Nuorten kokema avuntarve ja hoitoon hakeutuminen masentuneisuuden vuoksi

Nuorten masentuneisuutta pidettiin aikaisemmin ikäkauteen kuuluvana normaalina ilmiönä, osana murrosiän kuohuntaa ja yleistä oppositioasennetta koulunkäyntiä ja vanhempien auktoriteettia kohtaan. Parin viime vuosikymmen aikana on kuitenkin havaittu, että masennus on tavallisimpia nuoruusiän psyykkisiä häiriötiloja, ja että siihen liittyy myös merkittävä itsemurhavaara (1,2,3,4,5).

Nuoruusiän masennuksen tunnistamisen tekee vaikeaksi tilan kliinisen kuvan poikkeaminen joiltakin osin tyypillisestä aikuisikäisen potilaan depressiosta. Nuorten masennus ei useinkaan näy ulospäin tyypillisenä masennustilana vaan varsinaisen ongelman kätkemiseksi käytettyjen suojakeinojen ylikorostumisena, acting-out-käyttäytymisenä, somaattisina oireina tms. (1). Toisaalta, mitä varttuneemmasta nuoresta on kyse, sitä enemmän masennuksen kliininen kuva muistuttaa aikuisten depressiota (6).

Nuorilla masennus esiintyy myös harvemmin ainoana diagnoosina kuin aikuisilla. Masentuneisuuteen liittyy usein esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöitä, päihdeongelmia, syömishäiriöitä, käyttäytymishäiriöitä ja/tai obsessiivis-kompulsiivisia oireita (6,7,8,9). Varsin tunnusomaista nuorten masentuneisuudelle on jatkuva ärtyneisyys ja huonotuulisuus (6).

Depressiot ovat ylipäätään alidiagnosoituja ja niiden hoitotilanne on Suomessa epätyydyttävä, sillä vain noin kolmannes epidemiologisissa tutkimuksissa depressiodiagnoosin saaneista henkilöistä on hoidon piirissä (10). Nuorista ei vastaavaa tietoa ole ollut käytettävissä, mutta muista maista julkaistut tutkimukset viittaavat siihen, että depressiosta kärsivistä nuorista vieläkin harvempi olisi hoidon piirissä (11). Tässä tutkimuksessa kuvataan, miten hyvin masentuneet nuoret tunnistavat avun tarvetta mielialaongelmiinsa ja minkä verran ja mistä he hakevat apua, jos avun tarve on tiedostettu.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Tampereen kaupunki osallistui Kouluterveys 1997 -tutkimukseen huhtikuussa 1997. Tämän tutkimuksen aineistona ovat 16 tamperelaisen yläasteen 8- ja 9-luokkalaiset, jotka vastasivat kouluterveystutkimuksen luokkakyselyyn (taulukko 1). Iältään tutkitut olivat 14-16-vuotiaita, keskimäärin 15,3 vuotta (SD = 0,62). Osallistuminen ja kato ovat kuviossa 1.

Oppilaat täyttivät strukturoidun kyselylomakkeen samalla viikolla yhden oppitunnin aikana opettajan valvonnassa. Masentuneisuutta mitattiin Raitasalon suomalaisiin väestökyselyihin soveltamalla 13 kysymyksen sarjalla, joka perustuu Beckin lyhyeen depressiokyselyyn (12,13). Kustakin kysymyksestä voi saada 0-3 pistettä. Summapistemäärä luokitetaan Beckin työryhmän suosituksen mukaisesti niin, että ei-depressiivisiksi tulkitaan pisteet 0-4, lievästi masentuneita ovat 5-7 pistettä saaneet, 8-15 pistettä merkitsee keskivaikeata masentuneisuutta ja 16 pistettä tai enemmän vakavaa masentuneisuutta (14).

Hoitoonhakeutumista mitattiin neljällä tätä tutkimusta varten laaditulla strukturoidulla kysymyksellä.

Tulokset analysoitiin ristiintaulukointimenetelmällä, riippuvuuksien merkitsevyyttä eri muuttujien välillä tarkasteltiin Pearsonin uskottavuusosamäärän avulla. Tietokoneohjelmana oli SPSS.

TULOKSET

Noin joka kymmenes (9,0 %) tamperelaisten peruskoulujen 8. ja 9. luokan oppilaista sai mielialakyselyssä pistemäärän, jonka tulkitaan ilmoittavan keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta: 7,5 % sijoittui keskivaikean ja 1,5 % vaikea-asteisen masentuneisuuden ryhmään. Lisäksi 7,3 % vastaajista sai lievään masentuneisuuteen viittaavan pistemäärän.

Avun tarpeen kokemista kysyttiin yhdellä kysymyksellä: "Tuntuuko Sinusta, että tarvitset apua masentuneen tai ahdistuneen mielialan takia?" Vain 4 % kaikista vastaajista ilmoitti tuntevansa vastaamisen ajankohtana avuntarvetta masentuneen tai ahdistuneen mielialan takia, joka viides (21 %) valitsi 'en osaa sanoa' -vaihtoehdon ja suuri enemmistö (76 %) ilmoitti, että ei koe tarvitsevansa apua mielialansa takia.

Vajaa viidennes keskivaikeasti tai vaikeasti masentuneista tunsi tarvitsevansa apua mielialan takia (taulukko 2). Hiukan alle puolet tästä ryhmästä ei osannut ottaa kantaa hoidon tarpeeseen, ja noin kolmannes arvioi, ettei tarvitse apua. Vakavasti masentuneiden joukossa tytöt kokivat tarvitsevansa apua merkitsevästi enemmän kuin pojat (p = 0,02) (taulukko 2).

Lähes joka kymmenes nuori (9,0 %) oli joskus hakenut ulkopuolista apua depressiivisen mielialan takia, useimmiten terveydenhuollon ammattilaiselta (7,7 %). Tytöt olivat hakeneet apua sekä joltakin ammattiauttajalta (11,7 % vs. 6,2 %, p < 0,0001) että terveydenhuollosta (9,9 % vs. 5,3 %, p <0,0001) merkitsevästi yleisemmin kuin pojat.

Vaikka avun hakeminen lisääntyi masentuneisuuden kasvaessa, vakavasti depressiivisistä nuorista vain alle puolet oli hakenut apua terveydenhuollosta mielialavaikeuksiinsa (taulukko 3). Toisaalta lähes joka viides nuorista, joilla ei kyselyajankohtana ollut masentuneisuutta, ilmoitti joskus hakeneensa apua ammattiauttajalta depressiivisen tai ahdistuneen mielialan takia. Todennäköistä on, että he ovat aikaisemmin kokeneet masentuneisuutta, mutta toipuneet siitä, eikä asia ollut enää ajankohtainen.

Viimeiseksi kysyimme nuorilta, onko heillä tällä hetkellä varattua aikaa lääkärille tai muulle terveydenhoidon ammattilaiselle masentuneen tai ahdistuneen mielialan takia. Taulukosta 3 ilmenee, että vain vajaalla kymmenesosalla keskivaikeaa ja viidenneksellä vaikea-asteista masentuneisuutta ilmoittavista nuorista oli aika varattuna lääkärin tai muun terveydenhoitohenkilön vastaanotolle masentuneen tai ahdistuneen mielialan takia. Toisaalta on joitakin nuoria, jotka ovat varanneet ajan terveydenhuollosta mielialavaikeuksien takia, vaikka he eivät mielialamittarilla mitattuna osoittautuneetkaan masentuneiksi. Näiden nuorten kohdalla saattaa olla, että jo ajan varaaminen sinänsä on helpottanut oloa niin paljon, että mittarissa kysytyt oireet koetaan lievemmiksi. Käytännön kokemus on osoittanut, että tällainen helpotus usein seuraa, kun turvallisuutta tuova ajanvaraus on tapahtunut.

POHDINTA

Tämän tutkimuksen aineisto edustaa suurehkon kaupungin 14,3-16,3 -vuotiaita nuoria. Luokkakyselyssä he ovat itse arvioineet mielialaansa ilman psykiatrista kliinistä tutkimusta ja depressiodiagnoosin asettamista. Tämän takia johtopäätöksiä varsinaisen kliinisen depression esiintyvyydestä suomalaisilla 14-16 vuotiailla nuorilla ei tämän tutkimuksen pohjalta tietenkään voi tehdä. Kuitenkin on syytä vahvasti epäillä, että ainakin keskivaikeaa ja vaikea-asteista masentuneisuutta ilmoittaneet nuoret kärsivät depressiosta ja olisivat hoidon tarpeessa mielialansa takia.

Lähes joka kymmenes peruskoulun 8. ja 9. luokan oppilas potee R-BDI-mielialakyselyn mukaan keskivaikeaa tai vaikeaa masentuneisuutta, tytöt yleisemmin kuin pojat. Samansuuntaisia havaintoja masentuneisuuden esiintymisestä on julkaistu myös muualla maailmassa (3,7,15,16,17). Nuorten masentuneeseen mielialaan ja varsinkin keskivaikeaan ja vakava-asteiseen depressiivisyyteen on syytä suhtautua vakavasti, sillä esim. Harringtonin tekemän tutkimuksen mukaan depressiivisillä nuorilla on korostunut riski kärsiä mielialahäiriöistä myös aikuisiällä (18). Hoitamaton masentuneisuus altistaa nuorta sosiaaliselle vetäytymiselle ja alisuoriutumiselle opinnoissa, ja näilläkin saattaa olla kauaskantoiset vaikutukset vielä aikuisiässä. Itsemurhariski on myös aina syytä muistaa nimenomaan nuoruusikäisten masentuneiden kohdalla (6,19).

Suomessa ei ole aiemmin tutkittu masentuneiden nuorten avuntarpeen kokemista eikä myöskään heidän hakeutumistaan hoitoon. Myös muista maista tämänkaltaista tutkimusaineistoa on julkaistu vain vähän (11).Tämän tutkimuksen tulokset osoittivat selkeästi sen, miten vähän nuoret olivat hakeneet apua depressiiviseen mielialaansa. Vain pieni osa keskivaikeaa tai vakava-asteista masentuneisuutta ilmoittavista nuorista oli varannut ajan vastaanotolta. Tulosten tulisi herättää nuoria ympäröivät aikuiset miettimään, miksi depressiivisyydestä kärsivät nuoret ja avuntarjonta eivät kohtaa.

Tyttöjä ja poikia keskenään verratessa ilmeni, että tytöt tunnistavat huomattavasti useammin masentuneisuuden kuin pojat ja hakevat sen johdosta itselleen ulkopuolista apua poikia paremmin. Vastaava sukupuolten välinen ero on todettu lukuisissa aikuisikäisen väestön depressiotutkimuksissa.

Vaikka masentunut mieliala on melko yleinen nuorten ongelma, vain harvat kokevat tarvetta hakea apua ammattiauttajilta, ja vielä harvemmat ovat tosiasiallisesti hakeutuneet hoitoon. Avun tarpeen kokemista kysyttäessä "en osaa sanoa" -vastanneiden osuus oli huomattavan suuri, etenkin lievää ja keskikivaikeaa masentuneisuutta ilmoittavien ryhmissä. Nuorten on ilmeisen vaikea tulkita omaa mielialaansa ja päätellä, milloin olisi perusteltua ottaa yhteyttä terveydenhuollon ammattiauttajiin. Siksi onkin tärkeää, että nuorta ympäröivät aikuiset tunnistaisivat masentuneisuudesta kertovia oireita entistä paremmin ja aktiivisesti ohjaisivat masentuneita nuoria ottamaan yhteyttä oppilashuollon henkilöstöön tai muihin tarjolla oleviin ammatiauttajiin. Tämän tutkimuksen mukaan nuoret itse näyttivät ottavan mielialaongelmissaan useimmiten yhteyttä terveydenhoidon ammattilaisiin. Etenkin kouluterveydenhuollon tulisi entistä paremmin vastata tähän haasteeseen. Ajankohtaisinta näyttää olevan kaikkien kouluyhteisön aikuisten kouluttaminen havaitsemaan ja tulkitsemaan oikein masentuneisuuden tunnusmerkit. Kouluterveydenhuollon tulisi vastata ensi vaiheessa hoidon tarpeen määrittelystä, tukea nuorta sekä kliinisen tilan niin vaatiessa järjestää ajoissa pääsy jatkotutkimuksiin ja hoitoon.

KIRJALLISUUTTA