Tuore akateemikko Jared M. Diamond tarkastelee kehitystä monitieteellisesti
Eurooppalaiset valloittajat veivät mukanaan valtameren yli kulkutauteja, alkuperäiskansoille tunnetusti tuhoisin seurauksin. Mutta miksi Amerikan kansoilla ei ollut antaa omia tauteja vastineeksi?
Syynä on viime kädessä mantereiden ihmisasutuksen suuri ikäero, uskoo professori Jared M. Diamond, Suomen uusi tieteen ulkomainen akateemikko. Amerikan mantereen lyhyen asutushistorian aikana alueella ei ollut ehtinyt kehittyä epideemisiä taudinaiheuttajia. Väestömäärä ei myöskään ollut riittävä pitämään tauteja kierrossa.
Professori Diamond esitelmöi tartuntatautien kehityksen maantieteellisistä malleista Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin järjestämässä symposiumissa.
Edellytykset tehokkaasti leviävien, akuuttien, immunisoivien kulkutautien kehitykselle olivat Euraasiassa alkaneessa maanviljelyksessä ja eläinten kesyttämisessä karjaksi. Ihmisen taudinaiheuttajien evoluutio käynnistyi kotieläinten mikrobien altistaessa ihmistä. Maanviljelyksen ja karjanhoidon takaama ravinnonsaanti sai aikaan väestöräjähdyksen ja samalla tartuntatautien säilymiseen tarvittavan kriittisen väestömassan. Kontaktit alueen kansojen kesken saivat paitsi taudit, myös immuniteetin leviämään.
Amerikan kansoja tuhoutui eurooppalaisten valloittajien edessä, kun koko väestö kohtasi kerralla ilman immuniteettia isorokon, tuhkarokon, kurkkumädän tai hinkuyskän, jotka varsinkin aikuisille olivat kohtalokkaita. Ensimmäinen varsinainen isorokkoepidemia uudella mantereella oli kuitenkin vasta 1775, kun hevosia käyttämään oppinut väestö pystyi siirtämään tautikontakteja kylästä toiseen. Esimerkiksi Australiassa vielä 1800-luvun lopullakaan Sydneyyn laivalla rantautunut vihurirokko ei levinnyt kaupungin ulkopuolelle, vaan epidemia kuoli käytyään kaupungin asukkaat läpi.
Siispä tarinaa kupan tulosta Eurooppaan Kolumbuksen retkikunnan mukana Amerikasta ei voi pitää kovin uskottavana; todennäköisempi lähtökohta 1490-luvulla Italiasta käynnistyneelle kupan leviämiselle olivat idästä palanneet palkkasoturit.
Kalifornian yliopiston maantieteen professorina toimiva 67-vuotias Jared M. Diamond on luonut siltaa luonnontieteellisen ja humanistisen tutkimuksen välillä. Fysiologiasta uransa aloittanut Diamond on laajentanut aluettaan mm. molekyylibiologian, biomaantieteen ja historian suuntaan. Hän on ansioitunut myös tieteen kansantajuistajana, ja vuonna 1998 hänelle myönnettiin tietokirjallisuuden Pulitzer-palkinto kirjasta Tykit, taudit ja teräs.
