Miten sote-uudistus onnistui?
Konkarit kommentoivat uudistusta ensimmäisen vuoden jälkeen.
Lääkärilehti esitti kaksi kysymystä sotea eri näkökulmista pitkään seuranneille.
1. Miten sote-uudistus onnistui mielestäsi?
2. Mikä kaipaa korjausta?
Kysymyksiin vastaavat Martti Kekomäki, Heikki Pärnänen, Auli Valli-Lintu ja Kirsi Varhila .
Ihanne olisi ollut viisi aluetta
Martti Kekomäki. Emeritusprofessori, kirurgian erikoislääkäri.
1. Periaatteessa paremmin kuin lehtien otsikoista voisi nyt päätellä. Koko hoitoketju ensikontakteista hoivaan asti on nyt yhden päättäjän hallinnassa. Väestön vanhetessa koko toiminnan painopiste siirtyy vielä nykyisestäänkin iäkkäämpien kansalaisten palveluihin. ”Ulosvirtausesteitä” ei saa enää syntyä hoitoketjuun.
Alueita tuli mielestäni liian monta. Totta kai alueiden keskimääräinen koko palvelee demokraattista päätöksentekoa, mutta se tuo samalla kokonaisuuden hallinnan kannalta turhia ongelmia. Esimerkiksi käy vaatimus perustaa terveyskeskus jokaiseen kuntaan: varsinkin Lounais-Suomessa kuntarajat piirtyivät aikoinaan hevoskyydin sanelemalla tavalla. Kovin harva potilas tulee enää hevosella lääkäriin.
On realistista ajatella, että 13 hyvinvointialueella olisi vältytty osalta nyt esiin nousseita pulmia. Jokaisella niistä olisi ollut, tertiaarihoitoa lukuun ottamatta, ”täysi” palvelupaletti. Palvelutransaktioita eri alueiden välillä olisi tarvittu paljon nykyistä vähemmän. Ihanne olisi ollut viisi sote-aluetta, jotka olisivat selvinneet itse liki kaikista hoidollisista haasteista.
Sote-muutosta olisi voitu hyödyntää myös laskentatoimen ja tietoteknisten ratkaisujen koordinointiin. Pitkäksi, yli vuosikymmenen mittaiseksi venynyttä poliittista prosessia olisi voitu käyttää proaktiivisesti välttämättömien muutosten tekemiseen. Olisiko esimerkiksi sähköinen reseptikin pitänyt ”keksiä” uudelleen erikseen jokaisella hyvinvointialueella?
Soten selviin pulmiin kuuluu poliittisluontoisen hallinnon valtava kasvattaminen. Kaikenkarvaisten työryhmien ja lautakuntien ongelma on niiden tuottamien ja järjestelmän ohjausta vaikeuttavien signaalien paljous ja ristiriitaisuus ja rahan valuminen ydintoiminnan ulkopuolelle, niin sanottuun loiskiehuntaan.
Sote ei myöskään edistä kansalaisten yhdenvertaista hoitoa ja terveyserojen kaventamista. Niinpä työterveyspalveluista ei laissa eikä sen perusteluissa mainita mitään, ilmeisesti häveliäisyyssyistä.
2. Edellä esitetty todistanee, että maan terveydenhuollon johtaminen on ollut aika kauan kateissa.
Järjestelmän kehittämiseen ei tarvita kannusteeksi alueellista verotusoikeutta, joka todennäköisesti olisi omiaan vain lisäämään alueellista eriarvoisuutta, byrokratiaa ja kasvattamaan kokonaisveroastetta. Sen sijaan uskon vertaiskehittymiseen. Kaikilla on kehittymismahdollisuuksia eikä huonoin halua olla kukaan. Nimenomaan hyvien käytänteiden ”sivuttaista siirtymistä” tulisi tukea kaikin keinoin. Miten jossakin peruspalvelupisteessä ei ole jonoja ja naapurissa jonot ovat viikkoja jopa kuukausia? Tässä vastuu on peruspalveluiden esihenkilöllä.
Paljon toiveita asetetaan tiedolla johtamiseen. Tämä edellyttää, että tieto on kerätty mahdollisimman ajantasaisesti ja virheettömästi, vertaiskehittyminen edellyttää sen lisäksi, että tieto on kerätty vertailtavilta samalla tavalla.
Tätä tavoitetta ei voida toteuttaa ilman nykyistä keskitetympää ohjaustoimea. Työhön tarvitaan valtakunnallisesti hyväksyttyä tilikarttaa yhteneväisen kirjanpidon tueksi, samalla tavalla tapahtumatietoja käsittelevää tietojärjestelmää ja yhtenäistä tietoalkioiden mielekästä ja automaattista yhdistelijää eli, tekoälyä.
Ratkaisun on vapautettava sote-henkilökunta tekemään koulutustaan vastaavaa työtä ja ohjattava suurin osa kokonaan pois näyttöpäätteen ääreltä. Työvoimapula tulee vaivaamaan sektoria ainakin siihen asti, kunnes kukin tekee sitä työtä, johon hänet on koulutettu. Jos tietojärjestelmät lohkaisevat tuntuvan osan työn tuottavuudesta, tulee niistä rohjeta luopua.
”Ison kuvan” muutosta odoteltaessa voidaan tavoitella hoidon jatkuvuuden tuntuvaa parantamista, joka on sekä potilaan, vastuulääkärin että maksajan ehdoton etu. Etävastaanotot voivat helpottaa varsinkin tuttujen potilaiden asioiden hoitamista. Koska kaikki (noin 40 prosenttia väestöstä) eivät tarvitse vuotuisia lääkärikontakteja, he eivät hyödy omalääkärijärjestelmästäkään. Silti jokainen kroonisen diagnoosin saanut, ikään katsomatta, hyötyy siitä. – Huomattakoon vielä, että hyvin harvinaisten sairauksien ”omalääkäri” on näiden tautien erikoistuntija eikä yleislääkäri.
Lopuksi tarvitaan aktiivista tutkimustyötä, jolla varmistetaan kulku-uralla pysyminen. Sote-uudistus tarjoaa poikkeuksellisen hyvät edellytykset tutkia järjestelmän toimivuutta palveluiden erilaisia laatu-ulottuvuuksia vasten. Kannattaa korostaa, ettei tällä tiedolla ole pelkästään kansallista kiinnostavuutta. Kaikki länsimaat harmaantuvat, tosin eritahtisesti, eikä ikääntymisen tuomilta pulmia säästy yksikään niistä.
Siksi uskon, että järjestelmäintegraatio tulee olemaan ehkä paras keino vastata lähivuosikymmenien kasvaviin hyvinvointihaasteisiin.
Perustasoon pitää panostaa
Heikki Pärnänen. Toimi pitkään Lääkäriliiton politiikkatoimialan johtajana. Lääkäri.
1. Yhdellä sanalla kuvattuna: kohtuullisesti. Päästiin kunnallisesta järjestäjävastuusta ja saatiin perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito saman organisaation ja rahoituksen piiriin.
2. Malli on edelleen liian hajautettu. Viisi järjestäjäorganisaatiota riittäisi ja järjestäjä- ja tuottajavastuut kannattaisi erottaa.
Joillakin hyvinvointialueilla on organisoitu palveluja elinkaarimallin [esimerkiksi lapsiperheiden, työikäisten ja ikääntyneiden palvelut] mukaisesti. Sellainen pirstoo hallinnollisen rakenteen ja terveydenhuollon integraatiota tavalla, mikä ei ole tarkoituksenmukaista.
Tarveperusteinen rahoitus on hyvä malli, mutta se toteutuu vasta seitsemän vuoden siirtymän jälkeen. Nyt alueet pyrkivät säästämään sieltä mistä pystyvät, ja säästäminen näyttää kohdistuvan erityisesti perustason palveluverkon karsimiseen.
Palveluverkon keskittäminen ei ole pelkästään negatiivinen asia, mutta perustason palvelujen saatavuuden karsiminen, mikä näyttää olevan seurauksena, on paha asia. Peruspalvelujen heikko saatavuus johtaa siihen, että koko ketju erikoissairaanhoidon päivystystä, vuodeosastoja ja elektiivistä toimintaa myöten sakkaa.
Perustason palveluihin pitää ehdottomasti panostaa vahvasti.
Tarvitaan valtakunnallista työnjakoa
Auli Valli-Lintu. Johtaja, sosiaali- ja kuntalainsäädännön lakipalvelut, KPMG Oy. Työskenteli aiemmin valtiovarainministeriössä ja sosiaali ja terveysministeriössä. Ollut mukana sote-uudistusten lainvalmisteluissa Paras-hankkeesta lähtien ja viimeksi hyvinvointialueuudistusta koskevan hallituksen esityksen esittelijänä. Juristi.
1. Hyvinvointialueuudistus on maraton, joten onnistumista ei voi mitata ensimmäisen kilometrin perusteella. Muutosta voi peilata monikuntaliitoksiin. Siitä näkökulmasta tahti on ollut aikamoinen ja mielestäni positiivisempi kuin otsikot antaisivat ymmärtää.
Toiminnan uudelleenjärjestelyn tarve on iso, mikä johtuu tiukoista talousraameista, henkilöstövajeesta sekä kehittämistarpeista, jotka olivat kunnissa jäissä uusia rakenteita odottaessa. Nämä paineet näkyvät palveluverkkopäätöksissä tai niiden valmistelussa, digitaalisten palveluiden kehittämisessä sekä palvelujen laadun yhtenäistämistä koskevissa päätöksissä. Painopistettä ei ole saatu vielä käännettyä peruspalveluihin, joten siltä osin työtä on vielä paljon.
Omassa työssäni näkyvät erityisesti ostopalvelut ja niiden kilpailuttamisvaje. Sopimusperintö on kirjava, ja työtä olisi paljon. Siinä on edetty aika hitaasti, vaikka kyse on toiminnan kannalta kriittisestä asiasta.
2. Hyvinvointialueiden talouden tasapainottamista koskevat vaatimukset näyttävät olevan liian optimistisia. Kun näyttää siltä, että suuri joukko hyvinvointialueista on vaarassa täyttää arviointimenettelyn kriteerit, on rahoitusta ja talouden tasapainottamisvaatimuksia koskevaa sääntelyä arvioitava tämän perusteella.
Toinen asia näyttää olevan erikoissairaanhoidon tehtävien valtakunnallinen ja alueellinen työnjako. Taustalla ovat henkilöstövaje, laatu ja tehtävien hoidon kustannustehokas järjestäminen. Yhteistyöalueen yhteistyösopimus ei riitä turvaamaan tätä. Tarvitaan valtakunnallista työnjakoa, jonka perusteena on hyvä olla vähintään asetustasoinen sääntely. STM:ssä on tämän tarkastelu juuri käynnissä, joten tähän työnjakoon saadaan varmaan hyvä pohja.
Vanhasta poisoppiminen on tärkeää
Kirsi Varhila. Satakunnan hyvinvointialueen johtaja. Toimi aiemmin sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkönä. Valtiotieteiden maisteri.
1. Ensimmäisen vuoden tavoitteet saavutettiin melko hyvin eli järjestämisvastuun turvallinen siirto, henkilöstön palkanmaksun sujuminen, yhdenvertaisuuden lisääminen palveluissa sekä muutosohjelman käynnistäminen.
2. Monikin asia, mutta erityisesti toiminnan ja talouden tasapainottaminen, jota varten Satakunnassakin on muutosohjelma, asiakkaiden sujuva ja tärkeä palveluohjaus, toimielin- ja organisaatiorakenteen tarkastelu ja kehittäminen, henkilöstön saatavuus sekä erityisesti edelleen viestintä sekä asiakkaille että henkilöstölle uusista yhdenvertaisista toimintatavoista ja vanhasta pois oppiminen.
