Lääkäriliitolta ja Tehyltä yhteinen terveyspoliittinen kannanotto: Terveydenhuollon tavoitteellisuutta, rahoitusta ja laatua parannettava
Lääkäriliitto ja Tehy vaativat Suomeen tavoitteellisempaa, tasa-arvoisempaa ja laadukkaampaa terveydenhuoltoa. Järjestöt ehdottavat yhteisessä terveyspoliittisessa kannanotossaan, että eduskunta määrittelisi terveyspolitiikan keskeiset tavoitteet toimikaudekseen ja tarkastelisi niiden toteutumista kautensa lopussa. Terveyspolitiikan tehostaminen edellyttää järjestöjen mukaan myös terveydenhuollon rahoituksen ja hoidon laadun turvaamista.
Lääkäriliitto ja Tehy esittivät kannanottonsa terveyspolitiikan tehostamiseksi yhteisessä seminaarissaan eduskunnassa. Järjestöt katsovat valtionosuusuudistuksen ja terveydenhuollon hallinnollisten uudistusten heikentäneen mahdollisuuksia toteuttaa määrätietoista terveyspolitiikkaa. Syvällekäypä keskustelu terveydenhuollon tavoitteista on tyrehtynyt, valtakunnallinen suunnittelu ei käytännössä enää toimi ja alueelliset erot palvelujen tasossa ovat kasvaneet.
Järjestöjen mielestä eduskunnan terveyspoliittista osallistumista on lisättävä. Eduskunnan tulisi määrittää terveyspolitiikan keskeiset tavoitteet toimikaudekseen ja kautensa lopulla tarkastella niiden saavuttamista. Tavoitteiden asettelun ja seuranta-arvion tulee perustua valtioneuvoston antamaan terveyspoliittiseen selontekoon ja sen pohjalta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun, kannanotossa todetaan.
RAHOITUS JA HOIDON LAATU TURVATTAVA
Lääkäriliitto ja Tehy ovat huolissaan myös terveydenhuollon rahoituksesta ja hoidon laadusta. Terveydenhuollon rahoitus on supistunut eikä toimintojen priorisointi toimi tehokkaasti. Järjestöt esittävät, että terveydenhuollon valtionosuuden jakoperusteita kehitetään siten, että terveyspoliittiset painotukset ja eduskunnan asettamat tavoitteet otetaan huomioon. Laskennallisesti tuettujen perustoimintojen lisäksi rahoitusta on voitava ohjata kohdennetusti valtakunnallisesti sovittuihin ohjelmiin.
Terveydenhuollon palveluista ja resursseista käytävää keskustelua vaikeuttaa järjestöjen mielestä laatutasoa määrittävien ja turvaavien säännösten puute. Sen tähden kannanotossa ehdotetaankin, että palvelujen järjestämisestä vastaavat päättäjät ja palvelujen tuottajat yhdessä vahvistavat laatustandardit. Ne on tehtävä sellaisiksi, että kansalaiset itsekin pystyvät arvioimaan terveyspalvelujen laatua.
TERVEYSPOLITIIKKA AJOPUUNA
Lääkäriliiton terveyspoliittisen valiokunnan puheenjohtaja Kari Pylkkänen vertasi liiton linjapuheenvuorossa vuoden 1993 valtionosuusuudistusta ja vuoden 1972 kansanterveyslakia, kahta mittavaa terveydenhuollon rahoituksen ja toimintatapojen muutosta. Toteutustavoiltaan uudistukset poikkesivat kuitenkin toisistaan täydellisesti: valtionosuusuudistus tehtiin ilman alkuunkaan sen merkitystä vastaavaa terveyspoliittista keskustelua siitä, mihin terveyspalvelujen tuotantoa halutaan ohjata.
Pylkkänen viittasi Yhdysvalloissa, Englannissa tai Ruotsissa terveydenhuollon merkittävien muutosten yhteydessä käytyihin laajoihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin arvokeskusteluihin. Suomessa terveydenhuoltoa uhkaa joutuminen ajopuuksi ilman toimintoja ohjaavaa omaleimaista identiteettiä.
Terveydenhuollon asemaa kuvaa siihen liittyvien linjausten varsin vähäinen osuus hallitusohjelmissa. Pylkkänen otti karrikoiduksi esimerkiksi maan sosiaali- ja terveyspolitiikan linjauksia käsittelevän tämänvuotisen yhteenvedon, jossa käsite "sosiaali" esiintyi 17 kertaa ja "terveys" kerran ikään kuin kuriositeettina!
LAAJA ARVOKESKUSTELU SAATAVA KÄYNTIIN
Nopeiden muutosten synnyttämässä epävakaudessa terveydenhuoltoon uhkaa Pylkkäsen mukaan syntyä arvojen tyhjiö.
- Säästäminen ei ole ainoastaan noussut terveydenhuollon tärkeimmäksi arvoksi - se on myös kokonaan tukahduttamassa keskustelun siitä, mihin terveydenhuoltoa tarvitaan ja minkä arvojen tulisi sitä ohjata. On linjattava yhteisesti, mikä terveydenhuollossa todella on merkityksellistä, mistä voidaan luopua, mistä ei. Onko jotain, joka on niin loukkaamatonta, että siitä ei missään yhteydessä tule poiketa, Pylkkänen sanoi.
KANSANTERVEYS-KERTOMUS KESKUSTELUN POHJAKSI
Eduskunnassa on paraikaa käsiteltävänä lakiesitys, jonka mukaan eduskunnalle annettaisiin kahden vuoden välein kansanterveyden tilaa ja kehitystä laajasti kuvaava raportti, kansanterveyskertomus. Ensimmäinen kertomus olisi käsiteltävänä jo vuonna 1996. Raportista käyty keskustelu antaisi hallitukselle tietoa siitä, miten eduskunta katsoo terveyspolitiikan onnistuneen ja miten sitä eduskunnan mielestä pitäisi kehittää. Tavoitteena on tuoda terveyspolitiikka tällä tavalla myös julkisen keskustelun kohteeksi.
Kari Pylkkäsen mukaan kansanterveyskertomuksen käsittely voi antaa erinomaiset edellytykset käynnistää Lääkäriliiton ja Tehyn kannanotossaan esittämä ohjelma.
PALVELUJEN TUOTANTO JA RAHOITUS ERIYTETTÄVÄ
Lääkäriliitto on terveyspoliittisissa linjauksissaan korostanut mm. terveyspalvelujen rahoituksen uudistamista ja uusien toimintamallien etsintää, esimerkiksi palvelujen rahoituksen ja tuottamisen eriyttämistä.
Kari Pylkkänen totesi, että terveyspalvelujen rahoittamisesta vastaa nyt 455 kuntaa, jotka myös omistavat joko suoraan tai välillisesti terveydenhuollon tärkeimmät tuotantolaitokset, sairaalat ja terveyskeskukset.
- Ennen valtionosuusuudistusta Suomessa vallitsi varsin pitkälle sen suuntainen tilanne, johon 1990-luvun terveyspoliittisessa päätöksenteossa markkinatalousmaissa pyritään: rahoittajien ja tuottajien roolien eriytyminen siten, että rahoittajat olivat suuria ja tuottajat pieniä. Maassa oli yksi suuri terveyspalvelujen rahoittaja, valtio, joka ei omistanut terveyspalvelujen tuotantolaitoksia. Tuottajina toimivat päärahoittajia selvästi pienemmät yksiköt, sairaanhoitopiirien ja terveyskeskusten kuntainliitot tai suuret kunnat. Vuoden 1993 jälkeen tuottajat ovat suuria ja rahoittajat pieniä - siinä määrin kuin niistä voidaan puhua erillisinä, Pylkkänen totesi.
Lääkärikansanedustaja Kirsti Ala-Harja (kok) katsoi tuottajan ja rahoittajan roolien yhdistymisen vaarantavan erikoissairaanhoidon ja sen rahoituksen.
- Kun sama kunta ylläpitää perusterveydenhuoltoa ja erikoissairaanhoitoa, se säästäessään siirtää yhä enemmän potilaita perusterveydenhuoltoon, Kirsti Ala-Harja huomautti.
RKP:n lääkärikansanedustaja Pehr Löv korosti kansanterveystyön ja erikoissairaanhoidon yhteistyötä, jottei niiden välille pääse syntymään kilpailutilannetta. Siihen ei hänen mukaansa ole varaa.
Lääkärikansanedustaja Timo Ihamäki (kok) oli huolissaan terveydenhuollon jäämisestä sosiaalihuollon jalkoihin. Esimerkiksi eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa suuri osa asioista koskee sosiaalipuolta. Onko ylipäätään viisasta, että sosiaali- ja terveydenhuolto on yhdistetty, Ihamäki kysyi. Terveydenhuollon ja sosiaalitoimen nivominen yhteen asetettiin kyseenalaiseksi useammassakin puheenvuorossa seminaarissa.
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan varapuheenjohtajan Maija Perhon (kok) mukaan ajan tasalla olevan tiedon puute on selvä ongelma: viranomaisten dokumentointi on aina jäljessä. Hän pitikin laajaa tietojenkeruuta esimerkiksi kansanterveyskertomuksen yhteydessä erittäin tärkeänä.
Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Markku Äärimaa toivoi eduskunnan paneutuvan perusturvan määrittelyyn: mitä kansalaisille olisi turvattava terveydenhuollossa. Lääkäriliitto on myös korostanut potilaan oikeutta valita lääkärinsä ja hoitopaikkansa, ja Äärimaa peräsi keskustelua siitä, kenen ehdoilla terveydenhuoltoa kehitetään: annetaanko kysynnän ohjata kehitystä. Jos kansalaisille annetaan vapaus valita, nykyistä terveydenhuoltojärjestelmää olisi muutettava niin, että kysyntä voi paremmin vaikuttaa siihen.
(SS)
