Asennemuutos ennakoi parhaiten lapsen diabetestasapainon korjaantumista

Tyypin 1 diabetes on Suomessa lapsilla yleisempi kuin missään muualla maailmassa (1), ja taudin ilmaantuvuus on lisääntynyt noin 4 % vuosittain (2), kuitenkin tasaantuen viime vuosina (3). Diabeteksen yleisyyden tuomasta runsaasta hoitokokemuksesta huolimatta sen hoitotuloksissa on paljon parantamisen varaa. Hoitotulosten arvioinnissa keskeinen mittari on keskimääräisen verensokeritason määritys glykosyloituneen hemoglobiinin (HbA_1c) avulla. HbA_1c kuvaa veren keskimääräistä glukoosipitoisuutta mittausta edeltäneen noin 6-8 viikon ajalta (4). DEHKO 2009 -raportin mukaan vuosina 2003-2008 diabetesta sairastavista lapsista keskimäärin 70 %:lla HbA_1c-lukemat olivat yli silloisen tavoitetason (HbA_1c> 8,0 %) ja noin 10 %:lla ne olivat hälyttävän korkeat (HbA_1c> 10,0 %). Tämän hetkinen yleinen HbA_1c-tavoite lapsilla on korkeintaan 7,5 % (alle 60 mmol/mol) (5).

Elinmuutosten ja komplikaatioiden ehkäisemisen kannalta diabeteksen hoidossa tulisi alusta asti ja sairastumisiästä riippumatta tavoitella mahdollisimman lähellä viitealuetta olevia HbA_1c-arvoja (6). Hyvän hoidon opettelemisella lapsena on merkitystä myös siksi, että diabetesta sairastavien hoitotasapaino on keskimäärin sitä huonompi, mitä nuorempana diabetekseen on sairastunut (7).

Diabeteksen hoitotasapainoon on yritetty vaikuttaa eri keinoin, mutta vieläkään ei tiedetä tarkasti, mitkä kaikki tekijät siihen liittyvät. Sekä maailmanlaajuisesti että esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa eri hoitoyksiköiden välillä diabetesta sairastavien lasten hoitotasapainossa on suuria eroja (8,9,10). Ruotsissa verrattiin hoitoyksiköitä, joissa HbA_1c-lukemien keskiarvot olivat suurimmat ja pienimmät sekä niitä, joissa arvot olivat parantuneet eniten. Tällöin havaittiin, että pienimmät ja parantuneet HbA_1c-arvot liittyivät tiukempaan tavoitteisiin pyrkimiseen, hoitotiimin positiiviseen asenteeseen ja hyvin toimivaan tiimityöskentelyyn (11).

Syyksi eroille hoitotasapainossa on ehdotettu myös muun muassa eroja hoitohenkilökunnan koulutuksessa ja kokemuksessa. Tutkimuksissa näiden ei kuitenkaan ole havaittu olevan yhteydessä parempiin hoitotuloksiin (11,12). Tuoreen katsauksen mukaan monipistoshoito ja insuliinipumpun käyttö olivat yhtä tehokkaita lasten diabeteksen hoidossa. Lisäksi jatkuvalla veren glukoosipitoisuuksien seurannalla ja monitoroivien insuliinipumppujen käytöllä näytti osassa tutkimuksista olevan suotuisa vaikutus glykeemiseen kontrolliin edellyttäen, että glukoosia seurattiin lähes jatkuvasti (13). Käytännössä insuliinit ja niiden annostelutapa on valittava jokaiselle potilaalle yksilöllisesti (14).

Tanskassa tehdyn tutkimuksen mukaan maahanmuuttajaperheille suunnatulla diabetesopetuksella onnistuttiin parantamaan perheen lapsen hoitotasapainoa, mutta vain vähäksi aikaa (15). Tanskassa on kehitetty myös GSD (guided self determination) -menetelmä, jonka avulla pyrittiin lisäämään potilaan omaa vastuuta diabeteksensa hoidosta, jolloin saatiin parannettua sekä diabetekseen liittyvää elämänhallintaa että HbA_1c-arvoja (16). Parhaillaan käynnissä on tutkimus, jossa selvitetään, toimiiko nuorille suunnattu GSD-Y-menetelmä yhtä hyvin (17). Erityisesti huonossa hoitotasapainossa olleiden nuorten tilannetta on saatu parannettua erilaisten perheelle suunnattujen terapiamuotojen ja interventioiden avulla (18,19). Henkilökohtainen valmennus näyttäisi sopivan paremmin vanhempien nuorten hoitotasapainon parantamiseen (20).

Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää, kuinka usein vähintään kaksi vuotta tyypin 1 diabetesta sairastaneiden lasten ja nuorten hoitotasapainossa tapahtuu merkittävää ja pitkäkestoista paranemista. Lisäksi halusimme tietää, onko tämä mahdollisesti yhteydessä muutoksiin hoitomuodossa, seurantakäyntien ja hoidonohjauksen määrässä tai muutoksiin elämäntilanteessa, harrastuksissa tai asenteissa.

Aineisto ja menetelmät

Tutkimus tehtiin Tampereen yliopistollisen sairaalan (Tays) lastenklinikan diabetespoliklinikalla. Tutkimus oli retrospektiivinen tapaus-verrokkitutkimus, joka perustui sähköisiin potilastietojärjestelmiin (ProWellness ja Miranda) 1.3.2005-29.2.2012 välillä kirjattuihin hoitotietoihin.

Tutkimukseen otettiin mukaan kaikki alle 16-vuotiaat potilaat, jotka olivat sairastaneet tyypin 1 diabetesta vähintään kaksi vuotta ennen tarkastelujakson alkua ja joilla oli ollut vähintään viisi erillistä diabeteksen seurantarekisteriin kirjattua käyntiä diabetespoliklinikalla. Edellä mainitut valintakriteerit täyttäviä potilaita löytyi 454, ja tämä joukko muodosti tutkimuksen lähdepopulaation (kuvio 1). Lähdepopulaation ominaisuuksia tutkimuksen alussa ja lopussa on kuvattu taulukossa 1.

Tutkimusryhmä muodostettiin potilaista, joiden hoitotasapaino oli parantunut merkittävästi ja pitkäkestoisesti (HP-ryhmä). Hoitotasapainon mittarina käytettiin diabeteksen seurantarekisteriin kirjattuja HbA_1c-lukemia, joiden yksikkönä oli % (hemoglobiinin glykosyloitumisprosentti). HP-ryhmään valittiin ne, joilla jokainen vähintään vuoden (365 päivää) aikana mitattu HbA_1c-lukema oli pienempi kuin yksikään niitä edeltävän vähintään kahden kuukauden (60 päivää) jakson aikana mitattu lukema. Lisäksi HbA_1c-lukemien keskiarvon piti olla paremman jakson aikana vähintään yhden prosenttiyksikön (11 mmol/mol) verran pienempi kuin keskiarvon huonomman jakson aikana (kuvio 2).

Jokaiselle hoitotasapainoaan parantaneelle valittiin kaksi verrokkia, jotka vastasivat sukupuoleltaan, iältään (± 0,2 vuotta) ja sairastamisajaltaan (± 0,5 vuotta) mahdollisimman läheisesti hoitotasapainoaan parantanutta sillä hetkellä, kun ensimmäinen parempi HbA_1c-arvo oli mitattu. Verrokkien hoitotasapainossa ei saanut olla edellä mainitut kriteerit täyttävää paranemista. Jokainen verrokki sai olla vain yhden kerran vertailuhenkilönä, vaikka hän olisi sopinut jonakin muunakin seurannan ajankohtana kriteereiltään myös jonkun toisen hoitotasapainoaan parantaneen verrokiksi. Jokaisesta verrokkiparista valittiin huonommassa hoitotasapainossa olevien verrokkien alaryhmään se verrokki, jonka HbA_1c-lukema oli valintahetkellä suurempi.

Hoitotasapainon paranemisen alkamisajankohtana tutkimuksessa pidettiin ensimmäisen paremman HbA_1c-arvon mittauspäivämäärää. Tiedot hoitotasapainon paranemiseen mahdollisesti vaikuttaneista tapahtumista kerättiin huonomman hoitotasapainon ajanjaksolta, kuitenkin enintään puolen vuoden ajalta ennen hoitotasapainon paranemisen alkamista. Verrokeista kerättiin tiedot enintään puolen vuoden ajalta ennen päivämäärää, jona verrokki parhaiten vastasi ominaisuuksiltaan hoitotasapainoaan parantanutta (kuvio 2).

Sekä HP-ryhmään kuuluvien että verrokkien käyttämistä insuliineista ja hoitoon sekä elämäntapoihin ja -tilanteisiin liittyvistä asioista kerättiin tiedot tänä ajanjaksona. Potilaiden hoitokertomuksiin kirjatut tapahtumat, joiden yhteyttä hoitotasapainon paranemiseen selvitettiin, on esitetty taulukossa 2.

Potilaista kerättiin myös seuraavat tiedot: pituus ja paino, ketoasidoosien ja vakavien hypoglykemioiden ilmaantuvuuden muutos, pistospaikkojen kunto ja käytetyt insuliiniannokset. Nämä tiedot kerättiin sekä huonomman hoitotasapainon ajanjaksolta (käynneiltä enintään puolen vuoden ajalta ennen hoitotasapainon parantumista) että paremman hoitotasapainon ajanjaksolta (käynneiltä enintään puolen vuoden ajalta hoitotasapainon parantumisen alkamisesta eteenpäin). Pituuden, painon sekä lapsen iän ja sukupuolen perusteella laskettiin Terveyskirjaston laskuria (www.terveyskirjasto.fi/xmedia/pgr/200.036.html) käyttäen potilaille aikuisten painoindeksiä vastaava lasten painoindeksi (ISO-BMI) ja sen muutos, joiden avulla voidaan seurata lapsen suhteellisen painon kehitystä (21,22,23).

Tilastomenetelmät

HP-ryhmän ja verrokkiryhmien välinen muuttujien vertailu tehtiin toisistaan riippuvien muuttujien käsittelyyn soveltuvalla ehdollisella logistisella regressioanalyysillä. Alaryhmäanalyysien tekoon käytettiin Fisherin testiä ja Mann-Whitneyn U-testiä. Vedonlyöntisuhteet (OR) ja luottamusvälit laskettiin CIA (Confidence Interval Analysis) -ohjelmalla. Tilastollisen merkitsevyyden rajana käytettiin p-arvoa ≤ 0,05. Kaikki tilastoanalyysit suoritettiin SPSS-ohjelmistolla (IBM Corp. Released 2010. IBM SPSS Statistics for Windows, Version 19.0. Armonk, NY: IBM Corp.).

Tulokset

Yhteensä 47 potilaan hoitotasapaino parani, ja heistä lähes yhtä suuri osuus oli tyttöjä (23/47) ja poikia (24/47). Lähdepopulaatiossa tyttöjä oli 214 ja poikia 240. HP-ryhmän keski-ikä oli hoitotasapainon parantumisen alkamishetkellä 12,1 vuotta (SD 2,7 vuotta) ja keskimääräinen sairastamisaika 6,7 vuotta (SD 3,2 vuotta). Suurin osa lapsista (yli 70 %) oli yli 10-vuotiaita ja yli puolet 13-15-vuotiaita (kuvio 3). Lähdepopulaatiossakin yli 10-vuotiaiden osuus oli melko suuri, mutta 13-vuotiaita ja vanhempia oli suhteessa enemmän HP-ryhmässä kuin lähdepopulaatiossa.

Verrokit jaettiin kahteen alaryhmään HbA_1c-lukemien perusteella ja HP-ryhmää verrattiin sekä kaikkien verrokkien ryhmään (94 potilasta) että huonommassa hoitotasapainossa olevien verrokkien alaryhmään (47 potilasta). Verrokeista muodostettiin pienempi alaryhmä, koska haluttiin verrata HP-ryhmää myös hoitotasapainoltaan samankaltaisempaan verrokkiryhmään. Kaikkien verrokkien ryhmässä HbA_1c-lukemien mediaani (8,6 %; 71 mmol/mol) oli merkittävästi pienempi kuin HP-ryhmässä (9,6 %; 81 mmol/mol) ennen hoitotasapainon muutosta. Huonommassa hoitotasapainossa olleiden verrokkien alaryhmässä HbA_1c-lukemien mediaani (9,1 %; 76 mmol/mol) vastasi paremmin HP-ryhmän HbA_1c-lukemien mediaania eikä ero ollut enää kliinisesti yhtä merkittävä. Keskiarvojen ero molempien ryhmien välillä oli kuitenkin tilastollisesti merkitsevä (p < 0,05) (taulukko 3).

Diabeteksen hoidossa, potilaiden elämässä sekä sairauteen ja sen hoitoon liittyvissä asenteissa tapahtuneiden muutosten esiintymistä on tarkasteltu taulukossa 4. Kun verrattiin HP-ryhmää ja kaikkien verrokkien ryhmää, tilastollisesti merkitsevä ero ryhmien välillä havaittiin asennemuutoksissa, annetun erityisen hoidonohjauksen määrässä, diabetekseen liittyvien osastojaksojen määrässä ja ylimääräisten hoitajakäyntien määrässä.

Tilastollisesti merkitsevää eroa HP-ryhmän ja kaikkien verrokkien ryhmän välillä ei havaittu muissa tarkastelluissa muutoksissa. Näitä olivat insuliinin annostelutavan tai insuliiniannosten muutokset (+0,05 yks/kg/vrk vs. +0,02 yks/kg/vrk), pistospaikkojen kunnon parantumisen yleisyys, elämäntilanteen tai harrastusten muutokset, tehtyjen kudosglukoosin sensorointien yleisyys, ravitsemusterapeutin, psykologin tai psykiatrin tapaamiset tai diabetesleireille tai -kursseille osallistuminen.

HP-ryhmän ja huonommassa hoitotasapainossa olleiden verrokkien alaryhmän välisessä vertailussa tilastollisesti merkitsevä ero havaittiin ainoastaan asennemuutoksissa. Tilastollisesti merkitsevää eroa ei ollut insuliiniannosten muutoksissa (+0,05 yks/kg/vrk vs. +0,04 yks/kg/vrk) tai muissa edellä mainituissa muutoksissa.

HP-ryhmässä tyttöjen ja poikien välillä oli tilastollisesti merkitsevä ero elämäntilanteen tai harrastusten muutosten määrässä (OR 0,14 (0,03-0,75; p = 0,02). Muutoksia oli 39,1 %:lla (9/23) tytöistä, mutta vain 8,3 %:lla (2/24) pojista. Sukupuolten välistä eroa ei havaittu muiden muuttujien osalta (insuliinihoidon muutokset, parantunut pistospaikkojen kunto, asennemuutokset ja annettu erityinen hoidonohjaus).

Lasten painoindeksin (ISO-BMI) muutos HP-ryhmässä oli keskimäärin 0,59 kg/m², kaikkien verrokkien ryhmässä -0,01 kg/m², HP-ryhmä vs. kaikki verrokit OR 2,48 (1,48-4,15; p < 0,01) ja verrokkien alaryhmässä 0,16 kg/m², HP-ryhmä vs. verrokkien alaryhmä OR 1,86 (1,07-3,23; p = 0,03). Yksi verrokeista jätettiin tilastoanalyysien ulkopuolelle poikkeuksellisen merkittävän ylipainon takia.

Valtaosalla hoitotasapainoaan parantaneista ei tapahtunut muutoksia ketoasidoosien tai vakavien hypoglykemioiden esiintymisessä, kun verrattiin aikaa ennen hoitotasapainon parantumista ja sen jälkeen. Yhdelläkään hoitotasapainoaan parantaneista potilaista ketoasidoosien tai vakavien hypoglykemioiden ilmaantuvuus ei lisääntynyt.

Pohdinta

Taysin lastenklinikan diabetespoliklinikan seuranta-aineistossa tarkasteltiin hoitotasapainoa seitsemän vuoden aikana. Hoitotasapaino parani pitkäkestoisesti ja merkittävästi 10,4 %:lla vähintään kaksi vuotta tyypin 1 diabetesta sairastaneista, alle 16-vuotiaista lapsista, 10,7 %:lla tytöistä ja 10,0 %:lla pojista.

Suuri osa hoitotasapainoaan parantaneista oli yläkouluikäisiä. Murrosiässä hyvän hoitotasapainon saavuttaminen on usein haasteellista, koska hormonitoiminnan muuttuminen aiheuttaa insuliiniresistenssiä ja diabeteksen hoitaminen siirtyy enenevästi nuoren itsensä vastuulle juuri silloin, kun se huonoiten sopii muuhun elämään. Toisaalta muun muassa näistä syistä tässä ikäryhmässä hoitotasapainossa onkin usein eniten parantamisen varaa. Tutkimuksissa on havaittu, että nuorten huono hoitotasapaino on yhteydessä myös muun muassa perheen konflikteihin (24) ja stressaaviin elämäntapahtumiin (25). Hyvät perhesuhteet ovat liittyneet parempaan hoitotasapainoon (26).

Hoitotasapainon paranemiseen mahdollisesti liittyvistä tekijöistä vain asennemuutoksia oli selkeästi enemmän HP-ryhmässä kuin kummassakaan verrokkiryhmistä. Potilaan kiinnostus oman sairautensa hoitoon näyttäisikin olevan yksi tärkeimmistä hoitotasapainoon vaikuttavista tekijöistä. Jos motivaatio sairauden hoitamiseen puuttuu, hyvätkään hoitovälineet eivät paranna tilannetta. HP-ryhmä ja verrokkiryhmät eivät merkittävästi eronneet toisistaan insuliinihoitoon liittyvien muutosten määrän suhteen. Toisaalta yksittäisen potilaan kohdalla hoitoon liittyvät muutoksetkin saattavat olla juuri se tekijä, joka lisää kiinnostusta diabeteksen hoitoon.

HP-ryhmän ja kaikkien verrokkien ryhmän välisessä vertailussa eroa oli asennemuutosten lisäksi annetun erityisen hoidonohjauksen, diabetekseen liittyvien osastojaksojen ja ylimääräisten hoitajakäyntien määrässä. Nämä erot saattavat kuitenkin selittyä kaikkien verrokkien ryhmän keskimäärin paremmalla hoitotasapainolla. Tässä ryhmässä tarvetta hoidon tehostamiselle ei kaikkien potilaiden kohdalla välttämättä edes ollut.

Tutkittavien ryhmien erilainen hoitotasapaino heikensi ryhmien välistä vertailukelpoisuutta, ja verrokkien alaryhmän muodostamistarve pienensi otoskokoa vähentäen ryhmien välisten erojen tilastollista merkitsevyyttä. Toisaalta HP-ryhmän vertaaminen sekä kaikkiin verrokkeihin että verrokkien alaryhmään mahdollisti hoitotasapainoltaan erilaisten ryhmien vertailun. Verrokkien alaryhmässä hoitotasapaino vastasi riittävän hyvin HP-ryhmän hoitotasapainoa, kun taas kaikkien verrokkien ryhmässä hoitotasapaino muistutti lähdepopulaation hoitotasapainoa.

Vertailu eri ryhmien välillä osoitti, että huonommassa hoitotasapainossa oleviin lapsiin kohdistetaan enemmän huomiota kuin paremmassa hoitotasapainossa oleviin - kuten luonnollista onkin. Kuitenkin psykologin tai lasten- tai nuorisopsykiatrin sekä ravitsemusterapeutin tapaamisia näytti olleen huonommassa hoitotasapainossa olevien verrokkien ryhmässä suhteessa vähemmän kuin kaikkien verrokkien ryhmässä tai HP-ryhmässä, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kliinistä merkitystä tällä erolla saattaa silti olla. Psykologin, psykiatrin tai ravitsemusterapeutin tapaamiset ovat keinoja vaikuttaa lapsen ajatuksiin omasta sairaudestaan, ja samalla asiantuntijatapaamiset antavat välineitä sairauden hallintaan.

HP-ryhmässä lähes kolmella neljästä hoitotasapaino oli melko huono. Tarvetta muutokselle siis todella oli, mutta toisaalta tulokset osoittivat myös, että muutokset ovat mahdollisia. Asennemuutosten aikaansaaminen vaatii eri yksilöiden kohdalla erilaisia toimenpiteitä ja eri keinojen kokeilemista. Etukäteen ei voi tietää, mikä keino toimii kenenkin kohdalla ja toisaalta asennemuutoksen saattaa hyvinkin aiheuttaa myös jokin hoitohenkilökunnasta riippumaton tekijä.

Vaikka sekä tyttöjen että poikien hoitotasapaino koheni, muutosten taustalla saattavat olla erilaiset tekijät. Tyttöjen potilaskertomuksiin oli kirjattu merkittävästi enemmän elämäntilanteen ja harrastusten muutoksia kuin poikien potilaskertomuksiin. Joko ulkoiset tapahtumat vaikuttavat enemmän tyttöjen kuin poikien hoitotasapainoon tai tytöt kertovat asioistaan helpommin, jolloin niitä kirjataankin useammin. Erään tutkimuksen mukaan muun muassa diabetesleirit näyttivät vaikuttavan myönteisesti enemmän diabetesta sairastavien nuorten tyttöjen kuin poikien hoitotasapainoon (27).

Ainoastaan elämäntilanteen ja harrastusten muutoksia oli verrokkiryhmissä enemmän kuin HP-ryhmässä. Elämäntilanteen muutoksissa oli melko paljon esimerkiksi toistuvaa sairastelua, vähentynyttä liikkumista ja vanhempien avioeroja. On mahdollista, että HP-ryhmän paranevan hoitotasapainon taustalla oli osittain myös negatiivisten elämäntapahtumien vähäisempi määrä. Elämäntilanteen tai harrastusten muutokset -ryhmää ei kuitenkaan analysoitu tarkemmin muutosten luonteen perusteella.

HP-ryhmä muodostettiin HbA_1c-arvojen merkittävän ja pitkäkestoisen muutoksen perusteella ja voidaan olettaa, että tällä tavoin löydettiin potilaat, joiden glukoositasapaino oli parantunut. Osalla potilaista huonompi hoitotasapaino saattoi kuitenkin olla väliaikainen tilanne. Toisaalta, koska huonomman hoitotasapainon ajanjakson minimikesto oli määritelty vähintään kahden mittauksen välisen ajan perusteella (vähintään 60 päivää), suurella osalla potilaista tilanne oli ollut heikompi paljon tätä pidemmän ajan. HbA_1c-lukemiin saattoi aiheuttaa lievää epätarkkuutta se, että osa arvoista oli kahden eri mittauksen keskiarvoja (vastaanoton DCA-analysaattorilla tehty vieritesti ja laboratoriomittaus). Laboratoriomittauksen ja vieritestin yhtäpitävyyttä kuitenkin seurataan diabetespoliklinikalla säännöllisesti ja pääsääntöisesti niiden välinen ero on hyvin pieni.

HP-ryhmässä painoindeksiarvojen muutos oli suurempi kuin verrokkiryhmissä. Tämä liittyi todennäköisesti tehostuneeseen insuliinin käyttöön tai vaikutukseen sekä matalampiin verensokeritasoihin. Positiivinen havainto oli, ettei vakavien hypoglykemioiden ilmaantuvuus lisääntynyt, vaikka hoitotasapaino parantui.

Tutkimus perustuu potilaskertomustietoihin. Näin ollen on mahdollista, että asenne- ja elämäntilanteen muutoksia ei ole kattavasti kirjattu hoitokertomuksiin. On myös mahdollista, että esimerkiksi asenteessa tapahtuneisiin suotuisiin muutoksiin kiinnitetään enemmän huomiota ja ne kirjataan potilaskertomukseen tarkemmin silloin, kun hoitotasapainon huomataan parantuneen kuin silloin, kun muutosta ei ole tapahtunut. Otoksen kokoamiseen liittyvää systemaattista harhaa tutkimuksessa ei ole, koska tutkimukseen otettiin kaikki sisäänottokriteerit täyttävät potilaat. Tutkimuksen tulosten vuoksi jatkossa olisi hyvä selvittää hoitotasapainon muutoksiin positiivisesti vaikuttavia tekijöitä ja etenkin asennemuutosten merkitystä myös prospektiivisen tutkimusasetelman avulla ja seuraamalla potilaita mahdollisuuksien mukaan jopa aikuisikään asti.

Tutkimuksen heikkoutena oli pieni otoskoko, mikä johtui ensisijaisesti lähdepopulaatiosta löytyneestä rajallisesta määrästä hoitotasapainoaan parantaneita potilaita. Hakujaksoa ei voitu laajentaa kovin pitkälle aikavälille, koska esimerkiksi insuliinihoidoissa, verensokeriseurannassa ja hoitokäytännöissä on tapahtunut muutoksia vuosien mittaan, ja tämä hoitotapojen kirjavuus olisi hankaloittanut ryhmien vertailua. Toisaalta aineisto kerättiin käsin useasta eri potilastietokannasta, mikä osaltaan rajasi tutkittavan populaation kokoa. Kuten Suomen Lääkärilehdessäkin hiljattain kirjoitettiin, Suomeen tarvittaisiin kansallisia potilastietorekistereitä (28). Niistä tieto olisi helposti saatavilla tutkimuskäyttöön ja ne tarjoaisivat tehokkaan välineen diabeteksen hoidon kehittämiseen ja hoitoyksiköiden vertaisarviointiin. Esimerkiksi Ruotsissa on käytössä koko maan pediatriset diabetespotilaat kattava potilastietorekisteri (SWEDIABKIDS), jonka kaltainen tarvittaisiin ehdottomasti myös maahamme (8).

Kiitos tietojärjestelmäasiantuntija Jarkko Penttiselle avusta tietojenkäsittelyssä ja yliopisto-opettaja Nina Talolalle avusta ja opastuksesta tilastoanalyysien teossa.

Tästä asiasta tiedettiin

Suurimmalla osalla suomalaisista diabetesta sairastavista lapsista hoitotasapaino ei ole tavoitetasolla.

Erilaisten perheelle suunnattujen terapiamuotojen ja interventioiden avulla on saatu parannettua erityisesti huonossa hoitotasapainossa olleiden nuorten tilannetta.

Hoitotasapainoon yksilötasolla vaikuttavat tekijät tunnetaan puutteellisesti.

Tämä tutkimus opetti

Yhdellä kymmenestä vähintään kaksi vuotta diabetesta sairastaneista lapsista pitkäkestoinen hoitotasapaino parani merkittävästi ennen 16 vuoden ikää.

Hoitotasapainon parantuminen tapahtui useimmiten yläkouluiässä.

Potilaan oma asennemuutos on tärkein hoitotasapainon paranemiseen liittyvä tekijä.