Puhelin- ja videovastaanotot psykiatrian potilastyössä: työntekijöiden kokemuksia pandemia-ajalta

Maaliskuun 17. päivän jälkeen vuonna 2020 HUS Psykiatria siirtyi korvaamaan kasvokkain toteutuvia hoitotapaamisia puhelin- ja videovälitteisillä tapaamisilla COVID-19-pandemian leviämisen hillitsemiseksi. Muutos oli merkittävä, sillä huhtikuussa 2019 HUS Psykiatriassa toteutui 189 videovastaanottoa ja 6 640 puhelinvastaanottoa ja huhtikuussa 2020 peräti 12 141 videovastaanottoa ja 26 633 puhelinvastaanottoa.

Huolimatta siitä, että puhelinvastaanottoja on käytetty suhteellisen paljon ja pitkän aikaa osana psykiatrista hoitoa (1), systemaattista käyttäjäkokemusta tästä etävastaanottotyypistä ei ole kerätty suomalaisessa psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa. Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty, että videovastaanottoja tarjoavat ammattihenkilöt kokevat videoyhteyden välityksellä tapahtuvan psykiatrisen hoidon edistävän hoitoon pääsyä, mutta hoitosuhde arvioidaan usein huonommaksi (2). Merkittävä taustatekijä, joka vaikuttaa työntekijän suhtautumiseen, on kokemus etävastaanoton käytöstä (2).

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli verrata potilasryhmittäin puhelu- ja videovastaanottojen soveltuvuutta psykiatrian keskeisten käyntityyppien toteuttamiseen ja tutkia, miten videovastaanoton koetaan soveltuvan potilasryhmittäin keskeisiin psykiatrian toimintoihin.

Aineisto ja menetelmät

Sähköinen kysely (Webropol 3.0) lähetettiin sähköpostitse kesäkuussa 2020 koko HUS Psykiatrian avohoidossa potilastyötä tekevälle henkilöstölle (980 työntekijää). Kyselystä muistutettiin viikko ennen määräajan loppumista. Vastaaminen tapahtui anonyymisti.

Kyselyssä pyydettiin ottamaan kantaa siihen, onko vastaaja käyttänyt ääni- tai videoyhteyttä potilastyössä (Liite 1 artikkelin sähköisessä versiossa, www.laakarilehti.fi > Sisällysluettelot > 14/2021). Taustatietojen lisäksi pyydettiin valitsemaan pääasialliset potilasryhmät, joiden hoidossa vastaaja on mukana. Lisäksi kysyttiin, miten vastaaja arvioi puhelin- ja videovastaanottojen soveltuvan erilaisiin käyntityyppeihin, ja pyydettiin arvioimaan erillisiä väittämiä videovastaanottojen soveltuvuudesta potilastyössä.

Taustatietoja kerättiin luokitusasteikollisilla muuttujilla. Puhelin- ja videovastaanottojen soveltuvuutta potilasryhmittäin ja vastaanottotyypeittäin tutkittiin 5-portaisella Likertin asteikolla. Videovastaanoton väittämiä mitattiin 10-portaisella Likertin asteikolla. Analyysit suoritettiin t-testeillä ja parittaisten otosten t-testeillä IBM SPSS Statistic 25 -ohjelmassa. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Psykiatrian tutkimus ja opetus on myöntänyt tutkimusluvan tutkimukselle 26.5.2020.

Tulokset

Vastauksia tuli kaikkiaan 370, joten vastausprosentti oli 38 % (taulukko 1).

Nuorten ja perheiden kanssa työskentelevät arvioivat puhelinvastaanoton soveltuvan yksilöinterventioihin, seurantatapaamisiin ja hoitokokouksiin huonommin kuin muiden potilasryhmien kanssa työskentelevät (taulukko 2).

Ensipsykoosien kanssa työskentelevät kokivat puhelinvastaanoton soveltuvan huonommin kuin muilla potilasryhmillä seurantatapaamisiin, diagnostisiin arvioihin, yhteistyöpalavereihin, perhevastaanottoihin, verkostotyöhön ja ainoastaan omaisten kanssa tapahtuviin tapaamisiin. Kuntoutusta tarvitsevien psykoosipotilaiden kanssa työskentelevät kokivat puhelinvastaanoton soveltuvan diagnostisiin haastatteluihin ja arvioihin huonommin kuin muilla potilasryhmillä. Mielialahäiriöisten potilaiden kanssa työskentelevät kokivat puhelinvastaanoton soveltuvan huonommin kuin muilla potilasryhmillä vain omaisten kanssa tapahtuvaan työskentelyyn.

Neuropsykiatristen potilaiden kanssa työskentelevät kokivat puhelinvastaanoton soveltuvan paremmin arviointiin kuin muiden potilasryhmien kanssa työskentelevät. Geropsykiatristen potilaiden kanssa työskentelevät puolestaan kokivat puhelinvastaanoton soveltuvan paremmin hoitokokouksiin kuin muiden potilasryhmien kanssa työskentelevät.

Kokemuksissa puhelin- tai videovastaanoton soveltuvuudesta ei useimmiten ollut eroa potilasryhmien ja vastaanottotyyppien kesken (taulukko 2 ja 3). Osa koki etävastaanottotyypin soveltuvan huonommin, osa paremmin kulloiselle potilasryhmälle verrattuna kaikkiin muihin potilasryhmiin.

Ensipsykoosien kanssa työskentelevät kokivat videovastaanoton soveltuvan huonommin kuin muilla potilasryhmillä vain omaisten kanssa tapahtuviin tapaamisiin. Tutkimuksia ja arviointeja tekevät työntekijät kokivat videovastaanoton soveltuvan paremmin hoitokokouksiin kuin muiden potilasryhmien kanssa työskentelevät.

Neuropsykiatristen potilaiden kanssa työskentelevät työntekijät kokivat videovastaanoton soveltuvan paremmin kuin muilla potilasryhmillä tutkimuksiin, hoitokokouksiin ja diagnostisiin haastatteluihin ja arvioihin. Geropsykiatriassa työskentelevät kokivat videovastaanoton soveltuvan huonommin kuin muiden potilasryhmien kanssa työskentelevät käyntityypin sopivan seurantatapaamisten ja ryhmien pitämiseen.

Videovastaanotot arvioitiin kauttaaltaan puheluja soveltuvammiksi erilaisten psykiatrian käyntityyppien mukaan (p < 0,001) (taulukko 4). Videovälitteisten tapaamisten kokemuksissa (0 = täysin eri mieltä, 10 = täysin samaa mieltä) potilasryhmittäin ei suurimmaksi osaksi esiintynyt eroja. Nuorten kanssa työskentelevät kokivat videovälitteisen työskentelyn kuormittavammaksi kuin ensisijaisesti muiden potilasryhmien kanssa työskentelevät (t = 2,26; p = 0,025).

Geropsykiatriassa työskentelevät kokivat enemmän kuin muut, että videovastaanotot ovat vähemmän potilaslähtöisiä (t = 2,25; p = 0,025). Riippuvuuspsykiatriassa työskentelevät kokivat useammin kuin muut työskentelyn vähemmän tehokkaaksi kuin kasvokkain tapahtuva työskentely (t = –0,82; p = 0,041). Tutkimusta ja arviointia tekevät työntekijät arvioivat useammin, että potilaat ovat toivoneet mieluummin videovastaanottoja kuin puheluja (t = –3,09; p = 0,002).

Pohdinta

Tutkimuksessa erot kokemuksissa puhelin- ja videovastaanotoista toiminnoittain ja potilasryhmittäin olivat pääosin pieniä. Videovastaanotot arvioidaan puheluja soveltuvammiksi erilaisilla psykiatrisen avohoidon osa-alueilla, kun tarkastellaan eroja ilman potilasryhmien välistä vertailua.

Tulokset myötäilevät aikaisemmassa kansainvälisessä tutkimuksessa saatuja tuloksia videovastaanottojen verrattain hyvästä soveltuvuudesta psykiatriassa hoidon tarjoajan näkökulmasta (2). Aikaisempi katsaustutkimus psykiatrisen hoidon vaikuttavuudesta etämenetelmin suhteessa lähikontaktissa annettuun hoitoon ei löytänyt eroja hoitomuotojen tuloksellisuuden välillä (3), minkä valossa työntekijöiden myönteiset arviot videovastaanottojen soveltuvuudesta vaikuttaisivat tukevan erityisesti videovastaanottojen soveltuvuutta.

Suurin osa vastaajista ilmoitti työskentelevänsä useiden erilaisten potilasryhmien kanssa. Tämä saattaa peittää alleen piileviä tendenssejä, ja ne voitaisiin huomioida paremmin tutkimalla potilaiden hoitovastetta etävastaanottotyypeittäin diagnoosikohtaisesti.

Vastausprosentti oli 38 %. Kuinka suuren osan kysely tavoitti, ei voida tällaisella aineistonkeruutavalla tietää. On myös mahdollista, että etäyhteyksien käyttäminen erilaisilla laitteilla vaikuttaa arvioituun soveltuvuuteen sekä työntekijän että vastaajan osalta. Myös yhteydenoton fyysisellä sijainnilla, kotona, toimistolla tms. voi olla merkitystä yhteyden koettuun toimivuuteen. Tätä ei kuitenkaan pystytty käsillä olevassa tutkimuksessa arvioimaan.

Tässä tutkimuksessa on keskitytty psykiatrian työntekijöiden kokemuksen mittaamiseen, eikä tuloksista voi tehdä päätelmiä hoitovasteesta tai potilaiden kokemuksista etävastaanotoista. Niistä tarvitaan jatkotutkimusta. Vaikka analyysejä ei pystytty tekemään ammattikunnittain, vastaajien jakauma vastasi kuitenkin karkeasti HUS psykiatrian henkilöstöjakaumaa.

Spesifisten hoitomuotojen ja erikoissairaanhoidossa tehtävien tutkimusten levittäminen harvaan asutussa maassa voi olla tulevaisuudessa paremmin toteutettavissa etävastaanotoilla, etenkin videovastaanottojen välityksellä. Sekä kansainvälisissä (4) että kansallisissa mielenterveysstrategioissa (5) on asetettu tavoitteeksi yhdenvertainen, näyttöön perustuva hoito matalalla kynnyksellä. Lisäksi painopisteeksi on asetettu joustavasti käytettävissä olevien palvelujen saatavuuden vahvistaminen (6). On kuitenkin tarpeen olla kriittinen jokaisen potilasryhmän kohdalla sen suhteen, palveleeko etävastaanotto potilaan tarpeita vai onko siitä mahdollisesti haittaa.

Kiitämme PsK Henri Wahlstedtia avusta tutkimusaineiston käsittelyssä.