Särö asiantuntijuudessa ohjaa oppimaan

Asiantuntijuus voi kapeuttaa lääkärin katsantoa niin, että hänen jo hallitsemastaan tiedosta tulee este uuden oppimiselle, varottaa lehtori

Anita Malinen

- Huippuasiantuntijuus voi johtaa äärimmillään siihen, ettei ihminen näe eikä edes halua nähdä sitä, missä hänellä on vielä oppimista, kertoo Anita Malinen riskistä, joka koskee myös lääkäreitä.

On epämukavaa ja kiusallista joutua miettimään, että kaiken opiskelun ja jatkokoulutuksenkaan jälkeen ei tiedä vielä tarpeeksi. Jyväskylän yliopistossa opettavan Anita Malisen neuvo on kuitenkin havahtua hämmennykseen ja tarttua siihen.

- Kyse on säröstä. Se on merkki siitä, että tässä on uuden oppimisen paikka. Särö on oppimisen välttämätön edellytys.

Säröile rohkeasti

Särö on kuin hiushalkeama asiantuntijuuden kovassa ytimessä, tai väärin soitettu nuotti kesken mestariteosta. Epäsointua ei ole helppo kuunnella, ja on inhimillistä, että kun särö tuntuu liian uhkaavalta, se kielletään.

Anita Malinen kuitenkin rohkaisee lääkäreitä kohtaamaan rohkeasti tietämättömyyden vihlaisun ja toimimaan sen ohjamaana. Kun epämukavuus on voitettu, jäljelle jää ammattilainen, jonka näkökulmat ovat laajentuneet ja osaaminen on entistäkin parempaa.

- Sitä paitsi särön kieltämiseen ja mukanaan tuoman viestin välttelyyn kuluu valtavasti energiaa. Tällaista kieltämistä heijastaa esimerkiksi työpaikan kulttuuri, jossa ei uskalleta kysyä eikä kyseenalaistaa, Malinen lisää.

Anita Malinen suhtautuu kriittisesti itseohjautuvan aikuisen käsitteeseen. Hänen mielestään aikuinen oppija tarvitsee ohjaajia, jotka tukevat häntä hänen oppimisprosessissaan. Prosessin tavoitteiden täytyy kuitenkin tulla oppijalta itseltään. Yksi lääkärin suurimpia oppimisoivalluksia saattaakin olla se, että hän voi luottaa omiin havaintoihinsa ja käsityksiinsä, eikä hänen tarvitse toistaa jonkun toisen, itseään paremman asiantuntijan ajatuksia.

Löydä sokea piste

- Tulevaisuudessa ei enää riitä se, että lääkäri voi todistaa käyneensä tietyt kurssit, vaan hänellä pitää olla myös näyttöä siitä, että hän on tehnyt hyvää työtä, sanoo ROHTO-keskuksen kehittämispäällikkö, LT

Paula Vainiomäki

Vainiomäki vakuuttaa, että lääkäri voi varsin hyvin arvioida itse, kuinka hyvin hän työnsä hoitaa ja missä ovat hänen sokeat pisteensä. Työkalukseen lääkäri tarvitsee arviointimetodin, joita on tarjolla koko joukko.

Ongelmana on lähinnä se, että Suomessa ei lääketieteen ammattien sisällä ei ole itsearvioinnin perinnettä. Vielä vähemmän meillä on totuttu siihen, että vertaisryhmä pohtisi yhdessä kunkin jäsenensä osaamista ja sen eteenpäin kehittämistä. Paula Vainiomäki uskoo, että suomalaisilta lääkäreiltä tämäkin luontuu aikanaan, mutta nyt riittäisi se, että lääkärit opettelisivat aluksi tutkailemaan omaa työtään.

Jatkuva täydennyskoulutus ja elinikäinen oppiminen jäävät tyhjiksi käsitteiksi, jos ne merkitsevät pelkkää läsnäoloa luennoilla ja koulutuspinnojen keräilyä. Läsnäolo ei takaa oppimista eikä varsinkaan toimintakäytäntöjen kehittämistä.

Paula Vainiomäki kannattaakin ajatusta jatkuvasta ammatillisesta kehittymisestä. Se edellyttää hänestä muun muassa kurssien ja ohjelmien perustellumpaa ja rohkeampaa valintaa.

- Useinhan me valitsemme täydennyskoulutuksemme sen mukaan, mikä meitä kiinnostaa, mistä tiedämme jo paljon etukäteen, ja mikä on meille helppoa. Emme niinkään ajattele kouluttautuessamme potilaidemme, työantajan tai vastaanottomme tarpeita, vaikka niin pitäisi tehdä, Vainiomäki aprikoi.

Mutta miksi mikään ei riitä, miksi pitää koko ajan kehittyä?

- Siksi että työ tulisi laadukkaammaksi ja helpommaksi, ja jotta säästyisi sekä aikaa että resursseja.