Vääryyskirja ruotii "julman maan" sosiaalipolitiikkaa

Potilas juuttuu poliklinikkajonoon, vammaiskuljetukset jäävät tulematta, sosiaalitoimiston puhelin tuuttaa varattua päivätolkulla.

Lakisääteiset palvelut jätetään toteuttamatta; syyksi kerrotaan milloin rahan puute, milloin tekijöiden puute.

- Kunnat eivät välitä mittaamattomasta häpeästä, jota eduskunnan oikeusasiamiehen lausunnot niille tuottavat, sanoo Tampereen yliopiston sosiaalityön professori

Leena Eräsaari

- Kuitenkin julkinen sektori pitäisi saattaa edusvastuuseen puuttuvista palveluista, sillä muuten mielivalta ja erilaiset katkokset jatkuvat ja lisääntyvät, hän painottaa.

Eräsaari on yksi tuoreen Vääryyskirjan kirjoittajista. Kirjan ovat toimittaneet Kelan tutkijat

Tuula Helne

Markku Laatu

Leena Eräsaari kritisoi kirjassa yksityistämisen ihannointia. Hän kertoo, mitä seurasi, kun rakennushallitus lakkautettiin ja muutettiin valtion kiinteistölaitokseksi, Senaatti-kiinteistöksi. Silloin siirryttiin ilmaisista tiloista niin sanotuille aidoille vuokramarkkinoille. Tilat ovat kuitenkin yleensä sellaisia, ettei vastaavia ole tarjolla vapailla markkinoilla, joten aidosta vuokrakilpailusta ei voida puhua.

- Kun hyvinvointivaltion palveluiden kustannuksiin lasketaan korkeat vuokrat, voidaan osoittaa, että palveluiden bruttokansantuoteosuus ei ole pienentynyt niin dramaattisesti kuin 1990-luvulla, Eräsaaari huomauttaa.

Hän muistuttaa vielä, että julkisten palveluiden hinnat ovat miltei Euroopan halvimmat, koska henkilökunnan palkkataso on alhainen ja työntekijöitä suhteessa asiakkaisiin vähän.

Miksi vääryydet eivät herätä ketään?

- Poliitiikka lupaa kansalaisille vauraampaa, tehostetumpaa ja kilpailuhenkisempää elämää. Vastineeksi ihmisiltä edellytetään aiempaa suurempia henkilökohtaisia ja sosiaalisia uhrauksia. Suomesta on politiikan seurauksena tullut rikkaampi ja julmempi maa, toteavat Helne ja Laatu Vääryyskirjan esipuheessa.

Heidän mielestään yksi tämän politiikan ongelmallisimpia piirteitä on sen itseään ruokkiva luonne ja heikko kyky ottaa vastaan kansalaispalautetta aiheuttamistaan seurauksista.

Suomessa on tehty tavallaan tieto-opillinen arvovalinta: ihmisten omat kokemukset on sivuutettu ja niitä luotettavampina on alettu pitää asiakirjoja ja numeroita .

Tähän kiinnittivät huomiota myös potilas- ja terveysjärjestöt, jotka julkistivat viime viikolla selvityksen hoitotakuun toteutumisesta. Sosiaali- ja terveysministeriön tekemät kyselyt terveyskeskusten johtaville lääkäreille olivat antaneet huomattavasti positiivisemman kuvan hoitotakuusta kuin potilaiden parista tulleet selvitykset. Tosin järjestöjen selvitys on jo ehditty tuomita "kevyeksi", koska vastaajina oli "vain" yksitoista järjestöä ja mukaan oli kelpuutettu myös "muutamia satunnaisia" henkilökohtaisia kommentteja.

Potilasjärjestöjen edustajat kritisoivat viime viikon tiedotustilaisuudessa myös toista Vääryskirjassakin kummasteltua ilmiötä: kuntien piittaamattomuutta saamistaan huomautuksista. Hoitotakuu-järjestelmä edellyttää tiettyjä aikarajoja palvelun saatavuudessa, mutta mitään todellisia sanktioita siihen ei sisäänrakennettu. Jos ainoa rangaistus ovat julkiset moitteeet, sanktiolla ei näytä olevan mitään tehoa terveys- ja sosiaalipolitiikassa.

Vääryyskirjassa lastensuojelusta kirjoittaneen sosiaalipolitiikan professori

J. P. Roosin