Kiipeilymatkat yleistyvät Vaikeinta on ennakoida oman elimistön sopeutumista

Kun yhä useammat matkailijat etsivät tavanomaisesta poikkeavia elämyksiä, myös matkailun riskit poikkeavat tavanomaisista. Kiipeilymatkojen yleistyessä sekä suomalaiset matkailijat että lääkärit ovat joutuneet tutustumaan esimerkiksi vuoristotautiin, josta julkaistaan katsausartikkeli tässä Lääkärilehden numerossa, s. 1161-5.

- Vaikeinta on ennakoida, miten oma elimistö sopeutuu korkeisiin ilmanaloihin, sanoo kahdelle kiipeilymatkalle osallistunut osastonylilääkäri Päivi Heikkilä Husista.

Jälkikäteen hän arvelee, ettei ollut ehkä itsekään mieltänyt vuoristotautia niin vakavaksi kuin se pahimmillaan on.

Päivi Heikkilän kiipeilykokemukset ovat Kilimanjarolta Tansaniasta vuodelta 2001 ja Cotopaxilta Equadorista viime vuodelta. Kummallakin kerralla oli tavoitteena huippu noin 5 800 metrin korkeudessa. Kumpikin matka oli noin kaksiviikkoinen ryhmämatka, jolla oli parikymmentä osanottajaa. Matkat järjestivät matkatoimisto ja liikuntajärjestö yhdessä.

Päivi Heikkilän mukaan osallistujille oli annettu erittäin hyvät ja selkeät ohjeet esimerkiksi matkan edellyttämästä fyysisestä kunnosta, harjoittelusta ja neuvotteluista oman lääkärin kanssa, jos matkalle aikovalla oli sairauksia. Sekä ohjeissa että informaatioilloissa matkalaisia oli muistutettu riittävästä juomisesta.

Ohjeissa oli myös kuvattu vuoristotaudin oireet. Se että kyseessä on vakava, jopa hengenvaarallinen sairaus, olisi hänen mielestään kuitenkin voitu tuoda esille selvemmin.

- Erittäin tärkeää olisi myös sanoa, että joillekin vain tulee vuoristotauti eikä sille mitään voi. Vuoristotauti ei mitenkään korreloi fyysiseen kuntoon, vaan voi tulla kuinka nuorelle ja hyväkuntoiselle ihmiselle tahansa, Päivi Heikkilä muistuttaa.

Tavallisen kiipeilymatkailijan suurin riski on hänen mielestään oma näyttämisen halu - erityisesti kun se ilmenee sellaisissa korkeuksissa, joissa ihmiset tuntuivat muutenkin muuttuvan:

- Minulle oli yllätys, miten käytännössä lähes kaikki muuttuivat erilaisiksi, kun mentiin tiettyihin korkeuksiin. Ajatus ei kerta kaikkiaan enää juokse niin kirkkaasti kuin tavallisesti, ihmiset muuttuivat lyhytjännitteisiksi ja aggressiivisemmiksi, ja tuli unenomainen olo, Päivi Heikkilä kuvaa.

Esitteissä oli kyllä kerrottu, että kiipeilijän suurin haaste voi joskus olla, että ymmärtää omat rajoituksensa ja osaa palata alemmas, kun elimistö sitä vaatii.

- Mutta kun siinä tilanteessa sitten oltiin siellä ylhäällä, ihmisten oli vähän vaikea uskoa, että pitäisi palata alas. Ambitio päästä ylös oli niin kova.

Päivi Heikkilä kiittää etenkin Kilimanjaron matkan paikallisia oppaita todella hyvästä toiminnasta.

- Kun nousimme huipulle, he kävivät jututtamassa meitä ja testasivat realiteettitajua erittäin hyvin. Opasmiehitys oli myös erittäin runsas niin, että alas saattoi lähteä milloin halusi ja mukaan riitti pari saattajaa.