja kun ei uskalla kostaa varsinaisille väärintekijöille, sitä sitten satuttaa heikommaksi arvioimaansa. Tolle mä pärjään, toi saa maksaa koko jengin puolesta. Rangaistuksen uhallakin.

Pilliin pitää uskaltaa viheltää. Hallinnan menettänyt pelaaja ei kuulu kentälle. Mutta sen jälkeen tarvitaan muutakin kuin rangaistuksia. On aika istua vähän syrjässä, tasoitella tunteita, antaa maltin palata. Suihkun jälkeen voidaan rakentaa mokasta mahdollisuus, oppia miten ensi kerralla asia hoidetaan. Osoittaa nuorelle, miten vihasta on tie ulos, takaisin kentälle, joukkueeseen.

Kentän laidallakin on vastuunsa. Ei yksi pillikaulainen poliisi, sosiaalityöntekijä, opettaja voi nähdä kaikkea, turha siinä on tuoreilla silmillä katsella ja mölistä. Erotuomarikin olisi voinut jäädä häpeän valtaan, puolustelemaan itseään ja rankaista kohtuuttomasti kostotaklaajaa.

Sen sijaan hän otti vastuun ja tarjosi mahdollisuutta antaa palautetta. Kentälle palasi pelirauha. Jengejä oli edelleen kaksi, mutta osana maailmanlaajuista yhteisöä. Me futaajat.

Elämä on virheistä oppimisen akatemia, aikuisillekin. Jos emme ota vastuuta mokistamme, jäävät nuoremme koston kierteeseen. Keskenään, kylmissään. Ilman kannustajaa.