Päivi Hietanen kulttuurinumeron pääkirjoituksessa: Rohkea lääkäri seuraa omaa tähteään
Pyysimme tätä kesänumeroa varten tunnettuja kirjailijoita ja lääkäri-kirjailijoita kirjoittamaan rohkeudesta. Valitsimme eri tyylilajeja edustavia, eri ikäisiä nais- ja mieskirjoittajia, jotta lopputulos toisi iloa monenlaisia mieltymyksiä edustavalle lukijakunnallemme. Lavea tehtävänmäärittely tuotti, kuten olettaa saattoi, hyvin vaihtelevia näkökulmia aiheeseen – ja toivottavasti anteliaan ja mieleen käyvän lukukokemuksen.Useissa kirjoituksissa rohkeuden on ajateltu olevan uskollisuutta omalle itselle ja oikeudentunnolle. 32-vuotias kirjailija Riku Korhonen kuvaa vavisuttavan tarinan nuoren sotilaan ratkaisusta ääriolosuhteissa, joissa lähimmäisen armahtaminen vaarantaa oman hengen. Iäkkäämmän kirjailijapolven edustaja Anu Kaipainen kirjoittaa myös sodasta ja sen seurauksista, mutta tällä kerralla omakohtaisesti koettuna. Yllättävästi rohkeus on tuonut siis sodan sekä nuorimman että iäkkäimmän kirjoittajan aiheeksi.
Joel Haahtela puolestaan pohtii suhdettaan Tarkovskiin, jonka koko elokuvatuotanto oli tinkimätöntä taiteilijan omaa ääntä totalitaarisessa yhteiskunnassa, sillä seurauksella, että hän joutui lähtemään kotimaastaan. Jyrki Kiiskinen koukuttaa lukijan rohkeuden pettämisestä kertovaan tarinaan, josta ei puutu yhtymäkohtia tähän päivään. Hän jättää meidät miettimään, miten kertomuksen päähenkilö elää loppuelämänsä tietoisena siitä, että on häikäilemätön omaa etuaan ajava ketku. Juhani Seppäsen kertomus nostattanee monen lukijan mieleen kipeänkarheita lapsuudenkokemuksia jumppatunneilta, leireiltä ja uimakouluista, jotka eivät kaikille olleetkaan pelkkiä reippaita leikkejä, päivänkakkaroita ja hellepäiviä. Kertomus loppuu veret seisauttaen.
Entä minkälainen on sitten rohkea lääkäri? Lääkärin ammatti edellyttää jo sinällään jonkinlaista uskallusta tarttua toimeen vaativissa tilanteissa. Lääkärin on kyettävä päivittäin tekemään päätöksiä, joihin liittyy riskejä. Moni saattaisi ajatella, että rohkeus toteutuu potilaan puolella: potilas antautuu hoitoon ja kysymys on hänen elämästään. Mutta kyllä potilaan kohtalo väistämättä lääkäriäkin hipaisee, usein jopa kouraisee. Joka tapauksessa lääkäri joutuu arvioimaan ammatillista osaamistaan ja kantamaan syyllisyyttä virhearvioinneistaan. Rohkeutta kysyy sekin, ettei aina ole tarjolla hyviä hoitovaihtoehtoja, vaan on kohdattava potilaan odottava katse ja oma avuttomuutensa. Merete Mazzarella pitääkin omassa tekstissään rohkeana lääkäriä, joka uskaltaa hillitöntä ”elämänpidentämiskulttuuria” uhmaten todeta, että kokonaiskuolleisuus on kaikesta edistyksestä huolimatta kehittyneissäkin maissa 100 %. Hän arvostaa myös lääkäriä, joka uskaltaa työpaikkansa menettämisen uhalla todeta, että taloudelliset säästötoimet ovat huonontaneet hoidon laatua. Itse ajattelen, että lääkäri, joka on muodostanut käsityksen lääkäriyteen liittyvistä arvoista ja uskaltaa seurata omaa tähteään, on rohkea. Hän voi tehdä ammatillisesti epätavallisia ratkaisuja, toimia vaikkapa kehitysmaissa tai tehdä elämäntyönsä pienen kunnan lääkärinä. Kumpikaan ei takaa loistavaa karriääriä, mutta voi tuoda muille ihmisille paljon hyvää ja olla sisäisesti tyydyttävää. Yhtä hyvin hän voi olla yliopistosairaalan tutkija, joka elää kansainvälisen kilpailun kovassa maailmassa. Toimipa rohkea lääkäri missä tehtävässä tahansa, hän uskaltaa tuoda esille tärkeänä pitämiään näkemyksiä, jotka eivät ole yleisessä suosiossa tai edusta valtavirtaa, oman etunsakin kustannuksella.
Lääkäri antaa työssään itsensä toisten ihmisten käyttöön. Rohkea lääkäri kuuntelee kuitenkin myös omia sisäisiä tarpeitaan ja pitää huolta itsestään. Tämä ei tarkoita rajattomuutta ja muiden ihmisten unohtamista, vaan sitä, ettei suorita elämäänsä loputtomiin ja elä itseään uuvuksiin toisten ehdoilla. Joskus sekin merkitsee kulkua vastavirtaan – työkeskeisessä arvomaailmassamme esimerkiksi sapattivuotta tai pitkää kesälomaa.
Päivi Hietanen
