Hikinen ihmiskoe, joka onnistui täydellisesti
Maarit Hult nostaa Team Rynkeby -retken tähtihetkiksi yhteishengen, itsensä voittamisen, lähdön ja maaliin saapumisen tunneryöpyt sekä upeat maisemat.
On kulunut jo lähes kaksi viikkoa siitä, kun mikkeliläinen teho- ja valvontaosaston ylilääkäri Maarit Hult polki miehensä, teho-osaston hoitaja Teemu Hultin – ja noin kahdensadan muun suomalaisen kanssa – Helsingistä Pariisiin.
Maarit Hult kertoo puhelimessa olevansa silti edelleen lähestulkoon euforisissa tunnelmissa.
– En tiedä, olenko koskaan ollut näin rentoutunut, eikä pääni ole ollut näin tyhjä pitkiin aikoihin. Tuntuu, että mikään ei haittaa ja kaikki on hyvin. Äitini, jota vähän pelkäsi reissuamme, sanoi eilen, että nyt hän ymmärtää, miksi teemme tällaista. Hän sanoi, että ei ole nähnyt minua näin hyvinvoivana vuosikausiin, Hult kertoo.
Team Rynkebyn joukoissa, Järvi-Suomen joukkueessa polkeneet Hultit olivat siis osa noin 2 500 eurooppalaisen hyväntekijän ryhmää, joka kerää tempauksellaan rahaa syöpäsairaille lapsille.
Hult kertoo havahtuneensa siihen, että koko Team Rynkeby -vuosi treeneineen on ollut myös vuosi itselle ja omalle hyvinvoinnille.
– Ilman tätä tavoitetta en olisi saanut itseäni tällaiseen kuntoon. Matka treenien alusta Pariisiin oli ikään kuin matka itseen, niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Kunto pohjamudissa vielä viime kesänä
Hultin kiitollisuuden tunnetta vahvistaa se, että hän oli vakavassa pyöräkolarissa vajaat kaksi vuotta sitten. Hänet operoitiin kahdeksan kertaa, ja hän pääsi sairaalasta pois vasta tammikuussa 2022.
– Kävin aika pohjalla, ja olin todella heikossa kunnossa vielä viime kesänä. Mutta nyt minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia matkan aikana. Se tunne oli niin voimakas, että vieläkin alkaa itkettää, kun siitä puhuu.
– Me kaikki voitimme itsemme. Ja totta kai iso, iso juttu on se, että tein tämän reissun yhdessä Teemun kanssa.
Voittajafiilistä lisää tietysti tieto siitä, että kaikki Team Rynkeby -pyöräilijät ovat keränneet tämän vuoden aikana noin yhdeksän miljoonaa euroa lasten syöpähoitoon sponsoreidensa kautta. Lopullinen potti kerrotaan syyskuun alussa, koska monien yksittäisten keräysten tuotto on vielä tilittämättä.
Karnevaalitunnelma Pariisissa oli uskomaton
Hultin on vaikea pukea sanoiksi kaikkia kokemuksia, joita 1 300 kilometrin mittainen, Saksan, Belgian, Hollannin ja Ranskan läpi kulkenut retki tarjosi. Ensimmäisen ikimuistoisen hetken Hult kertoo kokeneensa jo Helsingissä lähtöpäivänä, kun koko suomalaiosallistujien joukko polki Bolt Arenan lähtöjuhlasta Vuosaareen Travemunden-lautalle.
– Koko Itäväylä oli suljettu meitä varten, ja poliisimoottoripyörät ajoivat ympärillämme. Ja saimme Teemun kanssa vetää Järvi-Suomen joukkuetta. Koska olin Töölön sairaalassa töissä 20 vuotta, koen tuon ympäristön yhä kotikulmikseni. Se tuntui siis aivan mahtavalta.
Toinen vahva tunnelmamuisto liittyy reissun toiseen päähän eli saapumiseen Pariisiin, jossa vastassa oli useiden satojen metrien mittainen omaisten ja kannattajien joukko.
– Kun lähestyimme puistoa, ja mittari näytti, että on vielä 600 metriä jäljellä maaliin, katsoimme, että onpa täällä isot karnevaalit. Ja sitten yhtäkkiä tajusimme, että ihan kuin Tour de Francessa, se kunniakuja avautuukin meille. Että ne karnevaalit ovatkin meitä varten!
– En voinut edes hurrata, koska piti vain pitää niin tiukasti pyörästä kiinni, kun niin itketti.
Hultin mukaan tuolla hetkellä koko tunneryöppy pääsi valloilleen. Ilo siitä, että koko joukkue oli polkenut koko matkan ilman loukkaantumisia.
– Joukkueessamme oli vielä jäsen, jonka tytär menehtyi syöpään. Hän oli luvannut tyttärelleen polkevansa Pariisiin, mutta kaksi kertaa tapahtuma peruttiin koronan takia. Ja nyt hän vihdoin sen teki.
Voltarenia, Buranaa ja Bebanthenia kului
Ennen Pariisiin lähtöä Hult kertoi Lääkärilehden haastattelussa pelkäävänsä ainoastaan sitä, että kohtaa reissussa tilanteen, jossa joutuu ottamaan koko ammattitaitonsa käyttöön. Näin ei tapahtunut.
– Mutta kyllähän minua joka tauolla tarvittiin. Ja siksi olikin niin tärkeää, että sain pidettyä itseni sellaisessa kunnossa, että pystyin auttamaan ja pitämään iltavastaanottoa joka ilta.
Hult teki kineesioteippauksia, hoiti hiertymiä ja rakkoja sekä piti yllä ravitsemushuoltoa. Antibiootteja ei tarvittu eikä kolarien jälkiä pitänyt paikkailla, mutta Voltarenia, Buranaa, Panadolia, ateriankorvikkeita, rakkolaastareita ja Bebanthenia kului.
– Tarkkailin koko ajan ryhmääni, heidän väsymistään ja ravitsemus- sekä nestetasoaan. Minulla oli mukanani sekä pieni apteekki että erilaisia energiageelejä ja -patukoita. Olin vähän kuin joukkueen äiti niitä tauoilla jaellessani, Hult naurahtaa.
Pyörän mittari näytti jopa 47 helleastetta
Ilman lämpötila oli koko matkan yli 30 astetta, ja monena päivänä lämpötila kohosi auringossa usean tunnin ajaksi jopa 47 asteeseen. Porukka ajoi suorassa auringonpaisteessa valtaosan päivistä.
– Siitä selvittiin kaatamalla juomapulloista vettä kasvoille ja niskaan. Kun huomasin, että ihmiset alkoivat väsyä, pyysin ylimääräistä taukoa, ja huoltoauton pelastava enkeli Marja kaatoi kastelukannulla vettä päähämme.
Aurinkovoidettakin kului runsaasti, ja polttamilta vältyttiin.
– Paitsi että minulla ja muutamalla muulla oli sen näköiset huulet kuin olisimme ottaneet botoxia. Alahuuli paloi siis sisäpuolelta niin, että nahka lähti. Viidenkymmenen suojakertoimen huulirasvasta huolimatta. Polkiessa kun suu on vähän auki, ja aurinko iski sinne.
– Pitkillä tasangoilla, vastatuulessa tuntui kuin föönin kuumimmalla teholla puhallettaisiin kasvoihin.
"Se tunne, kun saat käyttää koko treenaamaasi reittä!"
Mieleen on painunut myös päivä, jolloin Maarit Hult siirtyi joukon perää pitävän medicin paikaltaan johtoryhmään eli vauhdin pitäjäksi.
– Lähdimme loivaan alamäkeen, ja ajoryhmän johtaja huusi meille, että "Aja". Ja vielä kaksi kertaa uudestaan. Ja sitten saat käyttää sitä koko reittä, mitä olet treenannut koko vuoden vaikka missä olosuhteissa. Ja huomaat, että voimaahan vielä löytyy ja miten nätisti koko ryhmä tulee perässä noin viidenkympin vauhtia.
Viittäkymppiä ei todellakaan menty koko reissua, sillä joukkueet osuivat neljän ruuhkiin muun muassa lähellä Maastrichtia ja Dusseldorfia, oli tietöitä ja liikennevaloja.
– Jos haluaa lähteä pyöräilemään kovaa, Rynkeby ei ole se juttu. Itse olen eniten ylpeä siitä, että koko ryhmämme pyöräili koko matkan, ilman että istuivat huoltoautossa. Me menimme aina väsyneimmän mukaan, koska halusimme tehdä tämän yhdessä, emme ajaa mahdollisimman kovaa. Koko reissun keskinopeudeksi tuli noin 22 kilometriä tunnissa.
Porukan yhteishenki ansaitseekin hehkutusta.
– On jotenkin käsittämätöntä, että 18 henkeä laitetaan puoleksitoista viikoksi yhteen ääriolosuhteisiin, eikä kertaakaan tullut riitaa. Lähtö oli joka aamu kello 7.15, eikä ketään tarvinnut koskaan odottaa.
Ohjelma oli sama joka päivä: noin 50 kilometrin päässä pidettiin kahvitauko, sadan kilometrin päässä lounastauko, 150 kilometrin kohdalla syötiin välipala ja 200 kilometrissä oltiin perillä.
Hult korostaa, että ilman loistavaa huoltotiimiään joukkue ei olisi pääsyt Pariisiin.
– Huolto teki kahvit, lounaat, kirjasi meidät hotelleihin, joissa laukut odottivat huonekorttien kanssa meitä aulassa. Ja paljon paljon muuta. Huolto on iso, mutta usein liian näkymättömäksi jäävä osa kokonaisuutta.
Ihmisten lukutaito lisääntyi
Hult kuvaileekin Järvi-Suomen Team Rynkeby -taivalta tietynlaiseksi ihmiskokeeksi, jossa toisilleen entuudestaan vieraat ihmiset, joista osa ei ole koskaan ajanut maantiepyörällä, saadaan polkien maaliin.
– Minulle tuli olo, että kaikki on mahdollista, kun vain on halua. Lääkärinä olen oppinut lukemaan ihmisiä, mutta se taito kasvoi tällä reissulla. Opin, että ne, jotka ehkä näyttävät heikolta matkan alussa, ovatkin jakaneet voimansa parhaiten loppuun.
Hult iloitsee myös siitä, että kannusti useamman joukkuekaverinsa vapaaehtoiseksi merkityn Tour de Francen Mur de Huy -klassikkonousuun.
– Muutamat ensin vähän empivät tai sanoivat, että eivät lähde. Lupasin odottaa huipulla jokaista, ja niin me sitten teimme senkin yhdessä.
Hult uskoo, että reissu oli hänelle ja miehelleen mentaalitasolla ehkä hieman helpompi kuin muille, koska työssään teho-osastolla he näkevät ihmiset väsyneinä ja ovat tottuneita työskentelemään tiukoissa tilanteissa.
Seuraavaksi pyörillä valloitetaan tunturit
Mutta eivät Hultit jää euforiaan kellumaan. Treenit ovat jatkuneet Mikkelissä, ja seuraava tavoite on jo asetettu. Elokuun lopussa pariskunta osallistuu maastopyöräkisaan Saariselällä. Kolmen päivän aikana ajetaan lähes kaikkien tuntureiden yli, kaikkiaan 185 kilometriä.
– Aina pitää olla joku tavoite, että tulee jatkettua treeniä. Tätä kuntoa en voi antaa pois, vaan se pitää käyttää hyödyksi, Maarit Hult toteaa.
