Tutkimus Konginkankaan suuronnettomuudesta: Psykososiaalinen tuki katastrofissa heikkenee selvästi ensihoidon jälkeen

Suomessa osataan varsin hyvin järjestää välitön henkinen apu sitä tarvitseville kriisien ja katastrofien jälkeen. Samaa ei sen sijaan voi sanoa psykososiaalisen jatkotuen järjestämisestä, osoittaa valtiotieteen tohtori

Riitta Kumpulaisen

Suomen Mielenterveysseuran ja Kelan tuottamassa tutkimuksessa selvitettiin psykososiaalisten tukipalvelujen toimivuutta Konginkankaan suuronnettomuuden yhteydessä kaksi vuotta sitten.

Tutkimukseen osallistui 57 vastaajaa, jotka olivat turmassa menehtyneiden ja loukkaantuneiden perheenjäseniä ja muita läheisiä. Vastaajista kolme oli ollut mukana onnettomuudessa.

Neljännes tutkimukseen osallistuneista oli jäänyt onnettomuuden jälkeen ilman välitöntä henkistä apua. Heistä useimmat olivat sellaisia uhrien omaisia, jotka eivät onnettomuuden jälkeen menneet Jyväskylän keskussairaalaan, jonne kaikki toiminta keskittyi.

Välitöntä henkistä apua saaneista noin puolet piti saamaansa apua hyödyllisenä, toinen puoli piti parhaana esimerkiksi oman perheen tukea.

Psykososiaalista tukea on tarjottava aktiivisesti

Avun tarjoaminen alkoi kuitenkin selvästi vähetä onnettomuuden jälkeisinä päivinä:

- Kun välitöntä henkistä apua oli tarjottu 75 prosentille vastaajista, niin debriefingiä tarjottiin enää 56 prosentille ja jatkotukipalveluja vain 44 prosentille vastaajista, sanoo Riitta Kumpulainen.

Avun tarjonnan väheneminen johtui hänen mukaansa osaksi siitä, että auttajien on vaikea ottaa yhteyttä avun tarvitsijoihin, koska tietosuojalaki estää yhteystietojen luovuttamisen.

Kumpulaisen mukaan tutkimuksessa tuli monin tavoin esiin, että onnettomuudessa menehtyneiden ja loukkaantuneiden omaiset toivoivat auttajilta aktiivista yhteydenottoa ja avun tarjontaa:

- Omaiset ovat tällaisessa tilanteessa sokissa, turtuneita ja syvästi masentuneita eivätkä itse jaksa hakea apua. Siksi on parempi, että sitä tarjotaan heille. Avustahan voi halutessaan kieltäytyä, hän toteaa.

Kumpulaisen mielestä terveyskeskusten ja mielenterveystoimistojen pitäisi ottaa ratkaisevasti aktiivisempi rooli onnettomuustilanteissa. Nyt vastaajat arvioivat saaneensa vain vähäistä tukea niin kunnallisilta kriisiryhmiltä, terveyskeskuksista kuin mielenterveystoimistoistakin.

- Terveyskeskukselle antoi täydet pisteet avusta vain kolme vastaajaa, kunnalliselle kriisiryhmälle kaksi vastaajaa, kun taas perheelle antoi täydet pisteet 38 vastaajaa, hän kertoo.

- Tukipalvelujen hakemisen pitäisi myös olla vaivatonta niin, että esimerkiksi Kelan korvaamaa terapiaa varten riittäisi terveyskeskuslääkärin lähete, kun nyt vaaditaan psykiatrin lausunto, hän korostaa.

Hyvin paljon myönteistä palautetta jatkotukipalvelujen järjestämisestä sai sen sijaan Punainen Risti, joka järjesti uhrien omaisille mm. vertaistukea.

Kokonaiskuvaa kuitenkin hämärtää se, etteivät vastaajat aina muistaneet, mikä taho heille oli jatkotukipalveluja tarjonnut. Lisäksi palvelujen tarjoajat ovat Kumpulaisen mukaan saattaneet jakaa tehtäviä keskenään.

Perheen tuki ehdottomasti tärkein

Ehdottomasti eniten tukea vastaajat tunsivat saaneensa perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä. Seuraavaksi tärkeimpänä tukena pidettiin vertaistukea, jota vastaajat olivat saaneet lähinnä Punaiselta Ristiltä, Suomen Mielenterveysseuralta ja seurakunnilta. Merkittävänä pidettiin myös työtoverien tukea.

Kumpulainen muistuttaa kuitenkin, ettei kaikilla ole perhettä tai suhteet perheeseen ovat huonot, joten apua ei ole sieltä saatavissa. Siksi myös yhteiskunnan on huolehdittava palveluista.

Hänen mukaansa kriisiavun kehittäminen edellyttää yksimielisyyttä siitä, mikä on kriisi ja mitä toimenpiteitä sen yhteydessä tarvitaan. Toistaiseksi tällainen yksimielisyys puuttuu.

Yhtä keskeistä on kriisityön koordinaatio ja työnjako, jota pitäisi kehittää valtakunnallisesti ministeriöiden, terveydenhuollon ja esimerkiksi järjestöjen kesken.

Erittäin tärkeää on, että apua on tarjolla riittävän kauan.