TULES-potilaiden mielenterveysongelmat

Viime vuosina on kiinnitetty huomiota psyykkisten ongelmien yleisyyteen somaattisista syistä hoidossa olevilla sairaalapotilailla. Ongelmien yleisyydestä eri potilasryhmissä tiedetään kuitenkin vielä vähän. Olisi syytä selvittää, minkälaisia somaattisia sairauksia potevat hyötyisivät psykiatrisesta tutkimuksesta ja hoidosta. Ennen toimenpideohjelmien suunnittelemista on tärkeää arvioida psyykkisten ongelmien esiintyvyys yleissairaalan eri yksiköiden potilailla.

Mielenterveyshäiriöisten osuus väestöstä vaihtelee 15:n ja 20 %:n välillä (1,2,3). Suurella osalla lääketieteellistä apua hakevista potilaista on mielenterveysongelmia joko erillisenä tai fyysiseen sairauteen liittyen. On arvioitu, että suunnilleen 20- 50 %:lla yleissairaalan potilaista on eriasteista psyykkisen avun tarvetta (4,5,6).

Selkäsairauksien hoito on osoittautunut ongelmalliseksi, eikä kuntoutuksella ole saavutettu toivotunlaisia tuloksia tässä potilasryhmässä. Psykososiaalisten tekijöiden huomioon ottamista TULES-potilaiden hoidossa on painotettu. Liian suppein tai väärin perustein annettuihin hoitoihin liittyy myös merkittäviä taloudellisia ongelmia (7,8).

Tässä tutkimuksessa selviteltiin fysiatrian poliklinikan potilaiden psyykkistä avun tarvetta ja siihen liittyviä tekijöitä.

POTILAAT JA MENETELMÄT

Tutkimus tehtiin huhtikuun ja elokuun 1992 välisenä aikana Mikkelin keskussairaalassa. Sairaalassa on alueen ainoa erikoislääkäritasoinen fysiatrian poliklinikka ja osasto.

Kyselylomake annettiin 215 perättäiselle potilaalle (107 miestä ja 108 naista), jotka tulivat fysiatrian poliklinikkaan fysiatrin konsultaatioon tai hoitoon. Kahta lukuunottamatta kaikki vastasivat kyselyyn. Vastaajat olivat kaikki yli 15-vuotiaita.

Potilaat täyttivät kyselylomakkeen ennen lääkärin tutkimusta. Lomakkeella kartoitettiin mm. sosiodemografisia taustamuuttujia, taloudellista tilaa, sosiaalisen tuen saantia ja subjektiivista työkykyä.

Psykosomaattiset oireet arvioitiin Derogatiksen ym. kehittämällä 13-kohtaisella oirekyselyllä. Asteikon kokonaispistemäärä vaihtelee välillä 0-52. Mitä suurempi pistemäärä sitä todennäköisempi on psykosomaattinen alkuperä (9).

Potilaita pyydettiin rastittamaan kehonsa kipupaikat ihmisen anatomiseen kuvaan, joka oli jaettu 280 alueeseen (yksi alue vastasi yhtä pistettä). Mitä suuremmaksi potilas arvioi kipualueensa, sitä todennäköisemmin muut kuin kudosleesioista johtuvat tekijät ovat kliinisesti tärkeimpiä (10).

Potilaat jaettiin fysiatrisen diagnoosin perusteella neljään luokkaan: ne joiden diagnoosit liittyivät selkään (n = 101; kansainvälisen tautiluokituksen 9. version koodit 3550A, 7213A, 7214A, 7225B, 7227C, 7228C, 7240B, 7241A, 7244A, 7245A, 7249X, 7373A, 7384A), niskaan (n = 38; dgkoodit 3532A, 7210A, 7224B, 7226X, 7227A, 7213A, 7232A, 7233A, 7234A) olkapäähän (n = 26; dgkoodit 7260A, 7261A, 7261X) ja muihin kehonosiin 48 potilasta.

Mielenterveyshäiriön esiintyvyyttä kartoitettiin 12-osioisella General Health Questionnairella (GHQ). Kysymykset arvioivat ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, itsetuntoa. Vastauksien perusteella saadaan 0-12 pisteen välillä vaihteleva arvo. Mielenterveyden ongelma on todennäköinen, jos lomakkeen pistemäärä on kolme tai enemmän. Tätä pienemmät pisteet ilmentävät normaalia henkistä hyvinvointia (11-13). Vastausten perusteella potilaat jaettiin kahteen ryhmään: mielenterveyshäiriö on ja ei mielenterveyshäiriötä.

Mielenterveyshäiriön esiintyvyyden mukaisia ryhmiä verrattiin khiin neliötestillä luokkamuuttujien ja Studentin T-testillä tai Mann-Whitneyn U-testillä jatkuvien muuttujien suhteen. Tilastollinen merkitsevyys asetettiin tasolle p < 0,05.

TULOKSET

> 2 pistettä) ilmeni 64 %:lla potilaista. He eivät eronneet muista tilastollisesti iän, sukupuolen, siviilisäädyn tai koulutuksen suhteen. Useimmin mielenterveysongelmia oli selkäsairailla (taulukko 1).

Mielenterveysongelmaisten subjektiivinen työkyky oli huonompi kuin muiden (93 % vs. 9 %, p < 0,001). He kokivat myös muita useammin taloudellisen tilanteensa huonoksi (26 % vs. 8 %, p < 0,001), mutta sosiaalisen tuen saatavuudessa ei ryhmien välillä todettu tilastollisesti merkitsevää eroa. Psykosomaattiset oireet olivat yleisempiä ja kipukuvapistemäärä suurempi potilailla, joilla oli mielenterveyshäiriö (taulukko 1).

POHDINTA

TULES-potilailla on paljon mielenterveysoireita. Näihin liittyvä avun tarpeen esiintyvyys on kuitenkin samantasoista kuin muilla somaattisia tauteja sairastavilla. GHQ-oirekyselyllä on todettu psyykkistä avun tarvetta 39-50 %:lla neurologisista potilaista (14,15), 15-61 %:lla yleissairaaloiden osastopotilaista (16-18) ja 27-50 %:lla ensiapupoliklinikan (19,20) potilaista.

Tämän aineiston diagnoosiryhmistä selkäpotilailla oli eniten psyykkisen avun tarvetta. Havaintomme on yhtäpitävä aikaisempien tulosten kanssa, joiden mukaan alaselän kiputila on yhteydessä psyykkisiin ongelmiin (21-25). Mielenterveysoireisten määrä oli suuri myös tämän tutkimuksen muissa diagnoosiryhmissä. Näitä potilasryhmiä on tutkittu aiemmin varsin vähän, mutta eräissä tutkimuksissa on todettu psykologisten tekijöiden yhteys niska- ja hartiaoireiluun (26-28). Tuki- ja liikuntaelinten vaivoista kärsivien mielenterveys tulisi selvittää nykyistä tarkemmin.

Tutkimus tehtiin yhdessä keskussairaalassa, joten tulosten yleistämisessä on oltava varovainen. Toisaalta tutkimuksen tekopaikka on ainoa fysiatrian erikoisalan tutkimus- ja hoitopaikka Mikkelissä ja sen lähiympäristössä (noin 110 000 asukasta). Aineistoa ja tuloksia voidaan siten pitää melko edustavina.

GHQ-oirekyselyä on käytetty myös aiemmissa potilastutkimuksissa (5,19,29). Käytimme tutkimuksessamme samaa kyselyn katkaisurajaa kuin aikaisemmissakin tutkimuksissa, joten tuloksemme ovat vertailukelpoisia. Tutkimustulokset tukevat GHQ-oirekyselyn käyttöä mielenterveyden häiriöistä kärsivien potilaiden tunnistamisessa. Menetelmän sensitiivisyys on ollut noin 80 % ja spesifisyys noin 83 % (2,11,30,31). Salkovskis ym. (19) havaitsivat yhden kuukauden potilasseurannassa että GHQ-oirekyselyn pistemäärät pysyivät ennallaan. GHQ-pisteet kuvastavat siten muuta kuin akuutin fyysisen sairauden aiheuttamaa psyykkistä hätää. Useimpien tutkimuksemme potilaiden sairaus oli pitkäaikainen. Aiemmin on osoitettu, että akuutin ja pitkäaikaisen selkäkivun aiheuttamat psyykkiset reaktiot ovat samanlaisia (25).

Mielenterveyshäiriöstä kärsivät ja psykologista apua tarvitsevat potilaat eivät eronneet aineiston muista potilaista sosiodemografisten taustamuuttujien suhteen, mikä parantaa tulosten luotettavuutta. Mielenterveysongelmien esiintyminen oli yhteydessä vastaajien taloudelliseen tilanteeseen. Taloudellinen ahdinko huonontaa esimerkiksi työttömien psyykkistä vointia (32,33). Mielenterveysoireista kärsivät arvioivat itsensä muita useammin työkyvyttömiksi. Heillä oli myös enemmän psykosomaattisia oireita ja laajemmat kipualueet. Tämä saattaa johtua siitä, että heillä oli alunperin muita vaikeampi fysiatrinen sairaus, joka on saattanut huonontaa heidän psyykkistä vointiaan sairauden jatkuessa. On myös mahdollista, että mielenterveysongelmilla on vaikutusta koettuihin kliinisiin oireisiin.

Tulostemme perusteella TULES-potilailla on paljon mielenterveysongelmia. Psykiatrisesta tutkimuksesta ja hoidosta hyötyvät potilaat olisi löydettävä viimeistään fysiatrin konsultaatiossa. Psyykkisten ongelmien havaitseminen auttaa sekä fyysisen että psyykkisen sairauden hoitamisessa. Mielenkiintoista olisi selvittää, vaikuttaisiko psyykkisten ongelmien tehostettu hoito myös fysiatrisen hoidon tuloksiin.

KIRJALLISUUTTA