Kommentti

Veden varassa

Sanotaan, että ihmisen on kohdattava pelkonsa päästäkseen niistä irti.

Pauliina Paananen
Kuvituskuva 1

Lapsi painui pinnan alle tummaan veteen ja vaikka kuinka kurotin kädelläni, hän lipui otteeni ulottumattomiin ja katosi näkyvistä. Heräsin sydän tykyttäen ja hiestä märkänä. Painajaisunta oman lapsen hukkumisesta en olisi koskaan halunnut nähdä. Se oli jotakin aivan liian toden tuntuista ja ahdistavaa.

Tänä kesänä on ollut loputon määrä hellepäiviä. Olen viettänyt niistä suuren osan valvoen uimataidottomia lapsiani veden äärellä, ja tuntenut aika-ajoin todellista uupumusta. Olen useaan kertaan kesän aikana miettinyt, olenko uimavahdin tehtävässäni täysin neuroottinen. Välillä tuntuu, etten pysty nauttimaan helteisistä pulikointisäistä, kun stressaan itseni burn outin partaalle. Vettä ei luullakseni voi kunnioittaa liikaa, mutta liiallisesti sitä ei pitäisi myöskään pelätä.

Tänä vuonna on heinäkuun loppuun mennessä hukkunut 57 ihmistä. Määrä tuntuu toki suurelta, sillä suuri osa tapaturmista olisi asianmukaisella varustautumisella ja varovaisuudella vältettävissä. Toisaalta, päivästä toiseen täyteen ammutuilla uimarannoilla hellepäivää viettävien ihmisten määrään nähden lukema voisi olla suurempikin. Läheltä piti -tilanteista kukaan ei pidä lukua, joten kukapa tietää, kuinka monta kallista henkeä on onnistuttu uimapaikoilla pelastamaan.

Uutinen lastaan pelastaneesta, mutta itse hukkuneesta äidistä oli kesän pysäyttävimpiä. Uskon monen mieleen hiipineen ajatuksen, että tapahtumien keskiössä olisi voinut olla kuka tahansa. Vaikka lasta vahtisi kuinka tarkkaan, hän voi silti salamannopeasti kadota näköpiiristä kohtalokkain seurauksin. Ei tarvita suurta elokuvallista draamaa, räiskettä tai voimallisia avunhuutoja. Hukkuminen voi olla hiljaa tapahtuvaa ja huomaamatonta, mikä tekee siitä erityisen pelottavaa.

Monet ihmiset tuntuvat suhtautuvan uiviin lapsiinsa paljon rennommin kuin minä hysteerikko, ja silti heidän jälkikasvunsa ei huku. Itse pystyn rannalla tuskin keskustelemaan kenenkään kanssa, sillä koen huomiokykyni herpaantuvan jo ylimalkaisessa kuulumisten vaihdossa. Hukkumisuutisen yhteydessä mediassa muistutettiin vanhempia valvonnan välttämättömyydestä ja kehotettiin pitämään puhelimet pois näpeistä lasten uidessa. Ilmiöön olin itse jo aiemmin kiinnittänyt huomioita. Aikuisen mielenkiinnon vangitseva älylaite on uimarannalla hengenvaarallinen seuralainen!

Lue myös

Uimataito on halpa ja ylivertainen henkivakuutus. Esikoiseni suoritti tänä kesänä uimakoulussa 10 metrin uimataitoa vaativan alkeismerkin, ja muuttui taitojen karttuessa entistä raskaammaksi uimakaveriksi. Lapsen käsitys omasta osaamisesta on nimittäin aivan epärealistinen. Isovanhempien ihaillessa laiturilla on helppoa esittää kuinka pitkälle jaksaa uida, uhraamatta yhtään ajatusta sille, että takaisin päinkin olisi jaksettava. Onneksi uimapäiviä on riittänyt niin, että orastavaan uimataitoon on loppukesästä uskaltanut jo vähitellen luottaa.

Olen kohdannut hukuksiin joutuneen lapsen työurani aikana jo kahdesti, ja luen molemmat tapaukset vaikuttavimpien ja minua henkilökohtaisesti voimakkaimmin koskettaneiden joukkoon. Menetetty lapsi on tietysti jo itsessään menetyksistä suurin, mutta tapaturmamekanismikin koskettaa erityisellä tavalla. Veden voimassa on jotain pelottavaa ja salattua.

Sanotaan, että ihmisen on kohdattava pelkonsa päästäkseen niistä irti. Olen pyöritellyt jakamiani ajatuksia koko helteisen kesän ajan, ja inhimillisestä riittämättömyyden tunteesta kumpusi tämäkin kirjoitus. Tekstiä kirjoittaessani Jaakko on jo heittänyt kylmän kivensä ja huomisessa siintää syksy ja arki. Siksi halusin summata ihanan uimakesän muutamiin riveihin; päästääkseni siitä kiitollisena irti.

Pauliina Paananen

Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030