Laman vaikutus suomalaisten mielenterveyteen

Suomea kohtasi 1990-luvun alussa nopea taloudellinen taantuma, jonka syvyys yllätti monet. Taantuman seurauksena työttömyys lisääntyi nopeasti. Vuonna 1990 Suomessa oli noin 87 000 työtöntä, mutta vuonna 1993 jo noin 450 000 henkilöä eli 18 % työvoimasta oli työttömänä (1). Työttömyys lisääntyi ensin miesvaltaisilla ja sen jälkeen naisvaltaisilla aloilla. Työttömyys on kohdistunut kaikkiin työntekijäryhmiin. Vuonna 1995 työttömiä oli lähes yhtä paljon kuin vuonna 1993.

Mielenterveyshäiriöt painottuvat usein työttömiin ja sosiaalisissa ja taloudellisissa vaikeuksissa oleviin (2,3,4). Lehtinen ja työtoverit (5) esittivät tutkimuksessaan, että lama vaikeutti heidän seuraamansa väestökohortin mielenterveyttä etenkin 37-50-vuotiaiden ikäryhmässä. Tutkimuksessa seurattiin suureen väestöotokseen kuuluvien henkilöiden tilannetta 22 vuotta. Tuorein seurantatieto on vuodenvaihteesta 1992-93. Tutkimuksen päätelmiä on kritisoitu ja tulosten on arvioitu antavan mahdollisuuden toisenlaisiinkin tulkintoihin (6).

Toistaiseksi emme riittävästi tiedä, miten suomalaisten mielenterveys on kehittynyt 1990-luvun taloudellisen taantuman aikana. Selvitimme tässä tutkimuksessa suomalaisen aikuisväestön mielenterveyden muutoksia ja niihin yhteydessä olevia tekijöitä kolmena perättäisenä vuotena 1993-95.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tutkimusaineisto koottiin Tilastokeskuksessa helmi-maaliskuussa 1993, 1994 ja 1995 pääosin puhelinhaastatteluilla; noin 94 % haastateltiin puhelimitse, loput henkilökohtaisesti. Kunkin vuoden otos poimittiin satunnaisotantana väestön keskusrekisteristä siten, että se edusti 18-74-vuotiaita vakinaisesti Suomessa asuvia henkilöitä. Otoksen koko oli vuosittain noin 1 800 henkilöä ja vastausosuus noin 82 %.

Tutkimuslomakkeella kerättiin tietoa iästä, sukupuolesta, siviilisäädystä, taloudellisesta tilanteesta, mahdollisesta toimeentulotuesta, sosiaalisesta tuesta, terveydentilasta ja terveyskäyttäytymisestä. Lomakkeella selvitettiin lisäksi itsemurha-ajatusten tai yritysten esiintymistä edeltävien 12 kuukauden aikana.

Sosiaalinen tuki arvioitiin kysymällä, saako vastaaja tarvittaessa riittävästi ymmärrystä ja tukea läheisiltä ihmisiltä ongelmissaan. Vastausluokkia oli kuusi ja analyysissä luokat 1-2 (riittävästi) ja 3-6 (vähän) yhdistettiin.

Terveydentila ja taloudellinen tilanne arvioitiin viisiluokkaisella asteikolla. Vastaajalta kysyttiin, millainen on hänen yleinen terveydentilansa ja millainen on hänen taloudellinen toimeentulonsa, ja vastausvaihtoehdot yhdistettiin kahdeksi luokaksi (vaihtoehdot 1-2 hyvä, 3-5 huono).

Lisäksi selvitettiin lääkärin toteamat sairaudet, viat tai vammat, jotka haittaavat jokapäiväistä toimintaa (kyllä/ei). Tupakoivaksi luokiteltiin henkilö, joka ilmoitti tupakoivansa säännöllisesti tai satunnaisesti, ja alkoholia käyttäväksi henkilö, joka ilmoitti käyttäneensä edellisten 12 kuukauden aikana olutta, viiniä tai väkevää alkoholia. Myös terveyspalvelujen käyttöä edellisten 12 kuukauden aikana kysyttiin.

Mielenterveyshäiriön esiintyvyyttä kartoitettiin 12-osioisella kyselylomakkeella (General Health Questionnaire, GHQ). Kysymykset kartoittavat ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, itsetuntoa ja jokapäiväisen elämän vaikeuksia. GHQ-kysymykset ovat toiminnallisia ja niiden pääpaino on jokapäiväisen elämän eri puolissa. Menetelmä kohdistuu mielenterveyden häiriön aiheuttamaan haitta-asteeseen. GHQ-lomake ei kuvaa psyykkisen häiriön erilaisia ulottuvuuksia tai vaikeusastetta. Vastauksien perusteella saadaan välillä 0-12 vaihteleva pistearvo. Mielenterveyshäiriö on todennäköinen, jos vastausten antama pistemäärä on 3 tai suurempi. Tätä pienempi pistemäärä merkitsee normaalia psyykkistä hyvinvointia (7). Vastaajat jaettiin vastausten perusteella kahteen ryhmään sen mukaan, oliko heillä mielenterveyshäiriö vai ei.

Vastaajien keski-ikä vaihteli eri vuosien otosten kesken vain vähän: vuosien 1993-95 otoksissa miesten keski-iät olivat 43,3 vuotta (n = 785), 43,9 vuotta (n = 840) ja 43,9 vuotta (n = 678) ja naisten 44,1 vuotta (n = 771), 44,1 vuotta (n = 992) ja 44,9 vuotta (n = 802).

TULOKSET

Naisilla oli GHQ-asteikon mukaisia mielenterveyshäiriöitä yleisemmin kuin miehillä jokaisena tutkimusvuonna. Mielenterveyshäiriöt olivat hieman yleisempiä 18-34-vuotiaiden ja 35-54-vuotiaiden ikäryhmissä kuin sitä vanhemmilla (taulukko 1). Miehillä psyykkinen tilanne oli seuranta-ajan loppupuolella helpottumassa, naisilla ei (taulukko 2).

Siviilisääty ja GHQ-asteikon mukainen mielenterveyshäiriö eivät olleet voimakkaasti yhteydessä toisiinsa. Työttömillä tai lomautetuilla miehillä sekä naisilla oli mielenterveyshäiriöitä useammin kuin perusväestössä. Työttömien naisten tilanne pysyi eri tutkimusvuosina samana, mutta työttömien miesten tilanne helpottui seuranta-aikana. Niistä haastatelluista, joiden taloudellinen tilanne oli huono, noin kolmannes miehistä ja lähes puolet naisista kärsi mielenterveyshäiriöistä. Tämä tilanne ei muuttunut oleellisesti seuranta-aikana. Toimeentulotukea saavilla oli enemmän mielenterveyshäiriöitä kuin perusväestössä jokaisena tutkimusvuonna (taulukko 2).

Huonoksi koettu terveys ja lääkärin toteama toimintakykyä heikentävä sairaus olivat jokaisena tutkimusvuotena yhteydessä mielenterveyshäiriöön etenkin naisilla. Tupakoijilla oli hieman mielenterveyshäiriöitä enemmän kuin perusväestössä sukupuolesta riippumatta, mutta alkoholinkäyttö tämän tutkimuksen tapaan mitattuna ei ollut yhteydessä mielenterveyshäiriöön (taulukko 2).

Naisilla vähäinen sosiaalinen tuki oli yhteydessä GHQ-asteikon mukaiseen mielenterveyshäiriöön. Niistä, jotka ilmoittivat ajatelleensa tai yrittäneensä itsemurhaa edeltäneiden 12 kuukauden aikana, ilmeni tutkimushetkellä mielenterveyshäiriö hieman yli puolella (taulukko 2). Itsemurha-ajatusten tai yritysten summaprevalenssi vaihteli tutkimusvuosittain seuraavasti: miehet 3,6 %, 3,2 % ja 3,7 %, naiset 3,4 %, 3,0 % ja 3,6 %.

GHQ:n mukaisesta mielenterveyshäiriöstä kärsivistä 66 % oli käynyt terveyskeskuksessa edellisten 12 kuukauden aikana, muista 56 %. Vastaava osuus itsemurha-alttiutta osoittaneista oli 68 % (vs 58 % muista), terveydentilansa huonoksi kokeneista 82 % (vs 56 % muista), toimeentulotuen saajista 76 % (vs 57 % muista) ja työttömistä 60 % (vs 58 % muista).

Psykiatriseen erikoissairaanhoitoon oli ollut yhteydessä tutkimusta edeltäneiden 12 kuukauden aikana GHQ:n mukaisesta mielenterveyshäiriöstä kärsivistä 11 %, muista 3 %. Vastaava osuus itsemurha-alttiutta osoittaneista oli 27 % (vs 4 % muista), terveydentilansa huonoksi kokeneista 15 % (vs 4 % muista), toimeentulotuen saajista 15 % (vs 4 % muista) ja työttömistä 6 % (vs 5 % muista).

POHDINTA

Tutkimuksemme perusteella suomalaisten mielenterveys näin arvioituna ei oleellisesti muuttunut vuosina 1993-95. Miesten mielenterveys näytti hieman kohentuvan laman hellittäessä, mutta naisilla tilanne pysyi melko vakaana. Sinällään huolestuttava löydös oli, että miehistä hieman alle 20 %:lla ja naisista yli 20 %:lla todettiin mielenterveyshäiriö. Kaikissa alaryhmissä tuli yllättävän voimakkaana esiin yhteys taloudellisten, sosiaalisten ja terveysongelmien sekä mielenterveyshäiriöiden välillä. Lienee perusteltua olettaa, että mielenterveyshäiriöisten tutkiminen ja hoito on 1990-luvun suuri yhteiskuntapoliittinen haaste, jonka terveyspoliittiset vaikutukset ulottuvat laajalti psykiatrisen erikoissairaanhoidon ulkopuolelle. Tätä tukee myös tiedot, joiden mukaan uusista työkyvyttömyyseläkkeistä suurin ryhmä on nykyään mielenterveyshäiriöiden perusteella myönnetyt eläkkeet (8).

Aholan (9) ja Huuhkan ym. (10) tutkimuksissa haastateltiin vuonna 1986 kaikkiaan 12 057:ää ja vuonna 1994 kaikkiaan 8 650:tä 15 vuotta täyttänyttä suomalaista. Tutkimuksissa vastaajat arvioivat psyykkisiä oireitaan. Vuonna 1986 miehistä 51 % ja naisista 66 % ilmoitti vähintään kaksi kysytyistä yhdeksästä oireesta (mm. unettomuus, masentuneisuus, ylirasittuneisuus). Kahdeksan vuotta myöhemmin vastaavat luvut olivat 59 % ja 70 %. Koetut oireet olivat siten lisääntyneet, mutta tulosten arviointia vaikeuttaa se, ettei mielenterveyden osalta käytetty standardoitua asteikkoa.

Tämän tutkimuksen alkaessa vuonna 1993 suomalaiset olivat keskellä syvintä lamaa. Vuotta 1993 edelsi kansantalouden romahdus ja työttömyyden raju kasvu. Aiemmin on todettu, että epävarmoissa työsuhteissa työskentelevillä on jopa enemmän psyykkisiä paineita kuin työttömillä (11,12). Erityisen kuormittavaa psyykkisesti on tulevaisuudenuskon romahtaminen (13). On mahdollista, että suomalaisten mielenterveydessä tapahtui muutoksia juuri ennen tutkimuksen alkua. Tähän viittaa sekin, että vuodesta 1992 vuoteen 1993 koetut mielenterveysoireet lisääntyivät väestössä noin viidesosalla (14).

Lehtinen työtovereineen (5) päättelivät tulostensa perusteella, että vakavat mielenterveyshäiriöt ovat lisääntyneet laman aikana. Tuloksemme eivät tue eivätkä kumoa tätä havaintoa, koska menetelmämme ei mahdollista diagnostista arviointia eikä mielenterveyshäiriön vaikeusasteen määrittelyä.

Tutkimusten tulosten kannalta ratkaiseva kysymys on tutkimusmenetelmän luotettavuus. Aiemmin on todettu, että puhelinhaastattelussa ilmoitetaan vähemmän mielenterveysoireita kuin kahdenkeskisessä haastattelussa (15,16). Näin ollen tutkimuksemme mielenterveyshäiriöiden esiintyvyysluvut saattavat olla todellisia lukuja pienempiä.

GHQ:n kysymykset ovat toiminnallisia ja siten helppoja ja ymmärrettäviä. Väestöotoksissa GHQ:n sensitiivisyys ja spesifisyys on ollut 70-90 %, eli menetelmän toimivuus on varsin hyvä (7). Suomalaisessa irtisanottuihin puunjalostustehtaan työntekijöihin kohdistuvassa tutkimuksessa GHQ-12:n sensitiivisyys oli kliiniseen psykiatriseen haastatteluun verrattuna 70 % ja spesifisyys 75 % (17). GHQ:n käyttökelpoisuutta väestön mielenterveyttä arvioivana asteikkona osoittaa myös havainto, jonka mukaan mielenterveyshäiriöiden esiintyvyyden muutokset väestössä ovat lineaarisesti yhteydessä GHQ-pisteiden keskiarvon muutokseen (18). Käyttämäämme mielenterveyden asteikkoa voidaan siis pitää kohtuullisen luotettavana.

Tutkimuksemme vahvuus on, että analysoimme satunnaisesti valittua suomalaista aikuisväestöä edustavia väestöotoksia perättäisinä vuosina. Näin menetellen mahdollisuus havaita lyhyen aikavälin muutoksia on tavallista parempi. Vastaavanlaisia suomalaisen aikuisväestön mielenterveyteen kohdistuvia tutkimuksia ei ole aiemmin tehty. Tutkimusajankohdan alku edusti vaikean taloudellisen taantuman aikaa ja loppuvaiheessa taloudellinen taantuma oli jo helpottumassa lukuun ottamatta työttömyyttä. Näin ollen väestötason tuloksemme voidaan jossain määrin suhteuttaa myös yleiseen taloudelliseen kehitykseen.

Itsemurhien määrä on jonkin verran vähentynyt viime vuosina (19). Tämän yksittäisen muuttujan perusteella voi arvioida, että vaikeasti itsetuhoiset prosessit eivät ole ainakaan lisääntyneet väestössä laman aikana. Itsemurhien yleisin taustatekijä 1980-luvun loppupuolen Suomessa oli hoitamaton masennus (20). Osaselitys itsemurhien vähenemiselle voi olla depression diagnostiikan ja hoidon kehittyminen. Toisaalta useissa maissa todettu masennuksen lisääntyminen näyttää liittyvän muihin mielenterveyshäiriöihin ja vaikeisiin psykososiaalisiin tilanteisiin (21). Tällaisen ns. sekundaarisen masennuksen hoitoennuste on usein huonompi kuin "puhtaan" masennuksen. Tämä saattaa osaltaan selittää masennuksesta johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden lisääntymistä.

Itsemurha-ajatusten tai yritysten esiintyvyys ei juurikaan vaihdellut seuranta-aikana, joten tällä tavalla arvioituna suomalaisten mielenterveys ei muuttunut oleellisesti laman aikana. Aiemman havainnon mukaan lama ei lisännyt itsemurhien määrää pääkaupunkiseudulla, mutta itsemurhayritysten määrän suunta oli kasvava vuoteen 1992 saakka (22).

Mielenterveyshäiriöt olivat vahvasti yhteydessä terveydellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Terveydenhuollon työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia lisää se, että psykososiaalisia ongelmia kokeneilla, työttömiä lukuun ottamatta, terveyskeskusten ja psykiatristen palvelujen käyttö oli yleisempää kuin muilla. Psyykkisistä tai vaikeista sosiaalisista ongelmista kärsineet käyttivät terveyskeskusten hoito- ja tutkimuspalveluja selvästi yleisemmin kuin psykiatrisen erikoissairaanhoidon palveluja. Mielenterveyshäiriöiden havaitsemisen kannalta perusterveydenhuollon lääkärit ovat siis avainasemassa. Toisaalta tiedetään (23), ettei terveyskeskuslääkärien ole aina helppo havaita potilaillaan esiintyviä mielenterveyshäiriöitä. Koulutus kuitenkin kannattaa: ruotsalaisten havaintojen mukaan yleislääkärien tutkimus- ja hoitovalmiudet paranivat ja alueellinen itsemurhakuolleisuus väheni samanaikaisesti koulutuksen kanssa. Tutkijat toteavat, että tulosten pysyminen edellyttää jatkuvaa täydennyskoulutusta (24).

Tässä tutkimuksessa todettiin voimakas yhteys taloudellisten ja sosiaalisten tekijöiden sekä terveysongelmien ja mielenterveyshäiriöiden välillä. Laman haitalliset mielenterveysvaikutukset kohdistuivat erityisesti niihin väestöryhmiin, joissa erilaiset kuormittavat tekijät kasautuvat. Tämä on todettu aiemmin esimerkiksi Vantaan velkaneuvonnan asiakkaista: heistä GHQ:n mukainen mielenterveyshäiriö todettiin 78 %:lla (25). Väestön terveydellisen ja sosiaalisen kahtiajaon estämiseksi kokonaisvaltaisten erityistoimenpiteiden kohdistaminen syrjäytymisvaarassa oleviin on todennäköisesti kannattavaa toimintaa - arvioidaan sitä sitten inhimillisestä tai taloudellisesta näkökulmasta.

KIRJALLISUUTTA