Pekka Puska

Monet perinteiset kansansantautien riskitekijät ovat ilahduttavasti vähentyneet. Toisaalta väestö on lihonut ja lihominen jatkuu yhä. Se on nyt noussut kansanterveyden suureksi haasteeksi.

FinTerveys-tutkimuksen mukaan ylipainoisia on aikuisista suomalaisista noin 2/3 ja joka neljäs on lihava (1). Erityinen huoli on lasten ja nuorten ylipainoisuuden lisääntyminen.

Tärkein lihavuussairaus on tyypin 2 diabetes, mutta lihavuus lisää kymmenien sairauksien riskiä (2). Se vaikuttaa myös mielenterveyteen ja terveyseroihin ja edistää väestön liikkumattomuutta.

OECD:n mukaan ylipaino pienentää seuraavina vuosikymmeninä Suomessa bruttokansantuotetta lähes 3 % (3) – siis jopa 10–20 miljardia euroa vuodessa. Ylipaino ja lihavuus kuormittavat paljon terveydenhuoltoa, mutta suuria kustannuksia tulee myös työkyvyttömyydestä, sairauspoissaoloista ja työpanoksen heikkenemisestä.

Lihavuuden torjunnassa tarvitaan ilman muuta valistusta, laaja-alaista terveyden edistämistä ja henkilökohtaista ohjausta. Pätevä hoito Käypä hoito -suosituksen (4) mukaan on tärkeää potilaiden terveydelle ja ennusteelle. Mutta millään näillä toimilla ei ratkaista lihavuuden haastetta väestötasolla.

Asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että lihavuusepidemian keskeinen syy on muuttunut ruokaympäristö. Väestön geenit eivät ole muuttuneet. Ravinnon energiamäärä on kasvanut suhteessa fyysiseen aktiviteettiin. Väestön liikunnan lisääminen on kiistattomasti terveyshaaste, mutta ravinto on lihavuuden torjunnassa aivan avainasia.

Runsaasti energiaa sisältäviä ruokia ja juomia on kaikkialla tarjolla, niitä markkinoidaan aktiivisesti, ruoka on suhteellisesti halventunut ja annoskoot kasvaneet. Erityinen haaste on sokeri- ja energiapitoisten tuotteiden markkinointi lapsille ja nuorille.

Painonhallintaa ja terveyttä tukemaan tarvitaan yhteiskunnan politiikkapäätöksiä. Terveellisempi ruokaympäristö vähentää yksilön painetta ja auttaa terveyserojen kaventamisessa.

Kansainvälisesti on listattu useita tällaisia toimia, kuten lapsiin kohdistuvan epäterveellisten tuotteiden markkinoinnin rajoittaminen, niiden hinnan nostaminen verotuksella, tuotekoostumuksen parantaminen, selkeät päällysmerkinnät ja varoitukset, paljousalennusten kieltäminen ym. (5).

Terveysperusteinen haittaverotus on konkreettinen ja vaikuttava keino. Äskettäin uudistettu virvoitusjuomavero on Suomessa askel tähän suuntaan, mutta juomat vastaavat vain noin viidesosaa väestön sokerinsaannista. Vero tulisi laajentaa kaikkiin runsaasti sokeria sisältäviin tuoteryhmiin – ja jatkossa myös runsaasti tyydyttynyttä ravaa ja suolaa sisältäviin tuotteisiin.

WHO:n ohella myös Maailmanpankki suosittelee terveysperustaista sokeriveroa, joka on käytössä yli 50 maassa (6). Sen eduiksi sanotaan raportissa:

– Korkeampi hinta vähentää kulutusta.

– Veron porrastus edistää sokerin vähentämistä tuotteissa.

– Vero on julkinen signaali kansallisesta tavoitteesta.

– Vero tuottaa valtiolle lisätuloja.

Systemaattinen arviointi ja meta-analyysi 62 tutkimuksesta osoitti tällaisen veron vaikutuksen väestön sokerin kulutuksen vähentämisessä (7).

Lihomistrendin kääntäminen laskuun ei toki onnistu pelkällä terveysverolla, vaan tarvitaan muitakin toimia. Suomi voisi olla esikuvana tässäkin asiassa, samalla tavoin kuin menestyksellisessä tupakkapolitiikassa.