Viime vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla Suomi kärsi rauhanajan historiansa pahimmasta taloudellisesta lamasta. Työttömien määrä alkoi dramaattisesti kasvaa vuonna 1991 ja saavutti huippunsa vuonna 1994, jolloin jo yli 400 000 henkilöä (17 %) oli työtä vailla (kuvio 1).

Tässä artikkelissa tutkitaan tämän massiivisen taloudellisen laman mahdollisia yhteyksiä sairastavuuteen tarkastelemalla vuosittain alkaneiden sairauspäivärahakausien kokonaismäärää kymmenvuotiskaudella 1991-2000. Kausien määrää tarkastellaan erikseen myös kolmessa suurimmassa työkyvyttömyyttä aiheuttavassa sairauspääryhmässä: verenkiertoelinten sairauksissa, tuki- ja liikuntaelinsairauksissa ja mielenterveyden häiriöissä. Näihin sairauspääryhmiin kuuluvat sairaudet aiheuttavat noin 70 % kaikista sairauspäivärahakausista. Koska työttömyyden tiedetään olevan vaaratekijä varsinkin mielenterveydelle (1,2,3,4), on erityistä huomiota kiinnitetty mielenterveyshäiriöiden vuoksi myönnettyjen sairauslomien määrään laman aikana.

Lähteinä on käytetty Kansaneläkelaitoksen vuosittain julkaisemia sairausvakuutuksen päivärahatilastoja (5). Niihin kirjautuvat kaikki yli 9 arkipäivää (vuoteen 1993 yli 7 päivää) kestäneet työkyvyttömyysjaksot, joista on haettu korvausta Kelalta. Ne kuvastavat erityisesti lyhytkestoista sairastavuutta, sillä noin 70 % kausista kestää alle 30 päivää. Yhtäjaksoinen sairausloma kirjataan aina yhdeksi päivärahakaudeksi riippumatta sen kestosta tai siitä, kuinka monessa jaksossa se on kirjoitettu. Päivärahatilastojen erityinen etu on, että ne ovat valtakunnallisia ja muodostavat pitkiä aikasarjoja. Ne ovat kalliiden epidemiologisten tutkimusten asemesta halvempi, mutta silti kohtalaisen luotettava keino seurata sairastavuuden muutoksia ainakin sairauspääluokkatasolla. Diagnoosikohtaiset tiedot perustuvat otokseen, johon poimitaan noin 7 % kaikista päivärahakausista.

SAIRAUSPÄIVÄRAHAKAUDET

Alkaneiden sairauspäivärahakausien vuosittainen kokonaismäärä väheni pahimman laman romahdusmaisesti molemmilla sukupuolilla (kuvio 2). Niiden määrä putosi noin 430 000:sta 320 000:een vuodesta 1991 vuoteen 1996 eli lähes 30 %. Tämän jälkeen kausien määrä on kääntynyt hieman kasvuun, ja vuonna 2000 niiden määrä oli enää 18 % pienempi kuin vuonna 1991.

Kuviossa 3 on kuvattu sairauspäivärahakausien määrän muutosta suhteessa sekä työlliseen väestöön että koko työvoimaan siten, että vuoden 1991 arvoksi on asetettu 100. Termi koko työvoima sisältää työlliset ja työttömät. Kausien määrä koko työvoimaan suhteutettuna laski jyrkemmin kuin työllisiin suhteutettuna kuvastaen sitä, että työttömät eivät suhteellisesti ottaen käyttäneet sairauslomia niin paljon kuin työlliset.

Kuviossa 4 on esitetty alkaneiden sairauspäivärahakausien määrä sukupuolittain vuosina 1991-2000 kolmessa keskeisessä sairauspääryhmässä. Tuki- ja liikuntaelinsairauksien ryhmässä lasku on jyrkkä ja absoluuttisestikin otettuna merkittävä. Niiden vuoksi alkaneiden päivärahakausien määrä väheni molemmilla sukupuolilla viisivuotiskautena 1991-1996 yhteensä 42 000:lla (28 %) ja koko tarkastelujaksolla 19 %. Näiden sairauksien osuus kokonaismäärän laskusta 1991-1996 on 40 %.

Verenkiertoelinten sairauksien vuoksi alkaneiden päivärahakausien määrä väheni koko kymmenvuotiskautena 24 %, mutta tämä selittää vain viitisen prosenttia kokonaismäärän laskusta. Laskeva suuntaus oli suhteellisen tasainen molemmilla sukupuolilla koko 1990-luvun ajan.

Mielenterveyshäiriöiden vuoksi alkaneiden päivärahakausien kokonaismäärä on hiljalleen kasvanut koko 1990-luvun ajan, ja aivan viime vuosina kasvu on vain kiihtynyt. Vuonna 2000 niiden perusteella alkoi sairauslomia 63 % enemmän kuin vuonna 1991. Kuviosta 5 kuitenkin ilmenee, että 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla eli pahimman laman aikana kasvu johtui pelkästään naisten osuuden lisääntymisestä. Naisilla kausien määrä alkoi kasvaa heti laman alettua. Miehillä kausien määrä hieman jopa väheni aina vuoteen 1997 saakka, mutta on sen jälkeen kääntynyt selvään nousuun. Naisten kohdalla lisäys on vuodesta 1991 vuoteen 2000 ollut peräti 106 %, mutta miesten kohdalla vain 20 %.

Viime vuosina kasvu on ollut mielenterveyden häiriöiden ryhmässä erityisen nopeaa: kun kaikkien päivärahakausien määrä kasvoi vuosina 1996-2000 9 % ja tuki- ja liikuntaelinsairauksien ryhmässä 13 %, kasvu oli mielenterveyshäiriöiden ryhmässä 46 %. Sydän- ja verenkiertoelinten sairausryhmässä niiden määrä sen sijaan tänä aikana vähentyi 5 %.

Yleisin yksittäinen syy mielenterveyshäiriöistä aiheutuneisiin sairauslomiin oli mielialahäiriö eli käytännössä masennustila. Sen osuus kaikista mielenterveyshäiriöiden aiheuttamista sairauslomista vuonna 2000 oli 62 %. Tuki- ja liikuntaelinsairauksista yleisin oli selkäsairaus, joiden osuus oli 47 %, ja sydän- ja verenkiertoelinten sairauksista sydänsairaudet, joiden osuus oli 34 %.

POHDINTA

Sairauspäivärahakausien määrän suorastaan romahdusmainen väheneminen pahimman laman aikana on kiintoisa havainto, sillä olisi odottanut, että taloudellinen ahdinko ja työttömyys seuraamuksineen olisivat ainakin jossain määrin lisänneet sairastavuutta. Asia selittynee osin kuitenkin juuri massatyöttömyydellä. Tosin suoraa tietoa työttömien henkilöiden sairauspäivärahakausien määrästä ei ole saatavissa, mutta epäsuorasti asiaa voi selvittää vertaamalla sairauslomien määrä suhteutettuna työlliseen väestöön ja koko työvoimaan, joka käsittää myös työttömät. Sairauslomien määrää koko työvoimassa kuvastavat käyrät poikkeavat selvästi toisistaan, viitaten siihen että työttömät käyttivät sairauslomia selvästi vähemmän kuin työlliset. Työttömyyskorvausta saaneet tuskin jäivät sairauslomalle, ellei sairaus ollut pitkäaikainen ja vakava, koska saivat muutenkin korvausta.

Työttömyys ei kuitenkaan yksin selitä sairauslomien määrän suurta laskua. Myös työssä olevien sairauslomien määrä 1990-luvun alkupuoliskolla väheni lähes viidenneksellä. Työpaikkansa säilyttäneet eivät ehkä hekään kovin herkästi ainakaan vähäisten vaivojen vuoksi hakeutuneet laman aikana sairauslomalle. Syynä voi olla esimerkiksi työpaikan menettämisen pelko. Näin ollen sairauslomien määrän muutos ei välttämättä kuvasta muutosta todellisessa sairastavuudessa vaan sairauskäyttäytymisen muutosta.

Eniten vähenivät tuki- ja liikuntaelinten sairauksista aiheutuneet sairauslomat, joista perinteisesti suurimman osan ovat aiheuttaneet selkäsairaudet. Työttömyys ja ns. pätkätöiden yleistyminen selittävät todennäköisesti juuri näiden sairauksien aiheuttamien sairauslomien vähenemistä.

Verenkiertoelinten sairauksien aiheuttamien päivärahakausien väheneminen laman aikana ja sen jälkeenkin heijastanee sen sijaan todellisen sairastavuuden jo 1970-luvulla alkanutta myönteistä muutosta, joka ilmenee myös eläketilastoissa 1970-luvulta lähtien (6). Sairastavuuden väheneminen on seurausta sekä elämäntapojen muutoksista terveellisempään suuntaan että hoidon tehostumisesta. Lamalla ei näytä olleen mitään silmiinpistävää vaikutusta näiden sairauksien vuoksi myönnettyihin sairauslomiin.

Mielenterveyden häiriöiden vuoksi myönnettyjen sairauslomien kokonaismäärän suhteellisen vähäinen lisäys pahimmankin laman aikana on yllättävää, sillä olisi odottanut, että suuri työttömyys olisi aiheuttanut enemmänkin psyykkisiä häiriöitä. Kun asiaa tarkastellaan tarkemmin, havaitaan huomattava ero sukupuolten kesken. Mielenterveyshäiriöiden vuoksi alkaneiden sairauspäivärahakausien määrä alkoi naisilla lisääntyä heti laman alettua, mutta miehillä niiden määrä alussa jopa hieman väheni ja määrä alkoi kasvaa vasta vuosikymmenen loppupuolella pahimman laman mentyä jo ohi.

Koska tarkempi tieto ikä- ja ammattijakaumasta puuttuu, voi syitä eroon tässä vaiheessa vain arvailla. Yksi selitys voi olla, että laman vaikutukset eräillä naisvaltaisilla aloilla olivat suuria. Pankkikriisin seuraukset saneerauksineen saattavat näkyä sairausvakuutustilastoissakin. Myös hoitoalalla kiristynyt työtahti ja pätkätöiden yleistyminen on ehkä yhä useammin johtanut psyykkiseen rasittuneisuuteen, masentuneisuuteen ja sairausloman tarpeeseen. Tätä selitystä tukevat mm. tuoreet tiedot Ruotsista (7). Siellä psyykkisistä syistä johtuvien pitkäaikaissairauslomien (> 3 kk) määrä on viiden viime vuoden aikana kaksinkertaistunut ja lisäys on ollut erityisen voimakasta hoitoaloilla.

Kuitenkin myös muuttuneet asenteet psyykkisiä ongelmia kohtaan saattavat selittää osan niistä johtuvien sairauslomien määrän lisäyksestä. Ongelmista voidaan nykyään vapaammin puhua eikä niitä ehkä koeta enää niin hävettäviksi ja leimaaviksi kuin aiemmin. Tämä saattaa osaltaan selittää erityisesti sukupuolten välisiä eroja, sillä naiset tuovat yleensä miehiä helpommin psyykkisiä ongelmiaan esiin ja hakevat niihin apua. Häiriöitä ilmeisesti myös tunnistetaan terveydenhuollossa aiempaa paremmin.

Kaiken kaikkiaan tarkempia selvityksiä tarvittaisiin esimerkiksi siitä, millä toimialoilla psyykkisistä syistä sairauslomalla ovat olleet työssä ja mikä on heidän alueellinen jakautumansa, etenkin kun näiden häiriöiden yleisyys väestössä ei tuoreen Terveys 2000 -tutkimuksen mukaan näytä lisääntyneen (8).

Mielenkiintoinen kysymys on myös, miksi mielenterveyshäiriöiden perusteella myönnettyjen sairauspäivärahakausien määrä miehillä alkoi lisääntyä vasta pahimman laman mentyä ohi. Tässäkin kysymys saattaa olla asennemuutoksista, tosin viiveellä tulleista. Mutta varteenotettava selitys on myös, että psyykkisten ongelmien kieltäminen, torjunta ja defensiivinen suhtautuminen ylipäätään on yleistä etenkin miesten keskuudessa. Nämä puolustuskeinot saattavat kuitenkin ajan mittaan vaikeuksien jatkuessa ja lisääntyessä osoittautua riittämättömiksi. Oma 1990-luvun puolivälissä tekemänne tutkimus masennuksen vuoksi sairauslomalla olleista osoitti, että kroonisen stressin aiheuttama masennustila puhkeaa monessa tapauksessa esiin vasta ajan kanssa (9,10). Totesimme, että työkyvyttömyyttä aiheuttaneen masennustilan puhkeamista oli usein - tosin niin miehillä kuin naisillakin - edeltänyt pitkään kestänyt psyykkinen rasitusoireilu niin, että masennustilan kehittymiseen oli kulunut jopa vuosia. Tämä selittäisi ainakin osin sen, että psyykkisten häiriöiden, erityisesti masennustilojen, aiheuttama työkyvyttömyys on alkanut voimakkaasti lisääntyä vasta nyt, kun osa väestöstä on yhä työttömyyden vuoksi suurissa vaikeuksissa ja kun myös työssä olevat ovat alkaneet yhä useammin uupua lisääntyneiden vaatimusten paineissa.

Kaiken kaikkiaan laman aikana sairauspäivärahakausien määrä väheni merkittävästi, eniten tuki- ja liikuntaelinsairauksien, mutta myös verenkiertoelinten sairauksien vuoksi kirjoitettujen. Suuren osan laskusta selittänee työttömyys, mutta sairauslomien määrä laski noin viidenneksellä myös työllisten keskuudessa. Psykiatristen häiriöiden aiheuttamien sairauslomien määrä lisääntyi koko 1990-luvun ajan, ja kasvu alkoi naisilla heti laman alettua. Miehillä niiden määrä alkoi kasvaa vasta vuosikymmenen loppupuolella pahimman laman mentyä jo ohi. Tämäkin viittaisi siihen, että muutkin tekijät kuin massiivinen työttömyys ovat vaikuttaneet sairauslomien määrään.

ENGLISH SUMMARY: ECONOMIC DEPRESSION AND SICK LEAVES

Finland suffered from a serious economic depression in the first half of the 1990s. The unemployment rate rose to 17 % within just a few years. This article reports on the association of the economic depression and the sick leaves taken, calculated as the number of sickness allowance periods per year, in 1991-2000. In the early 1990s, the total number of sickness allowance periods per year declined by almost 30 %. Most of this decline was caused by a decrease in the number of sick leaves granted due to musculoskeletal diseases. The number of sick leaves due to cardiovascular diseases also decreased, but there was no clear association with the depression. The number of sick leaves due to mental disorders increased significantly during the study period (63%). The increase was significantly greater in women (106 %) than in men (20 %). The reasons for this development are discussed in the paper.