Riittävä yhteiskuntaan sopeutuminen tai selviytyminen voidaan määritellä monella tavalla. Tässä tutkimuksessa riittävä selviytyminen määritellään siten, että henkilö ei ole työkyvyttömyyseläkkeellä eikä hänellä ole psykiatrisia sairaalahoitoja eikä rikosrekisteriä 18 ikävuoden jälkeen tehdyistä rikoksista. Larsen (1) tutkimusryhmineen määrittelee selviytymisen siten, että henkilö ei ole työkyvyttömyyseläkkeellä, kuollut tai laitoksessa pysyvästi eikä hänellä ole psykiatrisia sairaalahoitoja eikä rikosrekisteriä 25 ikävuoden jälkeen. Näin määriteltynä 54 % Larsenin tutkimasta aineistosta oli selviytyjiä. Kjelsbergin ja Dahlin kriteerit selviytymiselle ovat, että henkilö ei ole rikosrekisterissä, työkyvyttömyyseläkkeellä tai kuollut. Näin määritellen heidän aineistostaan 22,9 % oli selviytyjiä (2).

Lastenpsykiatristen seurantatutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että parhaiten selviytyvät lapset, joiden hoitoontulon syy on murrosiän kriisi tai vaikea perhetilanne. Hoitoon reagoivat usein myönteisesti myös lievät neuroottiset häiriöt, vaikeat neuroosit ja ahdistus- ja tunne-elämän häiriöt. Lapset, joilla on hoitoaikana määritelty diagnoosiksi neurologinen häiriö, epäsosiaalisuus tai yleinen käytöshäiriö, rajatila, psykoosi tai skitsofrenia, menestyvät selvästi muita huonommin (3,4,5,6).

Monissa seurantatutkimuksissa on selvitetty entisten lastenpsykiatristen potilaiden työkykyä aikuisiällä. Tanskalaisessa tutkimusaineistossa oli 322 vuosina 1949-51 lastenpsykiatrisessa osastohoidossa ollutta potilasta. Heitä seurattiin vuoteen 1980 saakka. Entisistä lastenpsykiatrisista potilaista 34 % päätyi seuranta-aikana työkyvyttömyyseläkkeelle (7). Suomalaisessa seurantatutkimuksessa oli mukana 61 entistä Kellokosken sairaalan nuorisopsykiatrisella vuosina 1972-75 hoidossa ollutta potilasta. 20 vuotta osastohoidon jälkeen tehdyssä seurannassa heistä 53 % oli työkyvyttömyyseläkkeellä (8).

Norjalaisessa aineistossa oli 1 095 nuorisopsykiatrisella osastolla hoidossa ollutta potilasta, joita seurattiin 15-33 vuotta sairaalahoidon jälkeen. Tästä potilasjoukosta työkyvyttömyyseläkkeellä oli 38,5 %. Diagnoosilla oli merkittävä vaikutus myöhempään työkyvyttömyyseläkkeellä oloon. Psykoosi- tai neurologisen diagnoosin saaneista potilaista 71-80 % oli seurantahetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä. Potilaat, joiden diagnoosina oli muu kuin psykoosi tai neurologinen häiriö, joiden älykkyysosamäärä oli yli 90 ja joilla oli jonkin verran toimintakykyä tallella sairaalaan tullessa, oli huomattavasti pienempi riski olla myöhemmin työkyvyttömyyseläkkeellä (22-29 %) (9).

Lasten- ja nuorisopsykiatristen potilaiden tarvitsemaa psykiatrista osastohoitoa aikuisiässä on selvitetty useissa tutkimuksissa. Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa 142:ta vuosina 1947-49 syntynyttä lasten- ja nuorisopsykiatrisessa hoidossa Uppsalan sairaalassa ollutta potilasta seurattiin 33-37-vuotiaiksi saakka. 20-34-vuotiaina 32 % entisistä potilaista oli ollut hoitojaksoja aikuispsykiatrisessa osastohoidossa (10). Larsenin (7) aineistosta 36 % tarvitsi aikuispsykiatrista osastohoitoa seuranta-aikana.

Lastenpsykiatrisen diagnoosin perusteella on mahdollista arvioida riskiä aikuisiän psykiatrisen hoidon mahdollisuuteen. Helsingin lastenpsykiatrisessa yksikössä vuosina 1956-62 hoidettujen potilaiden 10-16 vuotta hoidon jälkeen tehdyssä seurantatutkimuksessa psykiatrista sairaalahoitoa aikuisiässä oli tarvinnut yli 30 % psykoottisten potilaiden ryhmästä, alle 20 % epäsosiaalisten ryhmästä ja 4 % neuroottisten ryhmästä (11).

Tutkimuksissa on korostettu käytöshäiriöiden, epäsosiaalisuuden ja myöhemmän rikollisuuden välistä yhteyttä. Aikuisiän rikollisuutta ennustavia tekijöitä ovat edellisten lisäksi myös mm. miessukupuoli, käytösongelmat koulussa, psykiatrisen hoidon aikana tapahtunut osaston sääntöjen rikkominen, päihteiden väärinkäyttö, impulsiivisuus, heikko älykkyysosamäärä, alempaan sosiaaliluokkaan kuuluminen ja vanhempien väliset vakavat konfliktit ja rikollinen tai päihdeongelmainen biologinen vanhempi (11,12,13). Tanskalaisesta lastenpsykiatrisesta potilasaineistosta 30 % joutui rikosrekisteriin seuranta-aikana (1), ruotsalaisen seurantatutkimuksen entisistä potilaista rangaistiin rikoksista 21 %:a (10). Norjalaisesta aineistosta rikoksia vielä yli 21-vuotiaina tehneitä oli 32 % aineistosta (14).

Tutkimusten mukaan lastenpsykiatrisessa hoidossa olleet miehet vapautetaan keskimääräistä useammin varusmiespalveluksen suorittamisesta. Arajärven ja Räsäsen tutkimusaineistona oli 584 vuosina 1960-62 Lastenlinnan sairaalassa lastenpsykiatrisessa osastohoidossa ollutta lasta ja nuorta, seuranta-aika 13-15 vuotta. Tämän aineiston miehistä 20 % vapautettiin varusmiespalveluksen suorittamisesta (15). Otto ja Otto (16) selvittivät 371 nuorisopsykiatrisessa hoidossa Kristianstadin keskussairaalassa Ruotsissa vuonna 1955 olleen potilaan selviytymistä vuoteen 1972 saakka. 15 % miehistä vapautettiin varusmiespalveluksen suorittamisesta, vertailuryhmästä 4 %. Östmanin (10) seurantatutkimuksen miehistä 67 % keskeytti armeijan tai vapautettiin varusmiespalveluksen suorittamisesta.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tämän tutkimuksen aineisto koostui lapsista ja nuorista, jotka olivat lastenpsykiatrian osastotutkimuksissa tai -hoidossa Satakunnan keskussairaalassa 4.10.1982-20.12.1985. Potilaat, joiden hoito jatkui jälkimmäisen päivän yli, rajattiin pois tutkimuksesta. Tutkimukseen otettiin mukaan myös ne potilaat, joiden hoito- tai tutkimusjakso oli jostain syystä keskeytynyt suunniteltua aiemmin. Lapsilla tässä tutkimuksessa tarkoitetaan potilaita, jotka eivät vielä osastolle tullessaan olleet täyttäneet 13 vuotta, ja nuorilla 13-16-vuotiaita. Tutkimuksessa oli mukana yhteensä 43 potilasta, 24 poikaa ja 19 tyttöä, joista osastolle tullessaan 20 (46 %) oli lapsia ja 23 (54 %) nuoria. Nuorin lapsi oli osastohoitoon tullessaan 3-vuotias, vanhin 16-vuotias, keskimääräinen hoitoontuloikä osastolle oli pojilla 11 vuotta, tytöillä 13 vuotta.

Lasten ja nuorten psykososiaalinen tilanne osastohoidon aikana 1982-85 arvioitiin (n = 43) sairauskertomustietojen ja psykososiaalista toimintakykyä mittaavan Children's Global Assessment Scale (CGAS-asteikon) perusteella. Entisten osastopotilaiden psykososiaalinen selviytyminen arvioitiin vuonna 1998 (n = 42) rekisteritietojen (armeija-, ri-kos-, työkyvyttömyyseläke- ja väestörekisterit) ja sairaaloiden poistoilmoitustietojen pohjalta.

Sairauskertomuksista kerättiin taustatiedot lapsista ja nuorista sekä heidän perheistään. Potilaille osastojakson aikana annetut diagnoosit olivat ICD-8-tautiluokituksen mukaisia. Lasten ja nuorten psyykkinen toimintakyky arvioitiin psykososiaalista toimintakykyä mittaavan CGAS-asteikon avulla. CGAS-arvio tehtiin sekä osastojakson alkaessa että jakson loppuessa. Children's Global Assessment Scale (CGAS) on sovellus Global Assessment Scalesta (17). CGAS on mittari joka soveltuu täydentäväksi arviontimenetelmäksi diagnoosille. CGAS:n arvio perustuu henkilön huonoimpaan toiminnan tasoon. Mittarin asteikko on 1-100. Luku 1 edustaa toiminnallisesti eniten häiriintynyttä lasta ja luku 100 terveintä. Luvun 70 ylittävät pistemäärät ovat normaalitoimintaa kuvaavia. CGAS:n avulla on mahdollista koota yhteen tiedot potilaan sosiaalisesta ja psyykkisestä toiminnasta ja kuvata potilaan toimintakykyä ja häiriön vaikeusastetta yhdellä luvulla (18).

Entisten potilaiden psykososiaalista tilannetta seurattiin 13-16 vuotta osastohoidon jälkeen, vuonna 1998. Vuonna 1998 aineistossa oli 23 miestä ja 19 naista. Yksi miehistä oli kuollut tapaturmaisesti. Entiset potilaat olivat keskimäärin 27-vuotiaita, nuorin 19-vuotias ja vanhin 32-vuotias. Sairaaloiden poistoilmoitusten diagnoosit olivat ICD-9- tai ICD-10-tautiluokituksen mukaisia. Rekisteritietojen hakemiseen saatiin Satakunnan sairaanhoitopiirin eettisen toimikunnan lupa sekä asiaankuuluvat luvat Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskukselta, Kansaneläkelaitokselta, Puolustusvoimilta ja Rikosrekisterikeskukselta.

TULOKSET

Potilaiden taustatiedot vuosilta 1982-85

Ainoastaan kolmelle nuorelle osasto oli ensimmäinen psyykkisen oireilun hoitopaikka. Muut 40 lasta ja nuorta olivat saaneet hoitoa psyykkisiin ongelmiinsa jo ennen osastojaksoa. Yleisimmät hoitopaikat olivat kasvatus- ja perheneuvolat ja lasten ja nuorten mielenterveystoimistot, joissa oli käynyt 77 % lapsista ja nuorista ennen osastolle tuloa. Muita lasten ja nuorten käyttämiä tutkimus- ja hoitopaikkoja olivat erilaiset sosiaali- ja terveystoimen ammattiauttajien vastaanotot esimerkiksi käynnit terveyskeskuspsykologilla, kouluterveydenhoitajalla tai sosiaalityöntekijällä. Useammassa kuin yhdessä tutkimus- tai hoitopaikassa oli ollut 25 lasta ja nuorta.

Käytöshäiriöt ja pelot olivat suurimmat yksittäiset oireryhmät osastohoitoon lähettämisen syinä (taulukko 1). Ensimmäiseen psyykkisten oireiden hoitopaikkaan hakeutumisen ja lastenpsykiatriselle osastolle tulon välinen aika oli keskimäärin 3 vuotta. Myöhemmin selviytyjiksi tai putoajiksi luokiteltujen entisten potilaiden ryhmien välillä ensimmäiseen psyykkisten oireiden hoitopaikkaan hakeutumisen ja lastenpsykiatriselle osastolle tulon välisen ajan keskiarvossa ei ollut eroa (selviytyjien vaihteluväli 0-7 vuotta, putoajien vaihteluväli 0-12 vuotta). Kolmelle nuorelle lastenpsykiatrinen osasto oli ensimmäinen psyykkisten oireiden hoitopaikka. Heidät ohjattiin osastolle itsemurhayrityksen jälkeen.

Lasten määrä perheessä vaihteli 1-6, keskimäärin perheissä oli kaksi lasta. Lapsista ja nuorista 65 % asui biologisten vanhempiensa kanssa, 35 % yksinhuoltajaperheessä tai uusperheessä osastohoitoon tullessaan. Lasten isistä 39 %:lla ja äideistä 72 %:lla ei ollut ammattikoulutusta. Lasten isistä 79 % oli palkkatyössä ja äideistä 41 %. Erityisluokkaopetuksessa ennen osastojaksoa oli 32 % lapsista ja nuorista. Erityisluokkasiirtoja tehtiin osastojakson aikana. Erityisluokalla oli osastojakson jälkeen 49 % lapsista ja nuorista.

Tutkimuspaikalla oli potilaista 21 (49 %) ja hoitopaikalla 22 (51 %). Alle kuusi viikkoa kestänyt osastojakso määriteltiin tutkimuspaikaksi. Yli kuusi viikkoa (42 vrk) kestänyt osastopaikka määriteltiin hoitopaikaksi. Tutkimuspaikkalaisiksi määriteltyjen tutkimusjakson pituus oli 1-39 vuorokautta ja hoitopaikkalaisten 44-840 vuorokautta. Tutkimus- ja hoitojaksojen pituudet vaihtelivat 1 vuorokaudesta 2 vuoteen 3 kuukauteen. Keskimääräinen tutkimusjakson pituus oli 19 vuorokautta ja hoitopaikan 8 kuukautta.

Lasten ja nuorten uloskirjoitusdiagnoosit on esitelty taulukossa 2. Osastojakson alussa annetun GAS-arvion keskiarvo oli 32 (vaihteluväli 5-58) ja osastojakson lopussa annetun CGAS-arvion keskiarvo 42 (vaihteluväli 8-88). Selviytyjien ryhmän tuloaikaisten CGAS-arvojen keskiarvo oli 34 (vaihteluväli 12-55) ja lähtöaikaisten CGAS-arvojen keskiarvo 46 (vaihteluväli 19-67). Putoajien tuloaikainen CGAS-keskiarvo oli 28 (vaihteluväli 5-58) ja lähtöaikainen CGAS-keskiarvo 36 (vaihteluväli 8-62).

Selviytyminen aikuisiässä

Vuonna 1998 entisten potilaiden ikäjakauma oli 19-32 vuotta, keskiarvo 27 vuotta. Työkyvyttömyyseläkkeellä oli 9 entistä potilasta (21 %), naisia 5 ja miehiä 4. Neljälle oli kirjoitettu työkyvyttömyyseläke 16-vuotiaasta alkaen, neljälle 19-vuotiaasta alkaen ja yhdelle 22-vuotiaasta alkaen. 16-vuotiaina työkyvyttömyyseläkkeelle määrättyjen diagnooseina olivat joko lievä (n = 3) tai keskivaikea (n = 1) älyllinen kehitysvammaisuus. 19-vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle kirjoitettujen diagnooseina olivat psykoottinen häiriö (n = 2), skitsofrenia (n = 1) ja lapsuuden tai nuoruuden emotionaalisina oireina ilmenevät muualla luokittelemattomat häiriöt (n = 1). 22-vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeelle kirjoitetun diagnoosi oli sekamuotoinen persoonallisuushäiriö.

Psykiatrisia sairaalahoitojaksoja aikuispsykiatrisella osastolla oli 11 potilaalla (26 %). Rikosrekisteri täysi-ikäisenä tehdyistä rikoksista oli 8:lla (19 %), jotka kaikki olivat miehiä. Heistä kaksi oli ollut aikuispsykiatrisessa osastohoidossa. Rikokset olivat varkauksia, petoksia, ryöstöjä, rattijuopumuksia, pahoinpitelyjä ja huumausainerikoksia. Tuomiot olivat sekä ehdollisia että vapausrangaistuksia. Miesten varusmiespalveluksen suorittaminen on esitetty taulukossa 3.

Selviytyjiksi luokiteltiin entiset potilaat, jotka eivät olleet työkyvyttömyyseläkkeellä eivätkä rikosrekisterissä yli 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista eivätkä olleet olleet aikuispsykiatrisessa osastohoidossa. Näin arvioituna 12 miestä ja 12 naista, yhteensä 24 potilasta (57 %) voitiin luokitella tämän aineiston selviytyjiksi. Putoajat (n = 19, 43 %), joita oli 12 miestä ja 7 naista, on esitelty taulukossa 4.

POHDINTA

Pitkiä seurantatutkimuksia lastenpsykiatristen potilaiden selviytymisestä aikuisiässä on vähän. Seurantatutkimuksen ajankohta vaikuttaa tuloksiin, sillä lasten toiminta on usein vaihtelevaa ja heillä esiintyy melko paljon psyykkisiä oireita muutaman ensimmäisen vuoden aikana seurannan jälkeen. Mitä pitempi aika hoidon päättymisestä on kulunut, sitä luotettavampi on yleensä seurantatulos.

1980-luvun alkupuolella lastenpsykiatrian osastoilla hoidettiin sekä lapsia että nuoria. Osa nuorista hoidettiin aikuispsykiatrian osastoilla. Tämän tutkimuksen tulokset ovat parhaiten verrattavissa niihin osastohoidon seurantatutkimuksiin, joiden aineistossa on ollut sama ikäjakauma ja samanlaiset hoitomenetelmät. Koska tutkimusaineisto käsittää kaikki 43 vuosina 1982-85 Satakunnan keskussairaalan lastenpsykiatrisen osaston tutkimuksissa tai hoidossa olleet lapset ja nuoret, tulokset antavat hyvin kattavan kuvan senaikaisesta lastenpsykiatrisesta osastotoiminnasta sekä siitä, millaisia lapsia ja nuoria osastolla hoidettiin. Tältä osin tutkimus on retrospektiivinen. Sairauskertomustiedot olivat käytössä kaikista näistä lapsista ja nuorista. Rekisteritiedot saatiin kaikista entisistä potilaista. Tiedot ovat siis siltäkin osin kattavia.

Tämän aineiston potilaiden äitien koulutus ja työllisyysaste olivat selvästi heikompia kuin väestössä naisilla keskimäärin 1980-luvulla. Huomattavalla määrällä potilaiden äideistä ei ollut ammattikoulutusta (72 %, koko naisväestöstä 38,8 %). Äideistä työelämässä oli alle puolet (41 %, koko työikäisestä naisväestöstä 64,8 %) (19).

Selviytyjiksi määriteltiin 57 % tästä aineistosta. Nämä entiset potilaat eivät olleet työkyvyttömyyseläkkeellä, heillä ei ollut aikuispsykiatrista osastohoitoa eikä rikosrekisteriä yli 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista. Larsenin (1) tutkimusaineistosta lähes samanlaisilla kriteereillä arvioituna 54 % oli selviytyjiä. Tulos on samansuuntainen hänen tutkimuksensa kanssa mutta selvästi parempi verrattuna Kjelsbergin ja Dahlin (2) tutkimukseen, jossa selviytyjiä oli vain 22,9 %.

Työkyvyttömyyseläkkeellä olijoiden määrä (21 %) on suurempi kuin samanikäisessä kokonaisväestössä. Määrä on pienempi kuin aikaisempien tutkimusten tuloksissa, joissa työkyvyttömyyseläkkeellä olevien entisten lastenpsykiatristen potilaiden määrä on ollut 34-61 % (1,8). Tähän saattaa vaikuttaa tutkimuksessa mukana olleiden diagnoosien vaikeusaste. Tässä aineistossa psykoottisten lasten ja nuorten osuus (14 %) oli pieni verrattuna neuroosi- (28 %) tai depressiodiagnoosin saaneisiin lapsiin ja nuoriin, joiden paranemisennusteen on todettu olevan parempi (9). Työkyvyttömyyseläkkeellä olivat kaikki tämän tutkimusaineiston kehitysvammaiset potilaat ja skitsofreniaa sairastavat entiset potilaat.

Rikosrekisteriin joutuneiden määrä (19 %) oli suhteellisen vähäinen tässä aineistossa verrattuna pohjoismaisiin muihin seurantatutkimuksiin (1,10,14). Muissa tutkimuksissa rikosrekisteriin joutuneiden määrä oli 21-32 %.

Vuosina 1982-85 oli voimassa ICD-8-tautiluokitus. Diagnoosien pohjana oli psykodynaaminen ajattelu eikä niinkään oirediagnoosi. Käytöshäiriödiagnoosi ei ollut käytössä. Monet todennäköisesti nykypäivänä käytöshäiriöisiksi diagnosoitavat lapset ja nuoret luokiteltiin tässä aineistossa neuroottisiksi häiriöiksi tai depressioksi. Aineistossa epäsosiaalisuusdiagnoosin saaneilla nuorilla oli ollut vakavaa rikollista käyttäytymistä. Ylidiagnosointia pyrittiin välttämään. Nuorten häiriökäyttäytyminen tulkittiin usein depression ilmenemismuodoksi. Tämän aineiston väkivaltarikoksiin ja varkauksiin aikuisina syyllistyneet entiset potilaat olivat oireilleet epäsosiaalisin tai aggressiivisin oirein jo ennen lastenpsykiatriselle osastojaksolle tuloa. Rikosrekisteriin päätyneistä potilaista kukaan ei ollut työkyvyttömyyseläkkeellä.

Aikuispsykiatrista sairaalahoitoa (26 %) oli tällä tutkittavien ryhmällä vähemmän kuin useissa muissa tutkimuksissa (7,10). Selitys tähän löytyy Malmivaaran (11) tutkimuksesta, jossa todetaan, että eniten (30 %) psykiatrista sairaalahoitoa aikuisiässä tarvitsevat psykoottisesti oireilleet lapset ja vähiten (4 %) neuroottiset lapset. Neuroosidiagnoosin saaneiden lasten ja nuorten osuus oli suuri tässä aineistossa (28 %). Varusmiespalveluksen suorittaneiden osuus (57 %) on tässä aineistossa suuri verrattuna Östmanin (10) tuloksiin, joissa 33 % suoritti loppuun varusmiespalvelun, mutta pieni verrattuna Arajärven ja Räsäsen (15) aineistoon, jossa 80 % entisistä potilaista suoritti loppuun varusmiespalveluksensa.

Selviytyjien ryhmässä oli enemmän neuroottisia häiriöitä ja depressiivisiä reaktioita, kun taas putoajien ryhmässä oli enemmän erilaisiin somaattisiin ongelmiin liittyviä tautitiloja. Potilaiden toiminnan taso oli sekä osastolle tullessa että sieltä lähtiessä parempi selviytyjien ryhmässä. Myös muutos parempaan suuntaan jo osastojakson aikana oli selvemmin nähtävissä.

Rekisteriseurannalla saadaan selkeä kuva entisten potilaiden yhteiskunnallisesta sopeutumisesta. Tutkimustulokset eivät tuo vastausta siihen, miten pitkällinen oireilu ja muut ennen hoitoon pääsyä lapsen ja nuoren elämässä tapahtuneet asiat vaikuttavat myöhempään selviytymiseen. Kvalitatiivinen analyysi toisi tarkempaa tietoa selviytymisen edellytyksistä. Tämän tutkimuksen tulokset antavat viitteitä siitä, että vanhempien myönteinen suhtautuminen ja mukanaolo lastenpsykiatrisessa hoidossa sekä lapsen tai nuoren lievempi oireilu ja osastohoidon aikana tapahtunut toiminnan tason paraneminen ennustavat parempaa selviytymistä.

Tässä tutkimuksessa putoajien ryhmässä oli jonkin verran enemmän nuoruusiässä hoitoon tulleita kuin lapsia. He olisivat saattaneet hyötyä varhaisemmasta tutkimus- tai hoitojaksosta. Lapsia ja nuoria hoidetaan nykyään useimmiten eri yksiköissä, koska hoito täytyy suunnata eri tavoin potilaan iän mukaan. Nuorten tarpeita vastaavia hoitomuotoja tulisi edelleen kehittää.

Lastenpsykiatria ja nuorisopsykiatria on tänä päivänä monien sellaisten haasteiden edessä, jotka eivät olleet ajankohtaisia 1980-luvun alussa. Palvelujen tarjonnan lisääntymisestä huolimatta jonotilanne on vaikea. Sekä lastenpsykiatrisia että nuorisopsykiatrisia palveluja hakevien potilaiden kokonaismäärä on huomattavasti lisääntynyt 1990-luvulla. Hoitoonpääsyn viiveen vaikutusten tutkiminen olisi erityisen tärkeää. Ketkä tästä hoitoa tarvitsevien rintamasta pääsevät hoitoon välittömästi, lyhyellä jonotusajalla ja ketkä joutuvat odottamaan vuosia? Eri potilasryhmien selviytyminen myöhemmin elämässä tulisi tutkia suuresta aineistosta, jossa vertailuja voidaan tehdä myös eri diagnoosiryhmien kesken.

ENGLISH SUMMARY: FOLLOW-UP OF CHILD PSYCHIATRIC IN-PATIENTS INTO ADULTHOOD

Child psychiatric in-patients were followed up 13-16 years after hospitalization. The study population consists of all 43 patients (mean age 9 years, range 3-16 years) consecutively admitted to the child psychiatric unit at the Satakunta Central Hospital, in Pori, Finland, during the years 1982-1985.

At the time of the follow-up in 1998, the mean age of the former patients was 27 years (range 19-32 years). A total of 9 patients (21 %) had obtained full disability benefits, a total of 8 patients (19 %) had committed criminal offences and a total of 11 patients (26 %) had been admitted to an adult psychiatric department. One patient had died (2 %). A total of 24, 57 % of the former child psychiatric inpatients, had a non-negative outcome, here defined as not having entered the registers of delinquency, disability and death, and having not been admitted to the adult psychiatric department.