Lääketieteen etiikan seminaarissa pohdittiin: Kuolevalta ei saa riistää toivoa

Hoitaessaan kuolevaa potilasta lääkäri tasapainoilee kaltevalla maaperällä. Hän ei saisi murskata kuolevan potilaan toivonkipinöitä, mutta ei myöskään ylläpitää potilaassaan katteetonta optimismia, totesi palliatiivisen lääketieteen professori

Kaija Holli

Kaija Holli muistuttaa itsestäänselvyydestä, joka ei sitä käytännön terveydenhuollossa vieläkään ole: Kuolevan potilaan hoidossa korostuu hyvä potilas-lääkärisuhde ja kommunikoinnin oikean sävyn tärkeys.

- Tapa miten lääkäri kommunikoi kuolevan potilaan kanssa on tärkeämpää kuin se mitä hän kertoo. Totuutta ei saa kaataa kertaheitolla potilaan niskaan, vaan asiat kerrotaan asteittain ja yksi asia kerrallaan, jotta potilaalle jää aikaa orientoitua.

Ihannetapauksessa lääkäri ja potilas, sekä myös potilaan omaiset, rakentavat yhdessä totuudenmukaisen näkemyksen kuolevan potilaan tilanteesta. Usein siihen ei ole joko aikaa, uskallusta tai molempia.

Mitä kaikkea toivo tarkoittaa?

Holli halusi avata esityksensä vaikeaa aihetta, kuolevan toivoa, itse toivo-sanan merkityksestä käsin. Hän painotti, että toivo ei ole sama asia kuin toiveet, siis haaveet ja unelmat.

Toivon käsitteen voisi yrittää käsittää tavanomaista vivaihteikkaammin.

- Potilaan kanssa voisi pohtia, mitä laajasti ottaen tarkoittaa se, että elämä jatkuu. Sehän ei tarkoita vain sitä, että ihminen jatkaa omaa elämistään ja on olemassa, vaan hän jatkuu esimerkiksi perheenjäsenissään ja siinä ympäristössä, jossa hän on vaikuttanut.

Kuolevan potilaan hoidossa liikutaan Hollin mukaan toivon ja toivottomuuden akselilla. Totuuden kertominen ei saa merkitä ajattelematonta töksäyttelyä, joka vie potilaalta kaiken toivon.

Toiveikkaan ja myönteisen ilmapiirin luominen taas ei ole sama kuin epärealismi tai suoranainen totuuden kertomisen välttäminen.

Tampereen yliopiston professori Holli puhui Suomen Lääkäriliiton järjestämässä lääketieteen etiikan seminaarissa tiistaina. Seminaari järjestettiin Maailman lääkäriliiton (WMA:n) julistamana lääketieteen etiikan päivänä.

Totuus on kerrottava potilaalle juuri hänelle sopivalla tavalla

Holli kertoi seminaarissa esimerkit kahdesta erilaisesta lähestymistavasta totuuden kertomiseen.

Lääkäri oli kertonut syöpää sairastaneelle eläkeikäiselle miehelle, että taudille ei ole mitään tehtävissä, ja että elinaikaa on korkeintaan puoli vuotta. Mies oli vakavasti masentunut ja epätoivoinen.

- Mies kertoi kuinka pahalta tuntui se, että hänelle absoluuttisen jyrkästi sanottiin, että mitään ei ole tehtävissä, annettiin vieläpä jäljellä olevalle elämälle tarkka takaraja.

- Kun hän oli vastaanotollani, en yrittänytkään luvata mitään epärealistista, mutta lupasin että yhdessä jatkaisimme hoitoa eteenpäin ja katsoisimme, miten voimme saada hänen jäljelläolevaa aikaansa laadullisesti hyväksi. Tämän potilaan kohdalla toivo osoittautui todellista merkillisemmäksi, sillä ikään kuin ihmeen kautta löydettiin hoitokeino, joka pysäytti taudin useiksi vuosiksi.

Mies oli hakeutumassa vaihtoehtoisiin hoitoihin. Holli kuitenkin sai sairaalan radiologin harkitsemaan keuhkoembolisaatioita uudelleen. Mies oli halukas hoitokokeiluun, vaikka hoidossa oli omat riskinsä eikä sen tehosta ollut takeita.

Hoidon jälkeen kasvain kutistui selvästi.

- Siitä on neljä vuotta, mies on elossa ja voi edelleen hyvin. Tauti jämähti jostakin syystä siihen.

- Harvoinhan näin tapahtuu, eikä tätä toivoa hänelle edes annettu.

Mieheltä ei kuitenkaan riistetty viimeistä toivonkipinää, toivoa siitä, että häntä autetaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Ristiriitaisia viestejä

Holli kuvasi myös päinvastaisesti kulkeneen tapauksen, joka sekin päättyi hyvin. Laajalle levinnyttä syöpää sairastanut ja vahvasti oireillut nainen ei hyväksynyt, kun Holli kertoi hänelle, omasta mielestään mahdollisimman empaattisesti, että sairaus oli parantumaton.

Kävi ilmi, että naista aiemmin hoitanut lääkäri oli vakuuttanut, ettei hän ainakaan tähän kuole. Holli joutui siis murskaamaan potilaalle aiemmin annetun epärealistisen toivon.

Potilas kuoli muutaman kuukauden kuluttua, mutta ennen sitä Holli pääsi hyvään yhteisymmärrykseen ja hoitosuhteeseen hänen kanssaan. Myös tytär oli usein mukana lääkärikäynneillä, joilla hoidettiin potilaan fyysisiä vaivoja, mutta ennen kaikkea keskusteltiin elämään ja kuolemaan liittyvistä asioista.

Äidin kuoltua tytär toi kukkia sekä äidin kaksi viikkoa ennen kuolemaansa kirjoittaman kirjeen Hollille.

- Luin kirjeen uudelleen eilen. Siinä hän kirjoitti, että nuo viimeiset kuukaudet olivat yksi hänen elämänsä parhaista jaksoista. Ilman näitä tapahtumia ja viimeisiä elinkuukausiaan hän olisi kuollut katkerana.

- Minä uskon häntä. Hän oli tyypillisesti potilas, joka halusi kuulla totuuden. Tässä piilee yksi tärkeä viesti. Meidän pitäisi voida aistia, saada tavalla taikka toisella selville potilaasta, milloin hän on valmis kuulemaan mitäkin: missä aikataulussa ja kuinka paljon aikaa meidän pitää antaa hänelle totuuden sulattamiseen. Professori Kaija Hollin mukaan kuolevaa potilasta hoitavan lääkärin tulee ajatella pienimpiäkin vivahteita puheissaan ja eleissään.