Päivystyksenomainen toiminta lastenpsykiatriassa on käytännöllisesti katsoen alkanut vasta kymmenen viime vuoden aikana. Päivystyksenä lastenpsykiatriseen osastohoitoon ohjautui erittäin harvoin potilaita 1970- ja 1980-luvuilla eikä lastenpsykiatrisilla osastoilla ollut myöskään yleensä riittäviä valmiuksia ottaa päivystyksenä tulevia potilaita vastaan. Tällä vuosikymmenellä toimintatapoja on jouduttu kehittämään ja muuttamaan siten, että lastenpsykiatrista sairaalahoitoa voidaan tarjota välittömästi päivystys- ja kriisitilanteissa.

Epidemiologisten tutkimusten mukaan lasten psyykkisten ongelmien ja häiriöiden esiintyvyys vaihtelee eri tutkimuksissa 14-26 % (1,2,3) ja suurimman osan näistä on arvioitu tarvitsevan varsinaista lastenpsykiatrista tutkimusta ja/tai hoitoa. Hoitoon on todettu ohjautuvan yleensä vain 3-4 % lapsista (3,4) ja häiriintyneiden lasten ryhmästä vain noin 20-40 % on psykiatrisen hoidon piirissä.

Psyykkisesti häiriintyneiden lasten hoitoon ohjautumista on tutkittu suhteellisen vähän, eikä selkeää kuvaa hoitoon ohjautumiseen vaikuttavista tekijöistä ole pystytty luomaan. Hoitoon ohjautumiseen vaikuttavat monet muut tekijät lapsen psyykkisen häiriintyneisyyden ohella. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi vanhempien psyykkinen oireilu ja perherakenne (5), vanhempien kasvatustavat ja perheen ihmissuhteet (6,7), perheen kokema stressi ja vanhempien ahdistuneisuus sekä vanhempien esittämä toive lapsen psykiatriseen tutkimukseen ja hoitoon ohjaamisesta (8). Lisäksi ulospäin suuntautuvasti oireileva kuten aggressiivinen, tarkkaavaisuushäiriöinen tai toisia kiusaava lapsi todennäköisemmin ohjautuu tutkimuksiin ja hoitoon kuin muut lapset (1,9). Tutkimus- ja hoitomahdollisuuksien tarjonnalla on myös merkitystä hoitoon ohjaamisessa ja hoitoon hakeutumisessa, mikä voi olla lasten kohdalla erityisen merkittävä tekijä, koska lastenpsykiatriset palvelut on todettu riittämättömiksi ja myös epätasaisesti jakautuneiksi (10).

Edellä mainitut tekijät osaltaan vaikuttavat siihen, minkälaisia potilaita lastenpsykiatrian osastolla hoidetaan. Kaivosojan (11) mukaan vuonna 1988 pojat käyttivät lastenpsykiatrian osastolla 72 % hoitopäivistä. Tyttöjen osuus kasvoi iän mukana, ollen alle 6-vuotiaista 21 %, 7-15 vuotiaista 28 % ja sitä vanhemmista 43 %. Piha ja Spurkland (12) ovat tutkimuksessaan verranneet lastenpsykiatrisessa osastohoidossa olevan potilaan muotokuvaa Suomessa ja Norjassa. Heidän mukaansa molemmissa maissa pojat olivat tavallisemmin osastohoidossa kuin tytöt (Suomessa poikia 75 % ja Norjassa 70 %). Suomessa potilaista 2/3 oli alle 12-vuotiaita kun taas Norjassa yli 60 % oli yli 12-vuotiaita. Piha ja Spurkland toteavat myös, että molemmissa maissa osastohoidon aloitus käytännöllisesti katsoen lähes aina alkaa suunnitellusti ja päivystyksenä alkavat osastojaksot ovat näin poikkeuksellisia. Päivystyksenä lastenpsykiatriseen hoitoon ohjautuvista lapsista ei ole juurikaan kerätty systemaattista tietoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on muodostaa kriisitilanteessa lastenpsykiatriseen osastohoitoon ohjautuneen lasten ja varhaisnuorten muotokuva.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Aineisto kerättiin Kuopion yliopistollisen sairaalan lastenpsykiatrian klinikassa, jossa tutkimusajankohtana toimi kaksi osastoa, joissa kummassakin on kahdeksan sairaansijaa. Osastoilla hoidetaan pääsääntöisesti alle 15-vuotiaita lapsia ja varhaisnuoria. Aineisto muodostettiin vuosina 1997 ja 1998 osastolle kriisijaksolle ohjautuneista lapsista ja varhaisnuorista (n = 56). Kriisijaksoja oli yhteensä 61 eli tutkimusajankohtana 4 varhaisnuorta oli ollut kahdella ja yksi kolmella erillisellä kriisijaksolla. Kolme lapsista oli alle kouluikäisiä. Jatkossa kaikkia tutkimuksessa mukana olleita nimitetään lapsiksi riippumatta heidän iästään. Tulokset esitetään tässä tutkimuksessa kriisijaksokohtaisina kuvaamaan kriisijaksoilla olevia lapsia yleensä, ja mikäli tulos koskee jollakin tavalla rajattua määrää kriisijaksoista, se ilmoitetaan erikseen.

Sairauskertomuksista kerättiin jälkikäteen sosiodemografisia ja kriisijaksoa koskevia tietoja (taulukko 1). Diagnoosi oli Suomessa käytetyn tautiluokituksen (ICD-10) mukainen (13), ja Children's Global Assessment Scalen (CGAS, 14) mukainen psyykkisen tilan arviointi oli tehty lapsen tullessa kriisijaksolle. CGAS on suunniteltu kuvastamaan psykososiaalista toimintakykyä ja sen vaihteluväli on 1-100 siten, että 1 tarkoittaa matalinta ja 100 korkeinta adaptiivista toimintatasoa. Mittari on jaettu kymmeneen eri osioon ja jokainen niistä sisältää kuvauksen käytöksestä, toimintatavoista ja elämäntilanteista, jotka kuvaavat kyseistä luokkaa. Arviota tehtäessä kaikki potilaasta oleva psyykkistä ja sosiaalista selviämistä koskeva tieto yhdistetään ja valitaan käytetyltä mittarilta se lukuarvo, joka parhaiten kuvaa tutkittavan heikointa suoriutumista tutkimusajankohtana. CGAS-mittari on todettu luotettavasti toistettavaksi ja validiksi, joskin karkeaksi menetelmäksi kuvaamaan psyykkistä toimintatasoa (14,15).

Suurin osa edellä mainituista tiedoista saatiin kerättyä sairauskertomuksista. Tieto senhetkisen perheen vanhempien ammateista, jonka perusteella määriteltiin lasten sosiaaliluokka Helsingin kaupungin tilastotoimituksen sosiaaliryhmityksen mukaisesti molemmille vanhemmille, oli useimmin puutteellinen (5 isän ja 3 äidin ammattia ei pystytty papereista määrittämään), kriisijaksoa koskevista tiedoista vain muutamien lasten tiedot olivat puutteellisia; kahden lapsen kriisijaksoa edeltäneen oireilun kestoa ei pystytty sairauskertomuksista määrittelemään ja yksi arvio kriisijakson hyödystä kotiutumisen jälkeen puuttui lapsen muutettua toiseen sairaanhoitopiiriin kriisijakson jälkeen.

Aineisto on käsitelty SPSS-tilasto-ohjelmalla. Tulokset on ilmoitettu suorina jakaumina ja keskiarvoina. Ryhmien välisten erojen merkitsevyyttä on tutkittu Studentin t-testillä, Pearsonin Khin neliö -testillä, Kruskall-Wallisin testillä ja Mann-Whitneyn testillä. Post hoc-analyysissä on käytetty Bonferronin korjausta.

TULOKSET

Taustatiedot

Ensimmäisenä tutkimusvuonna kriisijaksoja oli kokonaismäärästä (n = 61) hieman alle puolet (n = 27, 44 %) ja loput (n = 34, 56 %) seuraavana vuonna. Kaikkiaan kriisijaksolla oli 56 eri lasta, heistä 34 poikaa (56 %) ja 27 tyttöä (44 %). Kuukautta kohti laskien osastolla oli keskimäärin 2,5 lasta kriisijaksolla. Nuorin lapsista oli kriisijakson alkaessa 5-vuotias ja vanhin lähes 16-vuotias. Alle 12-vuotiaita oli 39,3 % ja loput olivat yli 12-vuotiaita. Keski-ikä koko aineistossa oli 11,9 vuotta, tyttöjen keski-ikä (12,8 vuotta) oli korkeampi kuin poikien (11,2 vuotta; p = 0,02).

Kriisijaksoilla hoidetut lapset asuivat tavallisimmin biologisten vanhempiensa (37,7 %), tai yksinhuoltajaäidin kanssa (36,1 %). Muunlainen perherakenne oli 26,2 %:lla lapsista (taulukko 2). Jatkossa puhuttaessa lapsen äidistä ja isästä tarkoitetaan henkilöä, joka on äidin tai isän asemassa suhteessa lapseen riippumatta biologisesta sukulaisuudesta.

Lasten perheissä esiintyi melko paljon työttömyyttä. Kriisijakson alkaessa oli 38,9 %:ssa kahden vanhemman perheistä ainakin toinen vanhemmista ollut vähintään kuukauden työttömänä ja 8,3 %:ssa perheistä molemmat vanhemmat. Noin kolmannes yksinhuoltajaperheiden huoltajista (31,8 % äideistä ja 33,3 % isistä) oli ollut vähintään kuukauden työttömänä. Kriisijaksolla olleiden lasten vanhempien ammatin perusteella määritetty sosiaaliluokka (isän sosiaaliluokka tai mikäli perheessä ei ollut isää, äidin sosiaaliluokka) on nähtävissä taulukosta 2.

Kriisijaksolle ohjautuminen ja siihen johtanut oireilu

Kriisijakson lähetteistä lähes kolmannes oli lastenpsykiatrian poliklinikalta (29,5 %), seuraavaksi eniten lähetteitä tekivät terveyskeskuslääkärit (21,3 %) ja muualla kuin lastenpsykiatrian klinikassa toimivat lastenpsykiatrit (18,0 %). Ilman lähetettä kriisijakso oli alkanut 13,1 %:lla. Vastentahtoiseen psykiatriseen hoitoon M1-lähetteellä oli tullut 14 lasta (22,6 %), mutta tarkkailuajan jälkeen pakkohoitopäätös oli tehty vain kahdelle (3,2 %). M1-lähetteellä ohjattiin hoitoon useammin tyttöjä (n = 11) kuin poikia (n = 3), ja ero sukupuolten välillä oli merkitsevä (p < 0,01). M1-lähetteellä hoitoon ohjattujen keski-ikä oli korkeampi (13,9 vuotta) kuin muiden (11,3 vuotta), ja ero oli tilastollisesti merkitsevä (p < 0,001).

Kriisihoitojaksoon johtanut oireilu (taulukko 3) oli lähes kolmanneksella (29,5 %) kestänyt alle viikon ja reilulla neljänneksellä viikosta kuukauteen (26,2 %). Itsetuhoisuus oli tavallisin kriisijaksolle ohjautumiseen johtanut oire (37,7 %), toisena väkivaltaisuus toisia ihmisiä kohtaan (19,7 %) ja kolmantena epäily psykoottisesta oireilusta (13,1 %). Suurella osalla (73,8 %) oli samanaikaisesti todettavissa perheessä merkittäviä psykososiaalisia ongelmia kuten vanhempien ristiriitoja, avioeroon liittyviä ongelmia, vanhemman psyykkistä sairautta tai alkoholismia. Neljällä viidesosalla (82,0 %) perheistä oli edellä mainittuja ongelmia ja/tai vanhempien työttömyyttä.

Kolmannes kouluikäisistä lapsista oli ennen kriisijaksoa käynyt koulua säännöllisesti (34,5 %) ja kolmanneksella oli koulusta luvattomia poissaoloja (29,3 %). Viidennes (22,4 %) lapsista oli kokonaan poissa koulusta koulun aloitteesta ja 13,8 % oli keskeyttänyt koulun omasta aloitteestaan, eli koulunkäynti oli siten kokonaan keskeytyneenä yli kolmasosalla lapsista.

Kriisijaksoa edeltäneet psykiatriset tutkimukset ja hoidot

Lapsista 75,4 % oli jossakin elämänsä vaiheessa käyttänyt mielenterveyspalveluja. Vain yhdeksän lasta (14,8 %) koko joukosta oli käyttänyt neuvola- ja kouluterveydenhuollon palveluja psyykkisten ongelmien takia. Kriisijakson alkaessa 62,9 % oli psykiatrisessa hoidossa.

Kriisijakso

Kriisijakson pituus oli keskimäärin 16,5 vuorokautta. Poikien ja tyttöjen välillä kriisijakson pituudessa ei ollut merkittävää eroa. Suurin osa lapsista oli kriisijaksolla korkeintaan kaksi viikkoa (taulukko 3). Mikäli lapsi oli tullut M1-lähetteellä, kriisijakso oli hieman pitempi (20,9 vrk) kuin muilla lapsilla (15,2 vrk), mutta ero ei ollut tilastollisesti merkittävä. Jakson aikana suurin osa lapsista (57,4 %) suhtautui myönteisesti hoitoon. Muutamien yhteistyökyky ja -halu vaihteli jakson aikana (3,3 %) ja neljännes oli jakson ajan vastustelevia (27,9 %) tai välinpitämättömiä (11,5 %).

Psyykkistä tilaa kriisijakson alkaessa oli arvioitu CGAS-asteikolla. CGAS-pisteiden keskiarvo oli 37,7 eikä tyttöjen ja poikien välillä ollut merkittävää eroa. CGAS-pisteiden keskiarvot eivät myöskään eronneet M1-lähetteellä tulleiden ja muiden välillä. Suurimmalla osalla realiteettitaju kriisijakson aikana oli arvioitu vakaaksi (57,4 %). Horjuvaksi se todettiin 37,7 %:lla ja ainoastaan yhdellä realiteettitaju oli hävinnyt (1,6 %). Kahden lapsen sairauskertomuksista ei löytynyt selvää merkintää realiteettitajusta. Käytökseltään impulsiivisia oli 54,1 % ja väkivaltaisesti käyttäytyviä oli 31,1 %. Suuri osa oli kriisijakson aikana myös mielialaltaan masentuneita (70,5 %).

Suurimmalla osalla lapsista (68,9 %) oli asetettu vain yksi diagnoosi, 21,3 %:lla kaksi diagnoosia ja 9,8 %:lla kolme diagnoosia. Toiset ja kolmannet diagnoosit olivat elämäntapahtumiin ja perheeseen liittyviä (42,0 %), psykiatrisia (28,0 %) tai somaattiseen terveydentilaan liittyviä (8,0 %). Lisäksi diagnooseina esiintyi Aspergerin oireyhtymä ja Downin oireyhtymä (12,0 %). Lapset luokiteltiin neljään psykiatriseen ryhmään ensimmäisen psykiatrisen diagnoosin mukaan. Yhdellä lapsella ensimmäiseksi diagnoosiksi oli asetettu perheeseen liittyvä diagnoosi, eikä hänellä ollut jakson aikana todettu minkäänlaista psykiatrisen häiriön diagnostisia kriteerejä täyttävää häiriötä. Lisäksi muutamilla lapsilla kotiutusvaiheessa diagnoosina oli psykiatrinen tutkimus. Kuhunkin luokitukseen mukaan otetut diagnostiset pääryhmät ovat nähtävissä taulukossa 4. Kolmasosalla lapsista diagnoosina oli masennus (32,8 %) ja lähes neljäsosalla tarkkaavaisuus- tai käytöshäiriö. Hoidon pituus vaihteli diagnoosiryhmien välillä ja keskiarvoina tarkastellen oli pisin hoito tarkkaavaisuus- ja käytöshäiriöissä. Tilastollisesti tarkasteltuna merkitseväksi osoittautui ainoastaan ero masentuneiden ja erilaisista diagnooseista kootun ryhmän välillä.

Kriisijakson jälkeen yli kolmannekselle (39,4 %) suositeltiin osastohoidon jatkamista välittömästi ja näistä 58,3 % toteutui suosituksen mukaisesti. Osalle (16,4 %) suositeltiin hoitojaksoa osastolla myöhemmin normaalin jonotuskäytännön kautta. Lopuille lapsista ja perheistä suositeltiin avohoitoa joko erikoissairaanhoidossa tai muualla. Sijaiskasvatusta suositeltiin 19,6 %:lle jaksoilla olleista yksittäisistä lapsista ja 90,9 % näistä suosituksista toteutui. Ennen kriisijaksoa yli puolella (57,1 %) yksittäisistä lapsista oli ollut yhteys lastensuojeluviranomaisiin. Kriisijakson aikana lähes puolessa (42,9 %) tapauksista oli yhteyksiä sosiaalitoimen edustajiin.

Kriisijakson hyödyllisyys

Arvio kriisijakson hyödystä tulo-ongelmaan tehtiin pääsääntöisesti kolmen kuukauden kuluttua jakson loppumisesta (67,2 %). Mikäli kontaktia ei tuona ajankohtana ollut kirjattu sairauskertomukseen, käytettiin muuna ajankohtana kirjattua tietoa. Tulo-ongelmaan kriisijaksolla todettiin olleen apua selvästi 70,5 %:lla ja jonkin verran apua 16,4 %:lla. Apua tulo-ongelmaan ei todettu lainkaan 11,5 %:lla. Yhdestä lapsesta tietoa ei ollut käytettävissä hänen muutettuaan toisen sairaanhoitopiirin alueelle kriisijakson jälkeen.

POHDINTA

Tutkimus osoitti kriisijaksolla olleiden lasten tavallisesti elävän joko uusperheissä tai yksinhuoltajaperheissä ja itsetuhoisuuden olevan tavallisimman syyn kriisijakson aloittamiseen lastenpsykiatrian osastolla. Kriisijakson alkaessa perheillä oli erittäin usein myös muita samanaikaisia psykososiaalisia ongelmia. Adaptiivinen toimintataso lapsilla oli matala kriisijakson alkaessa ja se näkyi usein myös kykenemättömyytenä koulutyöskentelyyn.

Tutkimus tehtiin retrospektiivisesti ja se perustuu sairauskertomusmerkintöihin, mikä on tärkeätä muistaa tuloksia tarkasteltaessa. Aineisto muodostui yhden yliopistosairaalan lastenpsykiatrian klinikan kriisipotilaista kahden vuoden ajalta. Poikia kriisijaksolle ohjautui enemmän kuin tyttöjä, mutta ero sukupuolten välillä ei ollut niin suuri kuin yleensä on kuvattu (11,12,16). Suurin osa lapsista eli yksinhuoltaja- tai uusperheissä, ja tässä suhteessa tutkittu potilasaineisto erosi erittäin selvästi keskimääräisistä lapsiperheistä (17). Souranderin ja Pihan mukaan (16) alle kolmen kuukauden hoitojaksolla lastenpsykiatrian osastolla olleiden lasten vanhemmista 62 % oli eronnut lapsen elämän aikana. Tässä tutkimuksessa lähes sama määrä lapsia asui muunlaisessa perheyhteisössä kuin molempien biologisten vanhempiensa kanssa. Hajonneiden perheiden suuri osuus on myös samansuuntainen niiden tutkimusten kanssa, joissa perheessä tapahtunut avioero on liitetty lasten psykiatriseen hoitoon ohjautumiseen (5,18).

Tämän tutkimuksen mukaan kriisihoitojakson alkaessa suurimmassa osassa perheistä oli samanaikaisia psykososiaalisia vaikeuksia kuten vanhempien avioero tai vanhempien psyykkisiä ongelmia. Lisäksi koko väestöön verraten lasten perheissä esiintyi myös työttömyyttä kolme kertaa enemmän kuin keskimäärin kyseisenä ajankohtana (19). Aiemmissa tutkimuksissa on todettu perheen kokeman stressin ja vanhempien oman psyykkisen oireilun olevan yhteydessä lapsen psykiatriseen hoitoon (5,8) ja tämä tutkimus tukee käsitystä, että tämän tyyppisillä perheeseen liittyvillä tekijöillä on vaikutusta myös lapsen ohjautumiseen kriisijaksolle lastenpsykiatrian osastolle. Tulos on varsin ymmärrettävä, koska todennäköisesti vanhempien voimavarat ovat ainakin osittain olleet suuntautuneet näihin ongelmiin.

Viidennes lapsista ohjautui kriisijaksolle terveyskeskuslääkärin lähetteellä, mikä vastaa Souranderin ja Pihan (16) tulosta hoitoon lähettäjätahoista. Suurin osa lapsista kuitenkin ohjautui kriisijaksolle saman sairaalan lastenpsykiatrian poliklinikan ohjaamana. Tämä on varsin ymmärrettävää, koska yleensä psyykkisesti oireileva lapsi ohjautuu ensin avohoitopisteeseen ja vasta avohoidon osoittautuessa riittämättömäksi tapahtuu ohjaus osastohoitoon.

Kriisipotilaiden määrän on kaikissa lastenpsykiatrian toimipisteissä todettu lisääntyneen kuluvalla vuosikymmenellä. Kriisipotilaiden määrästä ja siinä tapahtuneista muutoksista ei ole olemassa varsinaisia tutkimuksia. Epäsuorasti tilanteen voi päätellä Souranderin ja Pihan (16) tutkimuksesta, jossa mukana oli neljän eri sairaalan alle kolmen kuukauden hoitojaksolla olleet potilaat. Tutkimuksen suoritusaika oli yhdessä sairaalassa hieman yli kaksi vuotta ja muissa yksi vuosi. Potilaiden kokonaismäärä oli heidän tutkimuksessaan 101, ja 19 oli kriisijaksoja. Tästä laskien kuukautta kohti kriisipotilaita oli 0,4. Tässä tutkimuksessa vastaava luku oli yli 6-kertainen eli 2,5. Kliinisen kokemuksen valossa tämän vertailun tulos vaikuttaa oikean suuntaiselta kertoen selvästi kriisipotilaiden määrän lisääntymisestä.

Toiminnan muutoksen seurauksena on noussut esille tarve perustaa lastenpsykiatrisia kriisiosastoja. Pääasiallisesti on kuitenkin jouduttu mukauttamaan olemassa olevia toimintoja vastaamaan myös päivystyksenomaiseen avun tarpeeseen mikä puolestaan on johtanut pidentyviin jonoihin ns. ei-päivystystilanteissa. Jonotus osastohoitoon kuluvalla vuosikymmenellä onkin selvästi pidentynyt ollen nykyisin vähintään vuosi sairaalassa, jossa tutkimus tehtiin. Vielä 1980-luvulla Välikangas ym. (20) raportoivat osastohoidon seurantatutkimuksessaan lasten tulleen osastohoitoon kolmen kuukauden sisällä lähetteen kirjoittamisesta ja Kaivosoja (11) totesi vuoden 1988 potilasrekistereistä tehdyssä selvityksessä, että lastenpsykiatrian osastolle ei ole pitkiä jonoja. Todennäköisesti kasvavat jonot osaltaan lisäävät kriisihoidon tarvetta. Tilanteissa, joissa tavanomaisen osastojakson aloittaminen jonotilanteen takia pitkittyy, lapsen oireilu saattaa pahentua. Oireilun lisääntyessä lapsen suhteet ympäristöön usein huononevat ja ympäristön negatiivinen reagointi pahentaa puolestaan lapsen tilannetta eli ollaan itseään kiihdyttävässä ympyräliikkeessä.

Kriisihoitojakso lapselle ja nuorelle on nykyisin voimavaroin voitu järjestää vain äärimmäisen kriittisissä tilanteissa ja todellinen tarve lienee tässä esitettyä suurempi. Merkittävä määrä lapsista oli myös tullut hoitoon M1-lähetteellä mikä osaltaan kuvastanee lasten tilanteen vaikeutta lähettämishetkellä, vaikka suurimmassa osassa tapauksista pakkohoitopäätöstä ei tarkkailuajan jälkeen kuitenkaan ollut tehty. Pakkohoitopäätös tehdään yleensä tilanteessa, jossa välttämätön hoito ei muuten käynnisty, eli pakkohoitopäätösten vähäisyydestä ei voi päätellä kyseisten lasten hoidon tarvetta ja se heijastaneekin osaltaan sitä, että sopiva hoito kyseiselle lapselle on löytynyt ilman pakkotoimenpiteiden tarvetta. Käytännössä kaikki kriisihoitojaksolle ohjatut lapset (ja perheet) olivat lastenpsykiatrisen hoidon tarpeessa, vaikka osalle osastohoitoa ei kriisijakson jälkeen nähty tarpeelliseksi. Käytetyllä CGAS-asteikolla normaaliksi toimintatasoksi tulkitaan yli 70 oleva pistemäärä (14), joten tutkitun lapsiryhmän CGAS-pisteiden keskiarvo oli selvästi alle normaaliksi tulkittavan adaptiivisen toimintatason. CGAS-pisteiden keskiarvo oli myös selvästi pienempi kuin Korhosen ym. (21) raportoima nuorisopsykiatrian poliklinikan potilaiden CGAS-pisteiden keskiarvo. CGAS-pisteet tutkituilla lapsilla kriisijakson alussa olivat samaa luokkaa kuin Souranderin (22) väitöskirjatutkimuksessa mukana olleiden lasten CGAS-pisteet osastohoidon alkaessa.

Osoituksena varsin kriittisestä tilanteesta kriisijakson alkaessa lienee myös löydös, että tavallisin syy kriisijakson aloittamiseen oli itsetuhoisuus. Korhonen ym. (21) raportoivat viidenneksellä nuorisopsykiatrian poliklinikalle ohjautuneista olleen edeltävän kuukauden aikana itsemurha-ajatuksia. Siihen verraten itsetuhoisuus oli selvästi yleisempää nyt tutkitussa potilasjoukossa, vaikka tutkitut potilaat olivat selvästi nuorempia, joilla keskimäärin itsetuhoisuutta esiintyy harvemmin. Saunders ym. (23) ovat todenneet itsetuhoisuuden olevan yhteydessä sekä oman avuntarpeen tunnistamiseen että avun saamiseen, ja kriisijaksolle ohjautumista tutkittaessa voi itsetuhoisten lasten määrä tästä syystä olla ymmärrettävästi korostunut. Itsetuhoisuus oireena on vaikea ammattiauttajankin havaita ja sen tullessa esille siihen tulee aina puuttua (24). Tilanteissa, jossa terveydenhuollon ammattilaiset ja vanhemmat eivät voi olla varmoja lapsen turvallisuudesta, jää yleensä ainoaksi toimintatavaksi ohjata lapsi välittömästi lastenpsykiatriseen kriisihoitoon.

Kriisijakson kesto oli keskimäärin kaksi viikkoa. Yli kolmannekselle kuitenkin suositeltiin välittömästi osastohoitoa ja osalle lisäksi myöhemmin toteutettavaa osastohoitoa, joten merkittävälle osalle lapsista pelkkä kriisijakso ei ollut riittävä interventio, jotta hoito olisi voinut jatkua tai alkaa avohoitona. Pidempää osastojaksoa välittömästi tai myöhemmin suositeltiin useammin kuin Souranderin ja Pihan (16) tekemässä tutkimuksessa, jossa tutkittavat lapset olivat keskimäärin 35 päivää eli yli puolet pidempään osastolla. Tämän eron merkitystä on vaikea arvioida, koska tutkimukset eroavat selvästi toisistaan keskimääräisen hoitoajan suhteen. Todennäköisesti hoitojakson kestolla ja pidemmän osastohoidon tarpeella on lineaarinen riippuvuus kun tutkitaan psyykkisesti vakavasti häiriintyneitä lapsia.

Kaksi kolmasosaa lapsista oli kriisijakson aikana mielialaltaan masentuneita. On täysin mahdotonta sanoa käytettävissä olevan tiedon pohjalta, kuinka paljon äkillisesti alkaneen etukäteen valmistelemattoman kriisijakson käynnistäminen sinänsä vaikutti todettavaan mielialaan. Kolmasosalla tutkituista todettiin ICD-10 tautiluokituksen mukainen masennus ja toiseksi yleisin diagnoosiryhmä oli tarkkavaisuus- ja käytöshäiriöt, jotka yhdessä muodostivat yli puolet annetuista diagnooseista. Aiemmin ei ole tehty selvityksiä, joista ilmenisi kriisijaksolla olleiden lasten diagnostinen jakauma, joten nyt saatua tulosta on mahdotonta verrata mihinkään.

Kriisihoitojaksosta saatua apua tarkasteltiin lyhyellä aikavälillä suhteessa tulo-ongelmaan. Näin ollen tulos ei kerro lapsen psyykkisestä tervehtymisestä vaan kriisijakson mahdollisuudesta toimia hoidon apuna tilanteessa, jossa avohoito yhdessä lapsen huoltajien kanssa ei pysty esimerkiksi takaamaan itsetuhoisen lapsen turvallisuutta tai lapsen käytös ympäristössään on niin tuhoisaa ja toisia kohtaan väkivaltaista, että ympäristö ei sitä kestä. Reilusti yli 80 % hyötyi ainakin jonkin verran kriisihoitojaksosta. Vain joka kymmenennen kriisijakson ei arvioitu lainkaan hyödyttäneen tulo-ongelman hoitamisessa. Mitään vertailtaviksi sopivia tuloksia ei valitettavasti ole käytössä. Viidennekselle lapsista kriisijakson jälkeen suositeltiin sijaiskasvatusta ja suurin osa näistä toteutui. Sijaiskasvatusta suositeltiin likimain yhtä usein tutkitussa ryhmässä kuin Souranderin ja Pihan (16) tutkimuksessa.

Lasten kriisihoidon tarve on viime vuosikymmenen aikana selvästi lisääntynyt. Tämä tutkimus osoittaa kriisihoitoon tulevien lasten toimintatason olevan varsin matalan, mikä näkyi usein kyvyttömyytenä iänmukaiseen koulunkäyntiin. Kyvyttömyys suoriutua koulunkäynnistä johtaa todennäköisesti syrjäytymiskehityksen alkuun monilla elämänaloilla. Puuttuminen tähän kehitykseen on välttämätöntä ja sen olisi tapahduttava välittömästi. Lapsilla ei ole aikaa jonottaa hoitoa - sitä olisi ehdottomasti oltava tarjolla heti. Nykyinen hoitojärjestelmä ei pysty tarjoamaan tarvittavaa hoitoa riittävässä määrin ja tämä tarpeen ja tarjonnan välinen epäsuhta todennäköisesti tulee entistä enemmän näkymään päivystyksenomaisen kriisihoitotarpeen lisääntymisenä.