Kiusa se on pieninkin kiusa
Suurin osa meistä käyttäytyy ihan tavallisesti ja riittävän hyvin, mutta marginaalinen huonosti käyttäytyvien joukko jättää suhteettoman vahvan muistijäljen.
"Oletko idiootti?! Potilaalla on pneumonia, etkö ole tajunnut aloittaa antibioottia? Minun ala-asteikäiset lapsenikin osaisivat vastata kysymykseeni sinua paremmin! Vaikea uskoa, että olet käynyt lääkärikoulua ollenkaan!"
Yle uutisoi 6.3. näyttävästi nuoriin lääkäreihin kohdistuvasta kiusaamisesta. Juttuun oli haastateltu kymmentä erikoistuvaa lääkäriä ympäri Suomea, ja heidän kertomuksiaan erikoislääkärien harjoittamasta työpaikkakiusaamisesta siteerattiin suorin lainauksin. Juttu herätti paljon huomiota, ja sitä kommentoitiin sosiaalisessa mediassa laajasti. Monet merkittävässä asemassa olevat lääkärit ovat osoittaneet tukensa kiusatuille ja tuominneet epäasiallisen käytöksen jyrkästi.
Olen saanut elää lintukodossa, sillä en ole milloinkaan joutunut kollegojen systemaattisen kiusaamisen tai piikittelyn kohteeksi, enkä ole kuvattua käytöstä lähipiirissänikään havainnut. Se ei toki tarkoita, etteikö ongelmaa olisi olemassa. Jutussa ilmiö sai kuitenkin kohtuuttoman suuret mittasuhteet. Artikkelia lukiessa tuli vaikutelma, että koko ammattikuntamme on läpeensä mätä ja kiusaamisen runtelema.
Suurin osa meistä käyttäytyy ihan tavallisesti ja riittävän hyvin; sitä ei sovi unohtaa. Ongelman ydin lienee siinä, että marginaalinen huonosti käyttäytyvien joukko jättää suhteettoman vahvan muistijäljen. 15 vuoden työurani ajalta muistan elävästi kolme kammottavaa seniorikontaktia, joita voin helposti kuvata nöyryyttäviksi. Alussa siteeraamani kommentit ovat poimintoja näistä epäonnisista keskusteluista. Kolme mieleen jäänyttä tapausta ovat kuitenkin vain pieni promilleosuus kaikista kohtaamisista vuosien aikana. Yksittäistapauksina tilanteet on ollut helppo jättää omaan arvoonsa, vaikka merkityksettömiksi ikävät sanat eivät koskaan muutukaan.
On kiistatta totta, että lääkärien ammattikunta on vanhakantaisen hierarkinen. Arvojärjestys hankaloittaa kommunikaatiota, ja tekee konsultoimisen vaikeaksi. Kynnys kysymiseen ja kommentoimiseen saattaa nousta ylivoimaisen korkeaksi, jos joutuu tottumaan toinen toistaan koppavampiin konsultaatiovastauksiin. Toiset ovat ylivertaisten taitojensa suojassa siinä harhakäsityksessä, että minkälainen tahansa käytös on oikeutettua. Hierarkiapyramidin yläpäässä kelpaa kukkoilla, jos huvittaa. Monet tuntuvat unohtaneen sen yksinkertaisen tosiasian, että huono käytös on aina häpeällistä.
Ylen uutisessa otanta on kiusallisen pieni, ja epäselväksi myös jää, miten valitut 10 erikoistuvaa ovat päätyneet kommentaattoreiksi. Asiaa on mielestäni lähdetty puimaan aivan väärästä suunnasta. Lääkärikuntaa lokaavan jutun ei soisi päätyvän julkiseen mediaan, sillä media rakastaa uutisoida meistä negatiiviseen sävyyn muutenkin. Suuri yleisö yhtyy riemulla kunnioittamansa ammattikunnan arvosteluun, ja lopulta syntyvä sakea soppa ei auta sen enempää lääkärikuntaa kuin potilaitakaan.
Työpaikkakiusaaminen lääkärien keskuudessa ei ratkea sillä, että siitä uutisoidaan provokatiiviseen ja yksipuoliseen sävyyn. Näköjään minuunkin on taottu kollegiaalisuuden oppi pintaa syvemmälle, sillä pidän tutkimukseen osallistumista suorastaan epäkollegiaalisena. En tarkoita, että ongelma pitäisi lakaista maton alle, päinvastoin. Vain epäkohtien esille nostaminen mahdollistaa asioiden vähittäisen muuttumisen kohti parempaa. Huonoa käytöstä lääkärikunnassa on aina ollut, ja tulee olemaan. Se on valitettavaa. Kiusaamista ei sovi missään olosuhteissa hyväksyä, ja siihen on puututtava asiaan kuuluvalla vakavuudella, mutta asian kommentoiminen anonyymisti julkisuudessa ei uskoakseni tuo ongelmaan minkäänlaista helpotusta.
Sen sijaan, että ryhdymme keskustelupalstoilla yksityiskohtaisesti kuvailemaan solvatuksi tulemisen kokemuksiamme, voisimme yhtenä rintamana nousta kohti parempaa huomista. Jokainen aloittakoon ammattikuntamme eheyttämisen ja maineemme palauttamisen omilla pienillä teoillaan. Kollegiaalisuus on lääkärikunnan tärkein voimavara, joka kantaa meitä yhteisönä eteenpäin vaikeuksienkin keskellä. Siksi kollegiaalisuuden vaaliminen on ainoa ja paras aseemme.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
