Kokemukselliset oppimismenetelmät edistävät lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja

Vuorovaikutusopinnot ovat vakiintuneet osaksi lääkäreiden peruskoulutusta sekä ulkomailla että Suomessa (1). Vuorovaikutusosaaminen on tärkeää lääkärin työssä, sillä lukuisat tutkimustulokset ovat osoittaneet, että lääkärin ja potilaan välisen vuorovaikutuksen onnistuminen on yhteydessä potilaan kokemaan hoitotyytyväisyyteen, hoito-ohjeiden ymmärtämiseen ja muistamiseen, hoitomyöntyvyyteen, hoitotuloksiin, potilasvalitusten vähenemiseen sekä lääkärin työssä jaksamiseen (2,3). Sen vuoksi vuorovaikutusosaamista harjoitellaan nykyisin lääketieteen opintojen alkuvaiheesta saakka.

Vuorovaikutusosaaminen koostuu tiedollisesta, taidollisesta ja affektiivisesta ulottuvuudesta, jotka ovat yhteydessä toisiinsa (4). Vuorovaikutusosaaminen on viestintäkulttuuriin, -tilanteeseen ja -suhteeseen nähden tarkoituksenmukaista, tehokasta ja eettistä toimintaa, joka rakentuu ja määrittyy vuorovaikutuksen molempien osapuolten yhteistyönä. Siihen liittyy olennaisesti osapuolten taito ennakoida, säädellä ja arvioida viestintäkäyttäytymistään (4,5).

Suomessa lääkäreiden vuorovaikutusopinnot alkoivat 1990-luvulla (6,7). Kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, että vuorovaikutuskoulutukseen osallistuneiden lääketieteen opiskelijoiden ja asiantuntijoiden vuorovaikutustaidot ovat kohentuneet koulutuksen myötä (8,9,10). Kokemukselliset oppimismenetelmät ovat tehokkaampia vuorovaikutustaitojen oppimisessa kuin luennot tai mallioppiminen (10). Suosittuja kokemuksellisia oppimismenetelmiä ovat simuloidut potilaat ja roolipeli (11,12,13), koska ne mahdollistavat vuorovaikutusosaamisen harjoittelun ilman pelkoa siitä, että harjoittelusta olisi haittaa aidoille potilaille. Vuorovaikutuskoulutuksissa on käytetty myös teatteriesityksiä ja improvisaatiotekniikoita (14,15). Sen lisäksi vuorovaikutustaitoja harjoitellaan aidoissa potilastilanteissa.

Opiskelijoiden kokemuksia vuorovaikutustaitojen oppimisesta simuloitujen potilaiden ja oikeiden potilaiden kanssa on vertailtu (16). Erilaisia kokemuksellisia oppimismenetelmiä on vertailtu keskenään vähän. Aiemmissa tutkimuksissa ei ole kiinnitetty laajasti huomiota lääketieteen opiskelijoiden näkemyksiin erilaisista menetelmistä (11). Koska erilaiset menetelmät mahdollistavat erilaisen oppimiskokemuksen, on tärkeää tutkia, millaiset menetelmät soveltuvat millekin kohderyhmälle, millaisia oppimistuloksia niiden avulla voidaan saavuttaa ja millaiset erityispiirteet kussakin menetelmässä ovat oppimista edistäviä tai heikentäviä.

Tässä tutkimuksessa kuvataan ja verrataan lääketieteen opiskelijoiden (n = 132) näkemyksiä työpajateatterin, simuloitujen potilaiden ja roolipelin erityispiirteistä sekä menetelmien soveltuvuudesta vuorovaikutusosaamisen oppimiseen. Vuorovaikutuskoulutuksen vaikuttavuutta arvioidaan itsearvioitujen oppimistulosten ja asenteiden muuttumisen näkökulmista sekä vertaamalla oppimistuloksia koulutukselle asetettuihin tavoitteisiin. Tutkimuksen tulokset perustuvat väitöskirjatutkimukseen (5), joka koostui neljästä osatutkimuksesta (17,18,19,20).

Aineisto ja menetelmät

Vuorovaikutuskoulutuksen teoreettinen tausta

Tutkimuksessa toteutettiin vuorovaikutuskoulutus yhteistyössä lääketieteen ja puheviestinnän opettajien kanssa. Tavoitteena oli 1) antaa valmiuksia lääkäri-potilassuhteen vuorovaikutuksen osatekijöiden analysoimiseen, 2) harjoitella vuorovaikutustaitoja sekä 3) auttaa opiskelijaa ymmärtämään ja arvostamaan viestinnän ja vuorovaikutustaitojen merkitys lääkäri-potilassuhteessa. Harjoittelun kohteena olleet vuorovaikutustaidot (suhteen luominen potilaaseen, kysymysten käyttö, kuunteleminen, sanaton viestintä ja vastaanoton rakenteen hahmottaminen) valittiin kansainvälisesti laajalti käytetystä ns. Calgary-Cambridge -vuorovaikutusopetuksen mallista (21). Malli valittiin siksi, että siinä vuorovaikutustaidot yhdistetään systemaattisesti lääkärin vastaanoton eri vaiheisiin.

Vuorovaikutuskoulutuksen teoriatausta perustui alakohtaiseen viestintäpedagogiikkaan (22) ja draamakasvatukseen. Alakohtaisen viestintäpedagogiikan mukaan vuorovaikutusosaaminen määrittyy alakohtaisesti eli eri aloilla tarvitaan ja arvostetaan erilaista vuorovaikutusosaamista. Vuorovaikutuskoulutuksessa harjoitellaan keskeisiä vuorovaikutustaitoja niissä tilanteissa, jotka ovat alalle keskeisiä, sekä osallistutaan asiantuntijayhteisön toimintaan (22). Tässä tutkimuksessa alakohtaisuus tarkoittaa lääkärin ammattia. Lääketieteen opiskelijat harjoittelivat potilashaastattelua vastaanotolla, jota simuloitiin kolmen menetelmän avulla. Opetukseen sisältyi tutustuminen lääkärin käytännön työhön terveyskeskuspäivien aikana.

Työpajateatteri, simuloidut potilaat ja roolipeli liittyvät draamakasvatukseen, koska kaikkien näiden menetelmien avulla voidaan toteuttaa teatterinkaltaista toimintaa: samalla kun toiset toimivat fiktiossa, toiset seuraavat fiktion tapahtumia katsomossa (23,24). Draamakasvatuksessa oppiminen nähdään yhteisöllisenä, luovana, aktiivisena ja kokemuksellisena prosessina (24,25). Oppiminen on oppijan aktiivista kognitiivista ja sosiaalista toimintaa, jossa hän itse rakentaa uutta tietoa ja ymmärrystä (26,27). Oppimisen kannalta olennaista on reflektoida eli aktiivisesti pohtia ja käsitteellistää kokemusta (26,28,29) sekä verrata fiktiivisen ja sosiaalisen todellisuuden kokemuksia toisiinsa (24,25).

Tutkimusasetelma ja tutkimusjoukko

Vuorovaikutuskoulutus koostui luennosta (2 t), vuorovaikutusharjoituksista (4 t), terveyskeskuspäivistä (2 pv) sekä reflektointiharjoituksista (2 t). Luennolla kerrottiin vuorovaikutuksen merkityksestä lääkäri-potilassuhteessa, sovittiin palautteen pelisäännöt, analysoitiin lääkäri-potilasvuorovaikutusta ja asetettiin henkilökohtaiset taitotavoitteet. Sen jälkeen opiskelijat jaettiin satunnaisesti ryhmiin A, B ja C, joissa käytettiin erilaisia oppimismenetelmiä. Vuorovaikutusharjoituksissa näyteltiin potilastilanteita, joiden käsikirjoitukset oli otettu perusterveydenhuollon elävästä elämästä. Potilastilanteet olivat samanlaisia kaikissa ryhmissä.

Ryhmässä A käytettiin työpajateatteria, joka on kehittynyt Britanniassa 1960-luvun puolivälissä (30). Ryhmäkoko oli 13-16 opiskelijaa ja kutakin pienryhmää ohjasi kaksi opettajaa. Koulutetut harrastajanäyttelijät esittivät pienoisnäytelmän, jota lääketieteen opiskelijat katsoivat. Näytelmät sisälsivät vuorovaikutushaasteita (esimerkiksi lääkäri ei ottanut katsekontaktia potilaaseen, ei vastannut potilaan huoliin, ei käyttänyt avoimia kysymyksiä eikä kuunnellut potilasta tarkkaavaisesti). Näytelmän herättämiä ajatuksia tarkasteltiin pari- ja pienryhmäkeskustelun, draamakasvatuksen työtapojen sekä sovelletun foorumiteatterin keinoin. Sovelletussa foorumiteatterissa näytelmän kohtaus esitettiin uudelleen ja opiskelijat saivat pysäyttää sen heti kun heistä tuntui, että lääkäri voisi muuttaa viestintäkäyttäytymistään. Opiskelijat tekivät ehdotuksia tilanteen muuttamiseksi ja saivat kokeilla, kuinka tilanteessa voisi toimia toisin. Työpajan lopuksi he reflektoivat työskentelyä.

Ryhmässä B oppimismenetelmänä käytettiin simuloituja potilaita. Simuloitu potilas tarkoittaa koulutettua henkilöä, joka eläytyy ennalta sovittuun potilastapaukseen (11,21). Ryhmäkoko oli 5-6 opiskelijaa ja kutakin pienryhmää ohjasi yksi opettaja. Simuloituina potilaina toimivat koulutetut harrastajanäyttelijät. Opiskelijat olivat vuorollaan lääkärin roolissa ja haastattelivat näyttelijäpotilasta. Lääkärin roolissa ollut opiskelija sai pysäyttää harjoituksen ja kysyä neuvoa opiskelijatovereiltaan potilashaastattelun etenemiseksi. Neuvojen antamisen jälkeen harjoitus jatkui. Harjoituksen lopuksi käytiin palautekeskustelu, jossa lääkärin roolissa ollut opiskelija arvioi harjoituksen onnistumista sekä sai palautetta näyttelijäpotilaalta, vertaisryhmän jäseniltä ja opettajalta.

Ryhmässä C oppimismenetelmänä käytettiin roolipeliä (11,21). Opiskelijat toimivat vuorollaan potilaan, lääkärin sekä palautteenantajan rooleissa. Ryhmäkoko oli 5-6 opiskelijaa ja kutakin pienryhmää ohjasi yksi opettaja. Potilaan rooleissa olleet opiskelijat saivat opetuskerran alussa kirjalliset potilastapaukset omaksuttaviksi. Myös tässä ryhmässä lääkärin roolissa olleella opiskelijalla oli mahdollisuus pysäyttää harjoitus ja kysyä neuvoa opiskelijatovereilta potilashaastattelun etenemiseksi. Harjoituksen lopuksi käytiin samanlainen palautekeskustelu kuin ryhmässä B.

Ryhmäopetuksen jälkeen opiskelijat osallistuivat terveyskeskuspäiville. He havainnoivat ja analysoivat aitoja lääkärin ja potilaan välisiä vuorovaikutustilanteita sekä kirjoittivat havainnoistaan raportin. Viimeisessä kokoontumisessa analysointitehtävät käsiteltiin pienryhmissä. Vuorovaikutustaidot arvioitiin asteikolla hyväksytty/hylätty.

Koko toisen vuosikurssin opiskelijoista (n = 136) yhteensä 132 (97 %) osallistui tutkimukseen syksyllä 2006 Kuopion yliopistossa. Ryhmässä A (n = 43), jossa käytettiin työpajateatteria, oli 13 miestä ja 30 naista, joiden ikä oli 20-29 vuotta (keskiarvo 21,7, mediaani 21). Ryhmässä B (n = 44), jossa käytettiin simuloituja potilaita, oli 14 miestä ja 30 naista, joiden ikä oli 20-34 vuotta (keskiarvo 22,6, mediaani 22). Ryhmässä C (n = 45), jossa käytettiin roolipeliä, oli 19 miestä ja 26 naista, joiden ikä oli 19-31 vuotta (keskiarvo 22,1, mediaani 22). Satunnainen ryhmäjako oli onnistunut (² = 1,659, df = 2, p = 0,436).

Tutkimuksen eettinen ennakkoarviointi toteutettiin siten, että tutkimuksesta pyydettiin arvio yliopiston lakimieheltä. Yliopistossa ei tutkimuksen tekohetkellä ollut toimikuntaa, joka olisi toteuttanut opetusta koskevan tutkimuksen eettisen ennakkoarvioinnin. Opiskelijoilta pyydettiin tutkimusluvat suullisesti ja kirjallisesti.

Tilastomenetelmät

Tutkimus on luonteeltaan monimenetelmäinen tapaustutkimus (31). Tutkimusmenetelminä käytettiin a) kyselylomaketta, b) täsmäryhmähaastatteluja sekä c) suomennettua vuorovaikutustaitojen oppimisen asennemittaria (32). Kyselylomakkeella ja täsmäryhmähaastatteluilla kerättiin aineistot opetuskokeilun jälkeen. Suomennetulla vuorovaikutustaitojen oppimisen asennemittarilla kerättiin aineisto ennen ja jälkeen opetuskokeilun.

Tutkimuksen laadulliset aineistot analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin ATLAS.ti 5.5.9 -tietokoneohjelman avulla (33). Analyysissä käytettiin lisäksi tapausten välisen vertailun menetelmää (33). Laadullisen sisällönanalyysin luotettavuutta lisättiin rinnakkaiskoodauksen avulla (31). Tutkimuksessa rinnakkaiskoodattiin 50 % kyselylomakkeen avointen kysymysten vastauksista. Rinnakkaiskoodauksen yksimielisyysprosentiksi saatiin ryhmässä A 93 %, ryhmässä B 96 % ja ryhmässä C 93 %. Tutkimuksen määrälliset aineistot analysoitiin SPSS 17.0 -tietokoneohjelman avulla käyttäen ei-parametrisia testejä (Kruskall-Wallisin testi, pääkomponenttianalyysi, summamuuttujien muodostaminen, Cronbachin alfa-arvojen laskeminen, Wilcoxonin testi ja Mann-Whitneyn U-testi). Vuorovaikutustaitojen oppimisen asennemittari suomennettiin tätä tutkimusta varten (20). Suomennetun asennemittarin reliabiliteetti ja validiteetti osoittautuivat hyviksi (20).

Tulokset

Tulokset osoittivat, että vähintään 84 % kussakin ryhmässä olleista opiskelijoista koki työpajateatterin, simuloitujen potilaiden ja roolipelin soveltuvan hyvin tai erittäin hyvin vuorovaikutusosaamisen oppimiseen. 5-7 % kussakin ryhmässä olleista opiskelijoista ajatteli, etteivät nämä menetelmät soveltuneet hyvin vuorovaikutusosaamisen oppimiseen. Eri ryhmissä olleiden opiskelijoiden näkemyksissä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja (17,18).

Oppimismenetelmissä oli useita yhteisiä piirteitä: lääkärin rooli, potilaan rooli, reflektiivinen osallistuminen, tunnereaktiot ja opettajien toiminta. Vuorovaikutustaitojen harjoitteleminen lääkärin roolissa, realistisiksi koetut potilastapaukset ja näytelmän käsikirjoitukset, vuorovaikutuksen havainnointi ja analysointi, positiiviset tunnereaktiot sekä positiivisesti koettu opettajien toiminta edistivät opiskelijoiden näkemysten mukaan oppimista. Positiiviset tunnereaktiot, kuten rentous ja turvallisuus, sekä opettajien asiantunteva, kannustava ja empaattinen toiminta tekivät oppimisilmapiiristä oppimista edistävän.

Oppimismenetelmistä löydettiin myös eroja. Työpajateatterissa oppimista edisti erityisesti kollektiivinen vuorovaikutustilanteen analysointi ja reflektointi sekä erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen pohtiminen ja kokeileminen. Oppimista heikensivät puolestaan motivaation puute ja osallistumisen vältteleminen. Simuloitujen potilaiden ja roolipelin avulla opiskeltaessa oppimista edistivät erityisesti monipuoliset palautekeskustelut vuorovaikutusharjoituksen jälkeen. Oppimista heikensivät negatiivinen kokemus lääkärin roolissa olemisesta, lääketieteellisen tiedon puute, jännittäminen, epärealistisiksi koetut potilastapaukset tai näytelmän käsikirjoitukset sekä negatiivisesti koettu opettajien toiminta (17,18).

Opiskelijat kokivat oppineensa samansuuntaisia asioita kaikissa kolmessa ryhmässä. He arvioivat oppineensa vuorovaikutustaitoja ja uutta tietoa lääkäri-potilasvuorovaikutuksesta. Opiskelijat kokivat tulleensa tietoisiksi sekä omasta että lääkärin työssä vaadittavasta vuorovaikutusosaamisesta. Erityisesti työpajateatteriryhmässä olleet opiskelijat kokivat oppineensa potilaskeskeisyyttä. Pieni osa opiskelijoista ei kokenut oppineensa uutta (19).

Lääketieteen opiskelijoiden (n = 129) positiiviset asenteet vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan lisääntyivät ja heidän negatiiviset asenteensa vähenivät opetuksen myötä. Toisin sanoen lääketieteen opiskelijoiden asenteet vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan muuttuivat myönteisemmiksi vuorovaikutuskoulutuksen aikana. Kolmen ryhmän välillä ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja opiskelijoiden myönteisissä tai kielteisissä asenteissa. Naisten asenteet vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan olivat myönteisempiä kuin miesten sekä ennen vuorovaikutuskoulutusta että sen jälkeen. Suomennetun mittarin validiteetti osoittautui hyväksi (20).

Kolmea oppimismenetelmää koskevat keskeiset tulokset on tiivistetty taulukkoihin 1 ja 2 (5).

Pohdinta

Tulokset osoittivat, että lääketieteen opiskelijat suhtautuivat hyvin myönteisesti simuloitujen potilaiden, roolipelin ja työpajateatterin käyttöön vuorovaikutuskoulutuksessa. Kolmessa eri ryhmässä olleiden opiskelijoiden näkemyksissä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja (17,18). Tulokset ovat samansuuntaisia aiempien kansainvälisten tutkimustulosten kanssa, joissa lääketieteen opiskelijoiden on havaittu suhtautuvan myönteisesti simuloituihin potilaisiin (34,35) ja roolipeliin (36). Lisäksi tulokset osoittivat, että lääketieteen opiskelijat suhtautuivat työpajateatteriin yhtä myönteisesti kuin roolipeleihin ja simuloituihin potilaisiin.

Opiskelijoiden itsearvioidut oppimistulokset olivat hyvin samansuuntaisia kaikissa kolmessa ryhmässä (19). Opiskelijoiden asenteet vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan muuttuivat positiivisemmiksi vuorovaikutuskoulutuksen aikana (20). Kun oppimistuloksia verrataan koulutukselle asetettuihin tavoitteisiin, voidaan todeta, että vuorovaikutuskoulutuksen tavoitteet saavutettiin hyvin.

Toisaalta tulosten vertaaminen osoitti, että ne opiskelijat (n = 7), joilla oli kielteisiä ennakko-odotuksia oppimismenetelmiä kohtaan ja joiden asenteet vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan olivat keskimääräistä kielteisempiä, arvioivat menetelmien soveltuvan huonosti vuorovaikutusosaamisen oppimiseen. Nämä opiskelijat kokivat myös oppineensa hyvin vähän tai eivät lainkaan uusia asioita vuorovaikutuskoulutuksen aikana. Tulos vahvistaa ajatuksen siitä, että opiskelijoiden negatiiviset odotukset ja kielteiset asenteet vaikuttavat kielteisesti oppimiseen (5,26). Sen vuoksi opiskelijoiden negatiivisiin asenteisiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota heti vuorovaikutuskoulutuksen alussa.

Työpajateatteria, simuloituja potilaita ja roolipeliä oppimismenetelminä ei ole aiemmin vertailtu. Simuloituja potilaita ja roolipeliä verranneissa tutkimuksissa menetelmien on havaittu olevan yhtä tehokkaita, kun on opetettu motivoivan haastattelun tekniikoita (37) tai tupakoinnin lopettamisen neuvontatekniikoita (38). Tämän tutkimuksen tulosten perusteella työpajateatteri, simuloidut potilaat ja roolipeli soveltuvat yhtä hyvin vuorovaikutusosaamisen oppimiseen. Tulokset osoittavat, että kaikki kolme tutkittua oppimismenetelmää soveltuvat hyvin lääketieteen toisen vuosikurssin opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutukseen. Tutkitut menetelmät mahdollistavat vuorovaikutustilanteiden havainnoinnin ja analysoinnin, reflektiivisen osallistumisen ja vuorovaikutustaitojen harjoittelun lääkärin ammattiroolissa. Turvallinen oppimisilmapiiri tukee vuorovaikutusosaamisen oppimista näiden menetelmien avulla.

Tulokset opiskelijoiden asenteiden positiivisesta muutoksesta eroavat aiempien tutkimusten tuloksista. Aiemmissa tutkimuksissa, joissa on mitattu lääketieteen opiskelijoiden asenteita vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan samalla mittarilla, opiskelijoiden asenteet ovat muuttuneet negatiivisemmiksi vuorovaikutuskoulutuksen aikana (39,40,41). Tuloksia on kuitenkin mahdoton suoraan verrata, sillä eri tutkimuksissa koulutuksen sisällöt, kesto ja toteutustavat eroavat toisistaan. Yhdessäkään edellä mainituista tutkimuksista vuorovaikutuskoulutukseen ei ole integroitu terveyskeskuspäiviä, kuten tässä tutkimuksessa. Yksi syy tämän tutkimuksen positiivisiin tuloksiin voi olla se, että aitojen vuorovaikutustilanteiden analysointi terveyskeskuspäivillä auttoi opiskelijoita ymmärtämään vuorovaikutusosaamisen merkityksen lääkärin työssä. Tutkimus tukeekin sellaista vuorovaikutusopintojen mallia, jossa simuloidut ja aidot potilastilanteet täydentävät toisiaan.

Tulosten tulkinnassa on otettava huomioon tutkimuksen rajoitteet. Tutkimuksessa ei ollut kontrolliryhmää. Aineistot kerättiin samalta tutkimusjoukolta ennen ja jälkeen koulutuksen. Asenteissa tapahtuneet muutokset tai itsearvioidut oppimistulokset ovat voineet johtua myös muista tekijöistä kuin koulutuksesta (41). Satunnaistettu ja kontrolloitu koeasetelma olisi lisännyt tulosten luotettavuutta. Vaikka opiskelijoiden kokonaismäärä (n = 132) oli riittävä, olivat vastaajamäärät kolmessa ryhmässä suhteellisen pieniä. Tulokset voidaan yleistää tutkittavaan joukkoon ja ne antavat suuntaa suomalaisten lääketieteen opiskelijoiden asennoitumisesta vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan. Vuorovaikutustaitojen oppimisen asennemittarin validiteetti osoittautui hyväksi (20). Tutkimustulosten luotettavuutta vahvistettiin yhdistämällä tutkimukseen erilaisia aineistoja sekä siten, että kaksi eri tutkijaa arvioi saman tekstiosion ja heidän yksimielisyysprosenttinsa analysoitiin (33).

Tulokset rohkaisevat käyttämään kokemuksellisia oppimismenetelmiä lääketieteen vuorovaikutuskoulutuksessa myös jatkossa. Erityisen hyvin nämä kolme tutkittua menetelmää soveltuvat lääketieteen opintojen alkuvaiheessa olevien opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutukseen. Ensimmäisiä opintovuosina vuorovaikutusopinnot motivoivat opiskelijoita muuten hyvin teoreettisten opintojen aikana. Lääkärin ja potilaan välistä vuorovaikutusta voi tehokkaasti harjoitella simuloiduissa potilastilanteissa (5). Simulaatioharjoitusten lisäksi lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutukseen on tärkeää yhdistää aidoissa potilastilanteissa tapahtuvaa oppimista.

Vuorovaikutuskoulutus on vakiintunut ja tärkeä osa lääkäreiden peruskoulutusta, mutta vuorovaikutusopetuksen osuus tutkinnossa on jäänyt pieneksi. Nykyisestä vuorovaikutusopintojen tilanteesta ei kuitenkaan ole tehty tutkimusta, joten tarkan kuvan saaminen vaatisi koulutusohjelmien välisen vertailun. Koska lääketieteen opiskelijoiden potilaskeskeiset asenteet heikkenevät opintojen kliinisessä vaiheessa (39), tulisi vuorovaikutuskoulutuksen muodostaa systemaattinen jatkumo läpi opetussuunnitelman. Vuorovaikutuskoulutusta tulisi olla opintojen kliinisessä vaiheessa, jolloin ne tukevat lääkäreiden kliinisen ammattitaidon kehittymistä. Lisäksi vuorovaikutuskoulutuksen opettajia täytyy kouluttaa ja vuorovaikutuskoulutusta pitää jatkuvasti kehittää (5). Myös näyttelijät tulee kouluttaa toimimaan lääketieteen vuorovaikutusharjoituksissa ja antamaan opiskelijoille rakentavaa palautetta (5).

Tulevaisuudessa vuorovaikutusosaamista tulisi arvioida taitonäkökulmasta objektiivisempien arviointitapojen avulla. Lisäksi tarvittaisiin seurantatutkimusta lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutusosaamisen kehittymisestä opintojen kliinisessä vaiheessa ja heidän siirryttyään työelämään.

Tästä asiasta tiedettiin

Simuloituja potilaita ja roolipeliä käytetään runsaasti lääketieteen vuorovaikutuskoulutuksessa.

Erilaisista kokemuksellisista oppimismenetelmistä ei ole juuri tutkittua vertailutietoa.

Suomalaisten lääketieteen opiskelijoiden asenteita vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan ei ole aiemmin tutkittu

Tämä tutkimus opetti

Lääketieteen opiskelijat suhtautuvat myönteisesti kokemuksellisiin oppimismenetelmiin.

Tutkimuksessa löydettiin uusi oppimismenetelmä, työpajateatteri, joka soveltuu vuorovaikutusosaamisen oppimiseen yhtä hyvin kuin simuloidut potilaat ja roolipeli.

Lääketieteen opiskelijoiden asenteet vuorovaikutustaitojen oppimista kohtaan muuttuivat myönteisemmiksi vuorovaikutuskoulutuksen aikana.