Suomessa on eletty uutta hyvinvointialuearkea kolmisen vuotta. Talouspaineissa alueet ovat keskittäneet palveluja kovalla kädellä. Lisätehoja haetaan myös etä- ja digipalveluista. Todellista palvelujen integraatiota on ainakin toistaiseksi vähemmän.

Koko sote-uudistuksen vauhdittajina toimivat huolet väestön ikääntymisestä, taloudellisesta kestävyydestä ja terveyserojen kasvusta. Taloudellinen kestävyys ja terveyserot kytkeytyvät vahvasti toisiinsa. Niihin liittyy myös muusta väestöstä monin tavoin poikkeava ryhmä: lapset ja nuoret.

Neuvolajärjestelmä oli sata vuotta sitten moderni tapa parantaa lasten terveyttä ja eloonjäämisen mahdollisuuksia. Sittemmin terveyshuolet ja perheiden tarpeet ovat muuttuneet dramaattisesti (1).

Ei ole kestävää, että konkreettiseen kotiapuun tai vanhemmuuden tukemiseen ei ole varaa, mikä johtaa lastensuojelun käytön lisääntymiseen. Ei ole hyväksyttävää, että maahanmuuttajaperheen lapsella on suurempi todennäköisyys kuolla Suomessa syöpään kuin kantaväestöön kuuluvalla (2).

Nuoriso ei ole pilalla, mutta elintavat ovat osalla nuorista täysin retuperällä. Terveyden sosiaaliset määrittäjät – perhetausta, varallisuus, kotikieli ja asuinalue – vaikuttavat yhä selvemmin suomalaisten nuorten terveyteen ja tulevaisuuteen (3).

Kouluterveydenhuollossa ja siitä säädetyissä laeissa pidetään silti sitkeästi kiinni näennäisestä tasa-arvosta tarjoamalla kaikille oppilaille tietyillä vuosiluokilla lääkärintarkastus. Todennäköisesti vaikuttavampaa olisi hyödyntää yhdenvertaisuutta lisäävää myönteistä erityiskohtelua: kohdentaa palveluja tarpeen mukaan vuosiluokasta huolimatta (4). On kohtuutonta, että Suomen nuorisovankiloissa ovat yliedustettuina kielellisten erityisvaikeuksien kanssa kamppailleet ja ilman ADHD:n asianmukaista hoitoa jääneet (5).

Jotta tarpeet tulisivat huomioiduksi ja palveluja kohdennettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla, lapsille ja nuorille ei riitä sote. He viettävät pääosan valveillaoloajastaan varhaiskasvatuksessa, kouluissa ja oppilaitoksissa eli sivistystoimen piirissä.

Siksi heille on rakennettava sisote. Tämä ei tarkoita uutta organisaatiouudistusta vaan rajat ylittävää yhteistyötä ja tiedonkulkua lasten ja nuorten parhaaksi.

On ensiarvoisen tärkeää, että oppilashuollon ammattilaiset eli terveydenhoitaja, lääkäri, kuraattori ja psykologi työskentelevät kouluissa. He tarvitsevat kuitenkin myös tiiviin yhteyden opettajiin ja vahvan taustatuen erityispalveluista.

Kuten koulumaailmaa myös lasten ja nuorten terveyspalveluja leimaavat erilaiset siirtymät rajojen yli.

Somaattisessa terveydenhuollossa virallinen ikäraja lasten- ja aikuissairaaloiden välillä on yhä 16 vuotta, vaikka muissa länsimaissa se on jo nostettu juridiseen täysi-ikäisyyteen (6). Tällä on merkitystä sekä pitkäaikaisen sairauden kanssa eläville että esimerkiksi päihdemyrkytyksen takia hoitoon joutuneille nuorille. Molemmat ryhmät vaativat somaattisen hoidon lisäksi tiivistä yhteyttä sosiaali- ja mielenterveyspalveluihin (7).

Mielenterveyspalveluissa rajoja riittää. Siirtymiä lastenpsykiatriasta nuorisopsykiatriaan ja sieltä aikuispsykiatriaan värittävät katkokset.

Toivottavasti kertynyt korjausvelka ei lannista vaan innostaa soten remonttireiskoja ryhtymään toimeen!