Rautaisannos tietoa palliatiivisesta hoidosta
Suomen tilanne on kehittynyt hyvään suuntaan, iloitsi professori Reino Pöyhiä Itä-Suomen lääketiedetapahtumassa.
Tiesitkö, että istahtaminen potilaan vuoteen äärelle tuo lisäaikaa vuorovaikutukseen?
Tämä kuultiin Itä-Suomen lääketiedetapahtuman palliatiivista hoitoa käsittelevässä luentokokonaisuudessa.
Syöpätautien erikoislääkäri, psykoterapeutti Annamarja Lamminmäki Kuopion yliopistollisesta sairaalasta kertoi vuorovaikutuksesta vakavasti sairaan kanssa. Hänen mukaansa on todettu, että kun lääkäri istuu, sen sijaan että kertoisi asiansa seisaaltaan, aika tuntuu potilaasta pitemmältä, vaikka tosiasiassa sitä kuluisi vähemmän.
– Syöpälääkärinä joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, että pitää puhua totta, mutta silti toivo on tärkeää, Lamminmäki sanoi.
Kuoleman uhatessa on normaalia, että hätätilamekanismit aktivoituvat. Ihminen voi raivota tai hän voi kieltää asian.
– Turvallisuuden tunnetta lisäämällä voimme parantaa ihmisen kognitiivisia ja sosiaalisia kykyjä, hän kertoo.
Ihminen vereslihalla
Lamminmäki käyttää ilmaisua ”herkät vuorovaikutustilanteet”, kun kyse on huonoista uutisista tai mistä tahansa, joka muuttaa elämän. Ihminen on silloin kuin vereslihalla.
Keskustelun kuluessa lääkärin on seurattava, mitä ihminen kykenee ottamaan vastaan. Optimaalisessa tilanteessa potilas voi jopa vaikuttaa aikaan ja paikkaan, jossa keskustelu käydään. Läheisten on hyvä olla paikalla.
– Toimijuuden tunteen säilyttäminen on vahva psyykkinen voimavara, Lamminmäki toteaa.
Hän neuvoo aloittamaan keskustelun kysymällä, mikä on potilaan oma käsitys tilanteesta.
On hyvä pyytää lupa puhua asiasta, etenkin huonoja uutisia kerrottaessa.
– Potilas ehtii aktivoida tarvitsemansa suojamekanismit. Tämä erittäin hyvä ennakoivaa hoitosuunnitelmaa tehdessä: kysytään, sopiiko, että tehdään jo nyt suunnitelmia tilanteen heikkenemisen varalta, Lamminmäki kertoo.
Hyvä kysymys on myös: Mitä sinä toivot?
Ennakoiva hoitosuunnitelma elämän loppuun
Syöpätautien erikoislääkäri Anna-Maria Tolppanen Kuopion yliopistollisesta sairaalasta kertoi elämän loppuvaiheen ennakoivasta hoitosuunnitelmasta (ACP eli advance care planning), joka on tärkein työkalu palliatiivisessa hoidossa.
Kyseessä on suunnitelma, jonka hoitava lääkäri laatii yhdessä pitkälle edennyttä, kuolemaan johtavaa tai henkeä uhkaavaa sairautta sairastavan potilaan, ja jos mahdollista, tämän läheisten kanssa.
Suunnitelma sisältää keskustelut ja kirjaukset sairauden vaiheesta, hoitomenetelmistä ja niiden tavoitteista, hoitolinjauksista, hoidon rajauksista, hoidosta vastaavasta tahosta, hoidon toteutumisesta käytännössä, sekä potilaan toiveista ja peloista.
Tolppasen mukaan potilaat ja läheiset hyötyvät ennakoivasta hoitosuunnitelmasta: hyvä suunnitelma auttaa kotona pärjäämistä ja elämänlaatu on parempaa. Turvallisuuden tunne voi parantua. Se on tärkeää palliatiivisille potilaille.
– Vaikka nämä ovat raskaita asioita ja vaikeita keskusteluja, monet ovat helpottuneitakin, Tolppanen sanoo.
Läheisten henkinen kuormittuneisuus vähenee.
Sairaalahoitoja on vähemmän, samoin elvytyksiä. Potilaat kuolevat todennäköisemmin omassa hoitoyksikössään kuin sairaalassa.
Epäkollegiaalista jättää suunnittelematta
Geriatrian erikoislääkäri Antti Ohvanainen Siun soten palliatiivisesta keskuksesta totesi, että hoitosuunnitelman tekeminen geriatriselle potilaalle on ajankohtaista heti hoivakotiin muuttamisen jälkeen.
– On todennäköistä, että voinnin heikentyminen tapahtuu päivystysaikana, siksi on epäkollegiaalista yhteispäivystyksen kandia kohtaan jättää hoidon suunnittelu tekemättä, Ohvanainen sanoo.
Suunnitelmassa kuvataan toimintakykyä ja hoidon tavoitteita. Kaikkea ei voi ennakoida, joten suunnitelmaa päivitetään, jos se on tarpeen.
Omaiset on tärkeä pitää prosessissa mukana. Heillä on paras tieto siitä, mitä potilas olisi toivonut.
Saattohoitovaiheessa oirehoidon etukäteissuunnittelu on tärkeää. On hyvä pohtia, miten toimitaan, kun potilas ei enää pysty ottamaan lääkkeitä suun kautta. Elämänlaatuun vaikuttamattomat lääkkeet kannattaa lopettaa etupainotteisesti.
Kotikuolemia viikoittain
Geriatrian sekä keuhkosairauksien ja allergologian erikoislääkäri Miia Kärkkäinen toimii apulaisylilääkärinä Pohjois-Savon hyvinvointialueen liikkuvassa sairaalassa.
Pohjois-Savossa on kuusi liikkuvan sairaalan yksikköä eri puolilla aluetta. Potilaat ovat kotona asuvia palliatiivisia ja saattohoitopotilaita. Lisäksi liikkuvan sairaalan listoilla on infektiopotilaita ja vaikeita haavapotilaita.
Tällä hetkellä liikkuvassa sairaalassa on neljä lääkärin virkaa, joista täytettynä on vain yksi. Pian toisessa virassa aloittaa lääkäri. Molemmilla lääkäreillä on palliatiivisen hoidon erityisosaamista tai pätevyys. Sairaanhoitajat ovat kokeneita.
– Kotikuolemia on viikoittain. Olemme pystyneet todella hyvin vastaamaan siihen. Liikkuvan sairaalan hoitaja voi olla paikalla, kun kuolema tapahtuu, olla ajan kanssa perheen kanssa ja laittaa vainajan yhdessä omaisen kanssa, Kärkkäinen kertoo.
Jos mahdollista, Kärkkäinen on käynyt kotona toteamassa kuoleman.
Saatavuus tuplaantunut
Luentokokonaisuuden puheenjohtajana toiminut Itä-Suomen yliopiston palliatiivisen lääketieteen professori Reino Pöyhiä iloitsi siitä, että palliatiivisen hoidon saatavuus on viimeisen 10 vuoden aikana tuplaantunut Suomessa.
Kun vuosikymmen sitten palliatiivisten yksiköiden määrä oli 0,8 sataatuhatta kansalaista kohden, nyt luku on 1,6. Suomi on mennyt jopa muusta Euroopasta ohi. Ruotsissa tilanne on kuitenkin vielä hivenen Suomea parempi.
Pöyhiä toivoo, että myös palliatiivista hoitoa koskevassa lainsäädännössä Suomi pääsisi muun Euroopan rinnalle.
