Vakavien sepelvaltimotautikohtausten 28 vuorokauden kohtaustappavuus oli vuosina 1985-1987 tehdyssä WHO-MONICA-tutkimuksessa eri väestöissä 35-64-vuotiailla miehillä keskimäärin 48 % ja naisilla 54 % (1). Toisessa vuosina 1985-1989 tehdyssä tutkimuksessa todettiin kohtaustappavuuden erojen eri väestöissä olleen paljon pienempiä kuin kohtaustaajuuden ja sepelvaltimotaudin aiheuttaman kuolleisuuden erot (2). Suomessa sydäninfarktirekisteriaineiston pohjalta laskettu keskimääräinen 28 vuorokauden kohtaustappavuus 20-64-vuotiailla miehillä oli 36 % ja naisilla 30 % vuonna 1973 (3). Joensuun tutkimuksen mukaan ensimmäisen sydäninfarktin 28 vuorokauden tappavuus oli eri lääneissä 35-64-vuotiailla miehillä 31-40 % ja naisilla 22-34% vuosina 1972-1985 (4). Pohjois-Karjalan sydäninfarktirekisterin tulosten mukaan 28 vuorokauden tappavuus pysyi 1970-luvun ajan 35-64-vuotiailla miehillä 40 %:n ja naisilla keskimäärin 32 %:n suuruisena (5). Miettisen tutkimuksen mukaan 35-64-vuotiaiden miesten sepelvaltimotautikohtausten 28 vuorokauden tappavuus oli Pohjois-Karjalassa 40 % vuosina 1983- 86 ja 37 % vuosina 1987-90, Kuopion läänissä 30 % ja 32 % sekä Turku-Loimaan seudulla 42 % ja 37 %, naisilla vastaavasti Pohjois-Karjalassa 27 % ja 26 %, Kuopion läänissä 19% ja 20 % sekä Turku-Loimaan seudulla 36 % ja 27 % (6).

TUTKIMUKSEN TARKOITUS

Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia sydäninfarktin kohtaustappavuutta ja sepelvaltimotaudin aiheuttamien kuolemien ajoittumista suhteessa oireiden ilmaantumiseen ja sairaalahoitoon 35-64-vuotiaassa väestössä Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon sairaanhoitopiireissä yleisesti ja erikseen sydäninfarktin hoidon porrastuksen mukaan muodostetuilla alueilla vuosina 1983-1992.

TUTKIMUSAINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimusaineisto ja menetelmät on esitetty kirjoitussarjan ensimmäisessä artikkelissa (7,8,9,10,11).

TILASTOLLISET MENETELMÄT

Vakavien sepelvaltimotautikohtausten tappavuuden laskennassa käytettiin suoraa ikävakiointia 10-vuotisikäryhmittäin. Ikäryhmittäisinä painokertoimina käytettiin koko MONICA-projektin kaikkien rekisteröityjen kohtausten ikäjakaumasta saatuja painokertoimia (2). Tappavuuden kehityssuunnat laskettiin regressiomallia käyttäen siten, että kahden 5-vuotisjakson kehitystä tarkasteltaessa siihen sovitettiin lisäksi kaksiosainen lineaarinen malli vuosijaksojen taitekohdan mahdollisesti aiheuttaman virhelähteen eliminoimiseksi. 5-vuotisjaksoin lasketut tappavuudet ilmoitettiin vuosittaisten tappavuuslukujen keskiarvoina. Tappavuuslukuja on verrattu käyttäen alaryhmien välisille eroille laskettuja 95 %:n luottamusvälejä. Muutoksia on pidetty tilastollisesti merkitsevinä p-arvolla < 0,05.

TULOKSET

Kahdenkymmenenkahdeksan vuorokauden kohtaustappavuus sairaanhoitopiireittäin

Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirissä (PK shp) miesten ikävakioitu sydäninfarktin 28 vuorokauden kohtaustappavuus oli 44,0 % vuonna 1983 ja 33,9 % vuonna 1992 ja vastaavasti naisilla 17,4 % ja 23,5 %. Vuotuinen tappavuuden muutos oli miehillä ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla -3,9% (95 %:n luottamusväli -6,9; -1,0) ja toisella +0,5 % (-2,5; +3,5) ja vastaavasti naisilla +4,8 % (-7,1; +16,7) ja -4,6 % (-16,5; +7,3).

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirissä (PS shp) kohtaustappavuus oli miehillä 35,5 % vuonna 1983 ja 36,7%, vuonna 1992 ja vastaavasti naisilla 27,0 % ja 14,8 %. Vuotuinen tappavuuden muutos oli miehillä ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla -2,7% (-8,6; +3,1) ja toisella +4,9 % (-0,9; +10,7) ja vastaavasti naisilla -4,2 % (-20,6; +12,1) ja +3,8 % (-12,5; +20,2).

PK shp:ssä ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla pienin 28 vuorokauden kohtaustappavuus miehillä oli alueella I (37,4 %) ja suurin (42,4%) alueella III (kuvio 1, taulukko 1). Tappavuus laski kaikilla alueilla toisella 5-vuotisjaksolla ja oli tällöin pienintä alueella I (33,0%). Suurin prosentuaalinen tappavuusero todettiin alueella III (5,4 %).

PS shp:ssä ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla kohtaustappavuus miehillä oli kauttaaltaan pienempi kuin PK shp:ssä, ja pienin se oli alueella III (26,6 %). Tappavuus PS shp:ssä väheni toisella 5-vuotisjaksolla vain alueella I (1,2 %).

Tappavuuden muutoksessa eri 5-vuotisjaksoilla ei ollut merkitsevää eroa miesten ja naisten kohdalla kummassakaan sairaanhoitopiirissä. Naisilla tappavuus oli kummassakin sairaanhoitopiirissä ja kaikilla alueilla pienempi kuin miehillä.

Vuoden kuolleisuus pienalueittain

PK shp:ssä ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla pienin vakavien sepelvaltimotautikohtausten aiheuttama vuoden kuolleisuus miehillä (taulukko 1) todettiin alueella I (43,8 %) ja suurin alueella III (47,8 %). Kuolleisuus laski kaikilla alueilla toisella 5-vuotisjaksolla ja oli tällöin alinta alueella I (38,8 %), jolla suurin prosentuaalinen lasku (5,0 %) myös tapahtui.

PS shp:ssä ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla vuoden kuolleisuus oli kauttaaltaan vähän pienempää kuin PK shp:ssä (taulukko 1), ja pienin se oli alueella III (32,0 %). Kuolleisuus laski toisella 5-vuotisjaksolla alueilla I ja II vähemmän kuin PK shp:ssä. Alueella III todettiin selvä nousu vuoden kuolleisuudessa (32,0-42,1%).

Naisilla vakavien sepelvaltimotautikohtausten aiheuttama vuoden kuolleisuus oli kummassakin sairaanhoitopiirissä ja kaikilla alueilla pienempi kuin miehillä, eikä kuolleisuudessa ollut havaittavissa yhtenäistä muutosta eri 5-vuotisjaksoilla.

Vuoden kuolleisuus pienalueittain yli 28 vuorokautta eläneillä

PK shp:ssä ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla sairaalahoitoon ehtineitten ja yli 28 vuorokautta eläneiden miespotilaiden vuoden kuolleisuus oli tasainen eri alueilla (9,5- 10,9%). Toisella 5-vuotisjaksolla kuolleisuus alueilla I ja II oli vajaat 2 % pienempi, mutta alueella III vajaan yhden prosentin suurempi kuin ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla.

PS shp:ssä yli 28 vuorokautta eläneiden vuoden kuolleisuus oli vähän pienempi kuin PK shp:ssä molemmilla 5-vuotisjaksoilla lukuun ottamatta aluetta III, jolla tappavuus muista alueista poikkeavasti oli toisella 5-vuotisjaksolla suurempi kuin ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla. Tällöin se oli myös PK shp:n aluetta III suurempi.

Naisilla vuoden kuolleisuus oli vähän pienempi kuin miehillä kuitenkin niin, että PK shp:ssä alueella III toisella 5-vuotisjaksolla kuolleisuus oli naisilla suurempi kuin miehillä.

Sepelvaltimotauti-kuolemien ajoittuminen suhteessa oireiden ilmaantumiseen ja sairaalahoitoon

PK shp:ssä ensi-infarktin sairastaneista miehistä oli vuoden kuluttua elossa eri 5-vuotisjaksoilla 58,8% ja 62,4 % ja PS shp:ssä 67,6% ja 67,8%; naisista vastaavasti 75,2 % ja 74,3 % ja 78,6 % ja 77,1%. Osuudet olivat vähän suuremmat PS shp:ssä kuin PK shp:ssä ja naisilla vähän suuremmat kuin miehillä. Ensimmäisen hoitovuorokauden jälkeen kuoli ensi-infarktin sairastaneista miehistä vuoden aikana eri 5-vuotisjaksoilla PK shp:ssä 9,1 % ja 7,9 % ja PS shp:ssä 9,1 % ja 7,5 %; naisista vastaavasti 8,6 % ja 7,7 % ja 9,1 % ja 10,5 %. Osuudet olivat kutakuinkin samansuuruiset kummassakin sairaanhoitopiirissä ja kummallakin sukupuolella.

PK shp:ssä kaikista sepelvaltimotautikuolemista vuoden seuranta-aikana sairaalan ulkopuolisia kuolemia oli miehillä eri 5-vuotisjaksoilla ensi-infarkteista 68,6 % ja 70,7 % ja PS shp:ssä 64,3 % ja 65,4 % (kuvio 2); naisilla vastaavasti 56,0 % ja 52,2% ja 45,1 % ja 38,0 %. PK shp:ssä ensi-infarktikuolemista sattui alle tunnin sisällä oireiden alusta miehillä 90,2% ja 80,6 % ja PS shp:ssä 76,0 % ja 78,8 %; naisilla vastaavasti 85,1% ja 74,3% ja 82,0% ja 74,3 %. Sairaalaan ehtineitä vuorokauden sisällä kuolleita oli ensi-infarkteista miehillä eri 5-vuotisjaksoilla PK shp:ssä 9,3 % ja 8,3% ja PS shp:ssä 7,7 % ja 11,3 %; naisilla vastaavasti 9,5 % ja 17,9 % ja 12,6% ja 16,3 %.

PK shp:ssä hoitoon ehtineistä ensi-infarktin sairastaneista miehistä kuoli vuorokauden sisällä eri 5-vuotisjaksoilla 5,3 % ja 4,3 % ja PS shp:ssä 3,2 % ja 4,6 %. Vuoden seurannan jälkeen hoitoon ehtineistä ensi-infarktin sairastaneista miehistä oli elossa PK shp:ssä 82,0 % ja 85,0% ja PS shp:ssä 85,4 % ja 85,9%. Hoitoon ehtineistä ensi-infarktin sairastaneista naisista kuoli vuorokauden sisällä eri 5-vuotisjaksoilla PK shp:ssä 2,7 % ja 5,3 % ja PS shp:ssä 3,0 % ja 4,1 %. Vuoden seurannan jälkeen hoitoon ehtineistä ensi-infarktin sairastaneista naisista oli elossa PK shp:ssä 87,3% ja 85,8% ja PS shp:ssä 87,0% ja 84,5%.

Uusintainfarktien ennuste vuoden aikana oli huonompi kuin ensi-infarktien kummallakin sukupuolella ja kummassakin sairaanhoitopiirissä (kuvio 2).

Sepelvaltimotaudin aiheuttamien kuolemien ajoittuminen suhteessa oireiden ilmaantumiseen ja sairaalahoitoon sydäninfarktin hoidon porrastuksen mukaan muodostetuilla alueilla on esitetty kuviossa 3. Kuolemien jakaumat olivat hyvin samankaltaisia sairaanhoitopiirikohtaisten jakaumien kanssa kuitenkin niin, että sairaaloiden ulkopuolisia kuolemia oli alueilla III miehillä PK shp:ssä ja naisilla PS shp:ssä enemmän kuin muilla alueilla. Lisäksi PK shp:ssä alueella III sairaalan ulkopuolella yli tunnin kuluttua oireiden alusta kuolleita oli jonkin verran enemmän kuin muilla alueilla.

POHDINTA

Kohtaustappavuus

Sairaanhoitopiireittäin tarkasteltuna vuosittainen 28 vuorokauden tappavuus oli molemmilla 5-vuotisjaksoilla sekä miehillä että naisilla paria yksittäistä vuotta lukuun ottamatta pienempää PS shp:ssä kuin PK shp:ssä ja naisilla pienempää kuin miehillä. Sairaanhoitopiirikohtainen ero johtui ilmeisesti muista, lähinnä rekisteröintiin liittyvistä kuin hoitotehollisista syistä (5). Kohtaustappavuus ei pienentynyt PS shp:ssä. Tappavuus väheni PK shp:ssä vuosittain merkitsevästi (3,9 %) ensimmäisellä 5-vuotisjaksolla, mutta ei juuri muuttunut jälkimmäisellä 5-vuotisjaksolla. Sydäninfarktin hoidon porrastuksen mukaan muodostetuilla alueillakaan 5-vuotisjaksoin tarkasteltuna 28 vuorokauden tappavuus ei näyttänyt muuttuvan merkitsevästi. PK shp:ssä vähäistä tappavuuden pienentymistä oli kyllä todettavissa. PS shp:n jo alun perin ja jo aiemmin poikkeuksellisen pieneksi todettu tappavuus (6) selittynee aluetasollakin tarkasteltuna lähinnä rekisteröintikäytännöllä. Sepelvaltimotautikohtausten vakavuusaste oli alueellisesti samankaltainen eikä olennaisesti muuttunut tutkimusaikana preventiivisestä ja hoidollisesta kehityksestä huolimatta. Uusintakohtaukset olivat ennusteeltaan pahempia, eikä niiden luonne tehostuneesta sekundaaripreventiosta huolimatta tässä suhteessa muuttunut. Naisilla tämä perusasetelma oli sama, mutta tappavuus oli vähäisempää kuin miehillä. Naisten pienempi sepelvaltimotautikohtausten tappavuus heijastanee taudin ilmaantumiseen liittyvää erilaisuutta eri sukupuolilla, mikä näytti säilyneen ennallaan.

Yhden vuoden tappavuus (35- 40%) ja vuoden tappavuus yli 28 vuorokautta eläneillä (7-10 %) olivat yleispiirteiltään samanlaisia kuin 28 vuorokauden kohtaustappavuus. Tasollisesti nämä tappavuudet eivät merkitsevästi muuttuneet eri 5-vuotisjaksoilla. Tappavuus oli suurempaa uusintakohtauksissa, ja yleisesti ottaen tappavuus oli vähäisempää PS shp:ssä kuin PK shp:ssä. Naisilla tappavuus oli pienempää kummassakin sairaanhoitopiirissä lukuun ottamatta PK shp:n aluetta III, jossa jälkimmäisellä 5-vuotisjaksolla yli 28 vuorokautta eläneiden naisten yhden vuoden kuolleisuus oli suurempi kuin miehillä.

Sepelvaltimotautikuolemien ajoittuminen suhteessa oireiden ilmaantumiseen ja sairaalahoitoon

Sepelvaltimotaudin aiheuttamien kuolemien ajoittuminen suhteessa oireiden ilmaantumiseen ja sairaalahoitoon ja näistä muodostettujen jakaumien tarkastelu jäsentää ja mitoittaa sepelvaltimotautikuolleisuuden vähentämiseen pyrkivien toimien strategiaa terveydenhuoltojärjestelmän kannalta katsottuna.

Sepelvaltimotautikuolemien ajalliset jakaumat olivat sairaanhoitopiireissä hyvin samankaltaisia kuitenkin niin, että eloonjääminen oli jonkin verran suurempi PS shp:ssä kuin PK shp:ssä ja naisilla suurempi kuin miehillä. Valtaosa (miehillä noin 65- 70 % ja naisilla noin 45-50 %) vuoden aikaisista kuolemista oli sairaaloiden ulkopuolisia. Suhteellisesti niitä oli miehillä enemmän kuin naisilla. Ensi-infarktikuolemista sairaaloiden ulkopuolisia oli suhteellisesti enemmän kuin uusintainfarktikuolemista. Valtaosa kuolemista sattui alle tunnin sisällä oireiden alkamisesta. Hoitoon ehtineistä ensi- tai uusintainfarktin sairastaneista miehistä ja naisista oli vuoden kuluttua elossa noin 70-80 % kummassakin sairaanhoitopiirissä. Sepelvaltimotautikuolleisuuden vähetessä kuolemien väheneminen oli varsin yhtenäistä eri alueilla kummassakin sairaanhoitopiirissä.

Sepelvaltimotautikohtauksen saaneista miehistä menehtyi vuoden aikana lähes joka toinen. Uusintakohtausten ennuste oli ensikohtauksia pahempi. Vuorokauden sisällä menehtyneet olivat sairaalaan ehtimisestä huolimatta menetettyjä tapauksia kohtauksen vaikean luonteen vuoksi. Sairaalan ulkopuolella kuolleissa olisi sen sijaan ollut sellaisia, jotka olisivat hyötyneet hoidosta, mikäli se olisi ehditty vain antaa. Sepelvaltimotautikohtauksen vaikeus ei tässä joukossa aina ollut ilmeisestikään niin paha kuin sairaalaan ehtineillä, mutta kohtausten vakavuus kytkeytyi äkkikuoleman ongelmaan. Tässä joukossa olisi hoidon ehtiessä ollut eloon jääviä potilaita. Vain suhteellisen pieni osa vuoden sisällä kuolleista ehti vastetta antavan hoidon piiriin (miehistä 30- 35 % ja naisista 50-55 %). Yli vuorokauden eläneet 28 vuorokauden sisällä kuolleet muodostivat pääosan niistä kuolleista potilaista, jotka saivat sydänosastojen hoitoavun (noin 20 %). Sydänvalvontapisteiden hoitomahdollisuudet sepelvaltimotautikuolleisuutta väestötasolla vähentävänä tekijänä olivat tästä näkökulmasta katsottuna rajalliset. Todellisuudessa tästäkin joukosta osa kuoli sairaalan ulkopuolella sairaalasta poispääsyn jälkeen ennen tutkimuksen käyttämän 28 vuorokauden kohtausjaksotuksen päättymistä. Tämän potilasjoukon osalta nousee tänä päivänä tärkeäksi kysymykseksi se, onko heidän osalta riittävästi tutkien otettu kantaa revaskularisaatiotarpeeseen ja onko tarvittava toimenpide myös tehty ajateltaessa kuolleisuuden vähentämiseen pyrkiviä toimia. Invasiivinen hoito on tässä suhteessa keskeisessä asemassa, koska lääkkeellisen hoidon osalta hoitovajeet liuotushoito mukaan lukien alkavat olla vähissä. Yli 28 vuorokautta eläneitten osuus kuolleista oli myös noin 20 %. Tämä suhteellisen pieni potilasosuus oli ehtinyt periaatteessa saada sydänvalvontapisteiden ja sydänosastojen akuutin vaiheen hoidon lisäksi tehostetun sekundaaripreventiivisen hoitotuen.

Äkillisistä kuolemaan johtavista kohtauksista vuoden seurannan aikana miehillä 70-80 % oli lopultakin hoitojärjestelmän kannalta menetettyjä tapauksia. Näin äkillisen vakavan sepelvaltimotautikohtauksen yhteydessä siitäkin huolimatta, että huomattavalla osalla oli jo entuudestaan tiedossa sepelvaltimotauti ja sen johdosta hoitokontakteja hoitojärjestelmään. Sekundaariprevention piirissäkin jo olleen potilaan kohdalla hoitojärjestelmän saavutettavuus ja tehokkaan hoidon piiriin pääsy oli vaillinaista, kun vakava sepelvaltimotautikohtaus yllätti.

Yksityisen potilaan ja hoitohenkilökunnan kannalta katsottuna sepelvaltimotautikohtauksen vakava luonne hahmottuu toisin tarkasteltaessa sairaalahoitoon ehtineitten ennustetta: miehistä jäi vuoden aikana eloon noin 80 %. Hoidolliset näkymät sairaalaan ehtineillä olivat tämän perusteella kohtuullisen hyvät.

Sepelvaltimotautikuolleisuuden laskevan trendin kannalta oli määräävää infarktikohtausten yleisen kehityksen suunta. Huomionarvoista oli ensinnäkin se, ettei sairaalahoitoon ehtimättömien suuri osuus kuolleisuudesta muuttunut toisella 5-vuotisjaksolla parantuneesta hoidosta huolimatta. Ja toiseksi, että sairaalaan ehtimisestä huolimatta uusintakohtaukset olivat ennusteeltaan pahoja. Kun terveydenhuoltojärjestelmä pyrkii sepelvaltimotautikuolleisuuden vähentämiseen, on sen tiedostettava, että ensimmäisen vakavan sepelvaltimotautikohtauksen estämiseen pyrkivä työ on yhä tehokkainta. Sen jälkeen tulee pyrkiä sekundaaripreventiivisin keinoin uusintakohtausten estoon. Seuranta on tärkeää erityisesti infarktikohtauksesta toipumisen alkuvaiheessa. Tätä seuraa infarktikohtausten akuutin vaiheen hoidon kehittäminen ja sepelvaltimotautipotilaitten invasiivisen hoidon oikein ajoitetun ja kohdennetun hoidon järjestäminen, jossa yhä enemmän on pyrittävä toteuttamaan revaskularisaatio ennen ensimmäistäkään vakavaa sepelvaltimotautikohtausta. Tämän ohella on pyrittävä toimiin, joiden seurauksena sairaalahoitoon ehtiminen lisääntyisi, mikä on vaikea haaste toteutettavaksi. Lisäksi sairaankuljetusjärjestelmää tulee pyrkiä varustamaan paremmin ja sen henkilöstöä kouluttaa taitamaan moderni ensihoito. Sen hälytysvalmiutta ei myöskään saisi pidentää. Mainitut seikat ovat tärkeitä siitä havainnosta huolimatta, että sairaalahoitoon johtaneet vakavat sepelvaltimotautikohtaukset ovat muuttuneet aikaa myöten lievempiasteisiksi (8).

Tutkimustulos on yhä yhdenmukainen aiemmin tehtyjen tutkimusten ja niissä saatujen sepelvaltimotautikohtausten äkillistä luonnetta koskevien tulosten kanssa. Alle tunnin kuluessa oireiden alkamisesta tapahtuva kuolema edustaa 40 % kaikista sepelvaltimotautikuolemista (13). Vuorokauden kuluessa kuolleista menehtyy ensimmäisen tunnin aikana noin 70 %. Kuolleisuus ennen sairaalahoitoa edustaa 60-70 % sepelvaltimotautikuolemista, ennen sairaalahoitoa kuolevista suuri osa menehtyy ensi-infarktiin, ja suurin osa kuolemista on äkkikuolemia (70% ad 1 h). Niistäkin noin puolessa menehtyminen tapahtuu 15 minuutin sisällä oireiden alkamisesta (14). Kuolema on sepelvaltimotaudin ensi-ilmentymä 25 %:ssa tapauksia (15,16). Kuolinpaikka on useimmiten koti. Sairaalan ulkopuolisista kuolemista vain noin 20-25 % tapahtuu muualla kuin kotona (14). Sairaalaan ehtii noin 60 % potilaista. Sairaalassa kuolevista uusintainfarktipotilaat ovat enemmistö. Sairaalaan ehtivistä, mutta kuolevista potilaista valtaosa kuolee nopeasti (tunnin sisällä 10 % ja 24 tunnin sisällä 30 %). Kaikista rekisteröidyistä kuolemista 1 vuorokauden sisällä tapahtuu 60- 80 %, 2 vuorokauden jälkeen kuolemista sattuu noin viidennes (6).

PÄÄTELMÄT

Kuolemaan johtavista kohtauksista noin kaksi kolmannesta sattui ennen sairaalahoitoon ehtimistä, ja näistä suurin osa oli äkkikuolemia.

Sairaaloiden ulkopuolella sattuneiden kuolemien osuus kaikista sepelvaltimotautikuolemista oli miehillä Pohjois-Karjalassa ja naisilla Pohjois-Savossa III-alueilla vähän suurempi kuin muualla. Sairaaloiden ulkopuolella sattuneiden kuolemien osuus yleisesti ottaen pysyi kuitenkin tarkastelujakson kuluessa aika lailla muuttumattomana. Tämä havainto on haaste sekä preventiivisten toimien kohdentamiselle että ensihoidon järjestelylle.

Hoitoon ehtineiden ennuste oli kohtalaisen hyvä: vain joka viides menehtyi ensimmäisen vuoden kuluessa. Alueiden I-III välillä ei todettu olennaisia eroja hoitoon ehtineiden ennusteessa. Uusintakohtausten saaneiden potilaiden ennuste oli selvästi huonompi kuin ensikohtauksen saaneiden, mikä korostaa tehokkaiden sekundaaripreventiotoimien merkitystä ensimmäisen vakavan sepelvaltimotautikohtauksen jälkeen.

Parantuvan sydäninfarktin akuutin vaiheen sairaalahoidon sekä sydänvalvontapisteiden ja sydänosastojen mahdollisuudet pienentää väestötason sepelvaltimotautikuolleisuutta ovat rajalliset. Kuolleisuuden vähentämiseen tähtäävän hoitostrategian keskeinen tavoite on kaikin eri keinoin pyrkiä estämään vakava sepelvaltimotautikohtaus, johon yhä liittyy merkittävä äkkikuoleman vaara ja hoitotoimien piiriin ehtimättömyys.