Mikä maksaa?

Tässä taannoin, influenssa- ja RSV-kauden ollessa jo päättymässä, menin muistuttelemaan päivystäjiä, että käytämme nämä kaksi infektiota ja koronan kattavaan laboratoriokokeeseen yhden lähihoitajan vuosipalkan verran kuukaudessa ilman, että se muuttaa kotiinlähtevien hyväkuntoisten potilaiden osalta hoidossa mitään. Osastolle lähtevät toki pitää osata eristää, mutta kotiinlähtevien osalta, jos heillä ei ole indikaatiota spesifille lääkehoidolle, näiden tautien erottaminen toisistaan ja muista flunssista on usein vain ”nice to know”.

En ollut lainkaan yllättynyt, että sain vastareaktiona moitteita siitä, että menin puhumaan euroista ja kuinka lääkärin pitää ajatella aina potilaan parasta ja pyrkiä diagnoosiin.

Tarkkaan diagnoosiin pääseminen on myös se, mihin meidät on yliopistosairaaloissa koulutettu. Päivittäin opetan nuoremmilleni, että päivystyksessä on ihan ok kotiuttaa potilas diagnoosilla R10.4, määrittämätön vatsakipu, jos on kyennyt vakuuttamaan itsensä (ja siten myös potilaan), että kyseessä ei ole mikään vakava, heti hoidettava tauti. Tämän voi tehdä myös rullaamatta kaikkia konetutkimuksia läpi.

Eikö mahdollisimman tarkkaan diagnoosiin pääseminen sitten ole hyvää hoitoa, ja siten potilaan paras?

Saattaa joskus ollakin, sen kyseisen potilaan. Joskus se saattaa olla hänellekin haitaksi, jos vaikka kuvantamisissa löytyy sattumalöydöksenä jotain, mikä ei olisi koskaan ehtinyt aiheuttaa potilaalle oireita, mutta löydyttyään tuottaa runsaasti huolta, tutkimuksia ja hoitoja.

Raha ei kasva puissa

Monet sanovat, että lääkärin etiikkaan ei kuulu ajatella rahaa.

Minä väitän juuri päinvastoin. Jos käytän kymmenkertaisen määrän aikaa ja rahaa tähän potilaaseen, seuraavat kymmenen jäävät hoitamatta. Lääkärin vastaanotolla istuu aina kyseisen potilaan lisäksi kaikkien niiden varjo, jotka eivät sinne syystä tai toisesta ole päässeet. Missään tämä ei ole niin ilmeistä kuin julkisessa perusterveydenhuollossa. Yhtä onnekasta aamun soittorumbassa lääkärin vastaanottoajan saanutta kohti kymmenet muut ovat jääneet kotihoito-ohjeiden varaan tai saaneet ohjeen soittaa seuraavana päivänä uudelleen.

Vanhan viisauden mukaan hoidon hinta ei ole euroja vaan se, mistä se on pois.

Jos me tuhlaamme kasoittain rahaa päivystyksessä laboratoriotutkimuksiin, jotka eivät muuta päätöksentekoamme, se ei ole vain minun murheeni saada yksikköni pysymään budjetissaan. Isossa kuvassa sairaalan, hyvinvointialueen ja valtion pitäisi pystyä samaan. Niinpä meillä kulutettu raha voi olla pois vaikka lastensuojelun työntekijöistä tai valtion tieverkon kunnossapidosta.

Lyhyt urani politiikan parissa on ollut omiaan kristallisoimaan tätä ajatusta. Rahaa saa veroprosenttia nostamalla toki lisää, mutta vain hyvin rajallisesti. Tärkeämpää on osata priorisoida. Niinpä tässä lähiviikkoinakin mietimme, rakennammeko ensin uusia kouluja vai uimahallin. Päätöksen hinta on se, mistä se on pois.

Rahan lisäksi meidän tulisi tarkastella myös aikaa, sillä puhkikuluneen sanonnan mukaisesti aika on rahaa. Terveydenhuollon vähien henkilöresurssien maailmassa meidän ammattilaisten aika on erittäin arvokasta, ei vain rahassa vaan ihan sen vuoksi, että kysyntä on tarjontaa paljon laajempi.

Niinpä meidän kannattaa myös tarkkailla, mihin aikamme käytämme ja tuottaako se näin käytettynä potilaillemme – huomioiden nekin, jotka jäävät oven taakse – mahdollisimman suurta terveyshyötyä. Tähän tarvitsisimme vaikuttavuuden mittaamista, mutta sen sovellukset käytännön työhön ovat vielä kovin vähissä.

Kova koulu priorisointiin

Väitän, että akuuttilääkärinä olen saanut kovan koulun priorisointiin. Päivystäessä tilanne usein on, että hoidettavaa olisi moninkertaisesti enemmän kuin ehtii tehdä. Pitää aloittaa niistä, jotka ovat sairaimpia. Jos näidenkin välillä joutuu tekemään valintoja, on lähdettävä niistä, joilla on eniten voitettavaa.

Päivystäessä on oppinut myös sen, että päätöksiä on tehtävä, sillä huonoin päätös on, joka jätetään tekemättä tai jota vitkutetaan tarpeettoman pitkään. Vaikeat päätökset eivät muutu helpommiksi ajan kanssa, vaan mutkistuvat entisestään. Nämä samat opit mielessäni pohdin taas muutaman viikon päästä toisessa roolissani kouluverkkoa.

Vaikeiden päätösten tekemisen ehdoton edellytys on, että vaikeista asioista pitää pystyä puhumaan.

Meidän lääkärikuntana pitäisi pystyä puhumaan vielä nykyistä paljon enemmän, mihin meidän aikaamme ja siten terveydenhuollon resursseja käytetään – ja mihin sitä tulisi käyttää.

Kykenemme kyllä täyttämään 38 tuntia ja vartin viikossa hyvin monenlaisella tekemisellä ja saamaan samalla aikaan huomattavia kustannuksia, mutta mitä meidän tulisi tehdä, jotta saisimme tuotettua kansalaisille mahdollisimman paljon terveyshyötyä.

Niin pitkään, kun vaikeista asioista ei puhuta suoraan, hukkaamme mahdollisuuden tehdä tieteellisesti ja eettisesti perusteltua priorisointia.

Päädymme sattumanvaraiseen priorisointiin, kuten siinä, kuka aamun soittajista valikoituu tk-lääkärin vastaanottohuoneeseen.

Emme voi sysätä priorisointia poliitikoille. Heidän tehtävänsä on määrittää arvot. Meidän tehtävämme – tässäkin asiassa – on kantaa lääketieteellinen vastuu.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.