In memoriam Max Siurala 21.10.1913-6.9.2003
Professori Maxim (Max) Siurala kuoli kotonaan 6.9.2003 monen pitkäaikaisen sairauden murtamana. Hän oli kuollessaan 89-vuotias. Lääkäri-isänsä puolelta Maxin sukujuuret ulottuvat venäläiseen aatelissukuun ja suomen ja ruotsin kielten lisäksi hän puhui sujuvasti venäjää, tosin tsaarinaikaisella korostuksella. Valmistuttuaan jatkosodan aikana 1942 lääkäriksi, M kunnanlääkärinä Pertunmaalla vuosina 1945-1950, jona aikana hän myös väitteli (LKT 1947). Hän erikoistui sisätautilääkäriksi II sisätautien klinikassa eli vanhalla perinteikkäällä Propella ja oli niistä ajoista alkaen monen lääkäri- ja gastroenterologipolven opettaja. 1953 Max Siurala lähti vielä Pohjois-Kymen sairaalaan, mutta tuli 1955 Helsinkiin Marian sairaalan sisätautien osastolle apulaislääkäriksi ja tutkimustyötä jatkamaan. Siellä hän perusti yhdessä Erik Adlercreutzin kanssa Suomen gastroenterologiayhdistyksen ollen ensin 1957-62 sihteerinä ja sitten puheenjohtajana 1965-71. Hän palasi Unioninkadun yliopistoklinikoille 1958 I sisätautien klinikan apulaisopettajaksi, 1959 Propelle sisätautien poliklinikan apulaisylilääkäriksi, ja nimitettiin 1963 klinikalle perustettuun Suomen ensimmäisen gastroenterologian osastonylilääkärin virkaan. Hän siirtyi sitten klinikan mukana vasta valmistuneeseen Meilahden sairaalaan, jossa toimi vuoteen 1976, jolloin jäi eläkkeelle. 1930-luvun lopulla Kosti Arstila teki väitöskirjaa gastroskopiasta käyttäen tutkimuksessaan Schindlerin semifleksiibeliä gastroskooppia, mutta talvisota päätti hänen työnsä lopullisesti. Seuraava kehitysaskel tapahtui 1952 kun Propelle hankittiin Schindlerin skooppi. Max Siurala kävi ensin Porissa tutustumassa Arstilan gastroskopiatekniikkaan ja lähti sen jälkeen opintomatkalle professori Ihren klinikalle Tukholmaan. Näin alkoi säännöllinen gastroskopiatoiminta Helsingissä. Siurala varmisti Propella oppipoikatyyppisen apulaislääkärikoulutuksen. Klinikalla oli aina joku tähystyksiin pystyvä lääkäri. Yksi seitsemästä apulaislääkäristä toimi gastroskopistina muiden tehtäviensä ohella ja seuraaja opetettiin tähystäjäksi viransijaisuuksien avulla. Kun jäykän gastroskoopin vieminen mahaan sisälsi riskejä, edellytti aktiivinen toiminta vastuusyistä virkasuhdetta ja siksi oppipojan oli joskus seistävä palkatta syksystä kesään joka aamu seuraamassa gastroskopioita, voidakseen sitten viransijaisena aloittaa itsenäiset tähystykset. Tämä varmisti, että roikkuja sai apulaislääkärin viran ilman väitöskirjaa, mikäli oli muuten hoitanut tehtävänsä hyvin. Tähystyksessä ei alkuvuosina otettu näytteitä eikä kuvia, jonka takia Siurala piirsi löydökset lausuntoon kuvina. Lausunto saattoi loppua sanoilla Siuralan mielestä mahasyöpä, Seppälän mielestä vain epäily (Siurala oli oikeassa). 1970-luvun alkuun asti mahasairauksien diagnostiikka perustui mahan röntgentutkimukseen sekä sitä täydentävään, vielä puutteelliseen gastroskopiaan. Saadakseen tutkimustyötä varten limakalvonäytteitä mahalaukusta Siurala suunnitteli jo Marian sairaalassa yhdessä Kai Setälän kanssa imubiopsialaitteen, jolla saatiin mahasta tuoreita atrofianäytteitä ja luotiin mahdollisuudet suomalaiselle gastriittitutkimukselle. Laitteen käyttöön liittyi kuitenkin pieni vuotoriski. Marian sairaalan 100 potilaan aineistosta kaksi sai imulaitteen käytöstä johtuvan sairaalahoitoa vaativan mahavuodon. Tästä syystä Siurala ei ottanut enää imubiopsioita, kun hän 1958 siirtyi Unioninkadun klinikoille. Vuonna 1957 aloitettiin mahasyövän osoittamista varten mahalaukun irtosolututkimukset II sisätautien klinikan ja patologian laitoksen yhteistyönä. Professori Teir opetti sisätautikliinikolle sytologiaa ja näytteet otettiin kaikilta gastroskopiaan lähetetyiltä potilailta. Kari Seppälän väitöskirjatyössä tarvittiin erityisesti mahasyövän riskipotilaita, joita Siuralan ainutlaatuiset vaikeata limakalvoatrofiaa sairastavat potilaat saattoivat edustaa. Nämä potilaat olivat valmiita uusiin tutkimuksiin ja jokaiselle tehtiin gastroskopia ja irtosolututkimus, mutta yhdeltäkään ei löytynyt syöpää. Sen sijaan havaittiin, että jotkut tutkimuksesta poisjääneet olivat kuolleet mahasyöpään. Tästä käynnistyivät Siuralan johtamat gastriittipotilaiden seurantatutkimukset. Mahasytologian käyttö rutiinitutkimuksena puolestaan osoitti, että riittävän ajoissa todettu mahasyöpä voitiin parantaa kirurgisesti. Max Siurala oli mukaansatempaava luennoitsija. Hän saattoi myös innostua kertomaan gastroenterologisista harvinaisuuksista kuten Zollinger-Ellisonin syndroomasta hyvinkin tarkkaan. Niinpä kerran auditoriosta kysyttiin montako tapausta professori oli itse nähnyt - kysymys pysäytti yleensä liikkeessä olevan Maxin - hän löi kämmenellään otsaansa - en yhtään! Dosenttiluentonsa Siurala piti gastroskopiasta ja näytti tiedekunnan jäsenille, miten hän tekee gastroskopian mahahaavapotilaalle. Max luotti itseensä eikä ollut tutkinut potilasta aikaisemmin. Yllätyksekseen ei tyyppipaikan haavaa löytynytkään. Hän jatkoi luentoaan tutkimuksen etenemisestä ja samalla kuiskasi toisesta suupielestään avustavalle ML:lle - hae pian toinen skooppi. Näin tapahtui ja uudella skoopilla haavakin löytyi. Professorit olivat ihastuneita näkemäänsä ja kuulemaansa - muut antoivat arvosanaksi laudaturin, mutta psykiatrian professori Kaila puolestaan halusi kieltää epäinhimillisen tutkimuksen ja ehdotti arvosanaksi approbaturia. Edellisen lääkärilakon aikana Max sairastui äkisti koviin ylämahakipuihin. Yrityksestään huolimatta paikalle kutsutut virkaveljet eivät saaneetkaan potilasta Meilahteen ja soittivat Maxin vanhan oppipojan tekemään päivystystutkimuksen Jorvissa. Tähystys kyllä tehtiin, mutta jo ennen putken viemistä kunnolla suuhun alkaneen lopeta jo, lopeta jo -valituksen säestyksellä. Odotettua duodenaalihaavaa ei todettu, mutta bulbuksen takaseinässä oli nuppineulan metallinupin kokoinen valkoinen läiskä, josta otettiin koepala. Silloin avustava hoitaja kysyi yllättyneenä mikä tämä on? ja näytti biopsiapihdin päässä olevaa kalanruotoa. Ruoto oli perforoinut bulbuksen seinän ja selitti innokkaan kalamiehen kipuoireet. Max Siuralan voidaan katsoa olleen todella modernin gastroenterologian oppi-isä maassamme. Ansioistaan gastroenterologian alalla tasavallan presidentti myönsi hänelle professorin arvonimen vuonna 1970. Max Siuralan tieteellinen tukimusaktiviteetti oli suuri ja merkittävä vielä pitkään eläkkeelle jäämisen jälkeenkin. Tutkimus kohdistui mahalaukun sairauksiin, krooniseen gasatriittiin ja atrofiseen gastriittiin, pohjukaissuolen ja mahalaukun haavatauteihin ja mahalaukun syöpään. Hän keräsi ympärilleen aktiivisen tutkimusryhmän ja tutkimusryhmä keräsi laajat väestöpohjaiset potilasaineistot, joita voitiin seurata usean vuosikymmenen ajan. Suurelta osin näihin tutkimustuloksiin perustuvat tämän hetkiset tietomme mahalaukun kroonisen gastriitin luonnollisesta kulusta. Tutkimustulokset ovat antaneet pohjan niille tiedoille, joiden perusteella tänä päivänä mahalaukun tulehdus ja sitä edeltävä Helicobacter pylori -infektio katsotaan mahalaukun syövän ja maha-pohjukaissuolihaavojen riskitilaksi. Max Siurala ja hänen työryhmänsä ovat julkaisseet alueelta useita satoja artikkeleita vuosikymmenten kuluessa. Tutkimustyön yhtenä kulmakivena oli yhteistyö Tarton yliopiston vastaavan tutkimusryhmän kanssa jo 1970-luvun alusta jatkuen aina näihin päiviin asti. Professori Siurala perusti 1960-luvulla pohjoismaisen gastroenterologian alan lehden (Scandinavian Journal of Gastroenterology) norjalaisten ystäviensä kanssa ja aloitti pohjoismaisen yhteistyön alalla. Max Siurala oli kansainvälisesti erittäin tunnettu tutkija. Arkkiatri Risto Pelkonen kirjoitti Duodecimissa, että Max Siuralan johtamat gastriittitutkimukset ovat suomalaista sisätautitutkimusta parhaimmillaan, ja että Max Siurala itse on ehkä kansanvälisesti palkituin suomalainen sisämedisiinari. Max Siurala oli usean kansanvälisen gastroenterologian tai sisätautialan yhdistyksen kunnia- tai kirjeenvaihtajajäsen. Hänelle myönnettiin muun muassa Bolognan ja Tarton yliopistojen kunniatohtorin arvot vuonna 1991 sekä Royal Society of Medical Honorary Fellow -jäsenyys Englannissa 1992. Vuonna 1982 Max Siuralalle myönnettiin gastroenterologian maailmanjärjestön (OMGE) kunniapresidentin arvo. Suomen Leijonan komentaja -kunniamerkki hänelle myönnettiin 1982. Sodassa Max Siurala palveli kevyen osaston pataljoonan ja rykmentin lääkärinä. Sotilasarvoltaan hän oli lääkintäkapteeni. Sodanaikaisista ansioitaan Max Siuralalle on myönnetty useita kunniamerkkejä, muun muassa VR3. Hän oli intohimoinen kalastaja ja hyönteisten kerääjä. Max Siuralan lempiharrastus oli myös lentopallo - hän oli Sikariportaan innokas tehopelaaja. Omassa perhepiirissä Max oli Pörriniemen Laivaston Amiraali, josta tittelistä hänellä oli presidentti Mauno Koiviston allekirjoittama kunniakirja.
