Terveydenhuollon ja kansanterveystieteen jatkokoulutuksen suunta 2000-luvulla

Jatko- ja täydennyskoulutuksella on nykypäivänä tärkeä osa kaikilla yhteiskuntaelämän alueilla. Terveydenhuoltojärjestelmän muutokset, yhteiskunnan muutokset yleensä ja uusi tieto niin terveyden edistämisen kuin tautien ehkäisynkin alalta ovat korostaneet koulutuksen tarvetta myös terveystieteissä. Alan koulutusinstituutiot ovat uusien haasteiden edessä, ei ainoastaan opetuksen sisällön, vaan myös sen laadun ja yhteistyökumppanien osalta. Vaikka jokaisella maalla on omat spesifiset koulutustarpeensa, tarvitsee moderni koulutusinstituutio kansainvälisiä kontakteja ja kansainvälisiä yhteistyökumppaneita. Mistä näitä sitten tulisi etsiä ja minne suuntautua?

Vielä 1950-70-luvuilla suoritettiin lähes kaikki kansanterveystieteen ja lähialueiden jatkotutkinnot (ns. post graduate -tutkinnot) ulkomailla. Myös tieteellinen jatkokoulutus oli Suomessa vähäistä.

Sodan jälkeen ja vielä 1950-60-luvuilla koulutettiin Suomesta Rockefeller-säätiön tuella useita henkilöitä, joilla sitten oli keskeinen merkitys kansanterveyden kehittämisessä myös maailmanlaajuisesti. Tuolloin alan tieteellisestä jatkokoulutuksesta vastasivat lähinnä hygienian ja sosiaalilääketieteen oppituolit, mutta toiminta oli vielä vaatimatonta.

1970-luvulla perustettiin lääketieteellisten tiedekuntien yhteyteen kansanterveystieteen laitokset. Samaan aikaan luotiin kansanterveyslaki ja uudistettiin perusteellisesti terveydenhuoltojärjestelmän rakenteet. Sukupolvenvaihdoksen myötä valtionhallinto alkoi järjestelmällisesti panostaa kansanterveystieteen ulkomaiseen jatkokoulutukseen. Valtion budjetin erillismäärärahalla koulutettiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa iso joukko ministeriön ja läänitason johtoa sekä myös tutkijoita. Koulutusmäärärahan käyttämisestä ministeriö antoi jopa erillisen ohjekirjeen. Tärkeimmät koulutuspaikat olivat Harvardin yliopisto Yhdysvalloissa sekä Lontoon ja Edinburghin koulut Englannissa. Suomalaisen panostuksen lisäksi mm. British Council tarjosi stipendejä suomalaisille opiskelijoille.

Toinen merkittävä jatkokoulutusohjelma oli Yrjö Jahnssonin säätiön terveystaloustieteen koulutus 1980-luvulla. Yksityisen säätiön kehityksen kärjessä kulkeva toiminta vaikutti keskeisesti tieteen ja koulutuksen kehitykseen Suomessa. Kymmenkunta suomalaista suoritti ulkomaisen jatkotutkinnon, lähinnä Yorkin yliopistossa Englannissa, ja osa jatkoi väitöskirjaan.

Suomessa kansanterveyden peruskoulutusta uudistettiin 1970-luvulla luomalla yliopistoihin terveydenhuollon kandidaatin perustutkinto. Tämä tarjosi erityisesti sairaanhoitajille akateemisen jatkokoulutusmahdollisuuden. Hoitotieteellisten linjojen lisäksi aloitettiin kolmessa yliopistossa kansanterveystieteen suuntautumisvaihtoehto. Terveydenhuollon lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot luotiin samanaikaisesti. Koulutusohjelmia on tällä hetkellä Turussa, Vaasassa, Tampereella, Oulussa, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Helsingistä ohjelmaa ollaan lopettamassa.

Useat yliopistot olivat aloittaneet kansanterveystieteen erillisarvosanaopetuksen joko kesäyliopiston tai avoimen yliopiston kautta. Suoritettuja arvosanoja voi lisäksi käyttää sivuaineopintoina muissa tiedekunnissa ja tutkinnoissa. Koottua tietoa suoritetuista arvosanoista ei tällä hetkellä ole, mutta niitä voidaan arvioida olevan satoja.

Anglosaksisissa maissa, mutta myös muualla yleinen Master of Public Health -tutkinto (MPH) on puuttunut Suomesta aina viime vuosiin saakka. Tämännimisen tutkinnon voi nykyisin suorittaa englanninkielisenä Kuopion yliopistossa. Kuopion tutkinto on enemmän tutkimuspainotteinen kuin ammatilliseen jatkokoulutukseen tähtäävä. Spesifisemmän tutkinnon voi suorittaa Helsingin yliopistossa, jossa on terveydenhuollon laadunparantamista koskeva diplomi- ja master-ohjelma sekä sosiaalihammaslääketieteen kansainvälinen koulutusohjelma. Tampere on aloittamassa MPH-tutkintoa. Suomalaisessa yliopistojärjestelmässä MPH ei ole tutkinto, vaan se on katsottava ensisijaisesti ammatillisiksi erikoistumisopinnoiksi tai jatkokoulutuksen luonteiseksi täydennyskoulutukseksi.

Vuonna 1995 perustettiin Tampereen yliopistoon erillislaitos, terveystieteen laitos, (Tampere School of Public Health). Laitos syntyi lääketieteen koulutuksen supistamispaineissa ja sen tehtäviksi määriteltiin mm. monitieteinen terveysalan jatko- ja täydennyskoulutus. Täällä on aloitettu sosiaali- ja terveysministeriön tuella mm. PD-tyyppinen (professional development) terveydenhuollon johtamiskoulutus. Vastaavia PD-koulutusohjelmia on tällä hetkellä mm. Kuopiossa sekä Helsingissä ja Turussa, joilla on yhteinen ohjelma. Myös Lapin yliopisto on aloittamassa. Tampereella on lisäksi mm. epidemiologian tohtorikoulutusohjelma.

EUROOPASSA KOULUTUSOHJELMIEN BUUMI

Euroopassa kansanterveysalan koulutusohjelmia ja kouluja syntyi 1980- ja 1990-luvuilla kuin sieniä sateella. Eurooppalaisella koulujen yhteistyöjärjestöllä ASPHER:lla (Association of Schools of Public Health in the European Region) on tällä hetkellä 54 jäsentä. Suomesta on mukana yksi Helsingin ja yksi Kuopion yliopiston laitos ja Tampereen terveystieteen laitos.

Sekä hallinnolliselta rakenteeltaan, kohderyhmiltään että koulutusohjelmiltaan koulut poikkeavat huomattavasti toisistaan (1). Osa niistä antaa pelkästään jatko- ja täydennyskoulutusta, osa myös peruskoulutusta. Osa keskittyy pelkästään lääkärien jatkokoulutukseen, osassa taas sekä opiskelijoiden peruskoulutus että ammattitausta vaihtelevat. Myös ohjelmien sisältö ja annettavat tutkinnot vaihtelevat. Euroopan tilanne poikkeaa huomattavasti Yhdysvaltojen järjestelmästä, jossa public health -koulut ovat tutkinnoiltaan ja opetusohjelmiltaan lähempänä toisiaan. Yhdysvalloissa koulut joutuvat käymään läpi laadunarviointiprosessin ja sen kautta hankkimaan valtuutuksen toiminnalleen (2).

ASPHER:n jäsenistä 23 ilmoittaa tuottavansa MPH-tutkintoja. Lisäksi on spesifisempiä tutkintoja kuten Master of Hospital Administration, Epidemiology, Health Promotion, Occupational Health jne. Osa kouluista on itsenäisiä, osa on terveysministeriön alaisia erillisyksikköjä ja osa toimii yliopiston yhteydessä. Koulujen tilanne on nopeasti muuttumassa. Hallinnollisen muutoksen suunta näyttää kuitenkin selvältä: yhä useampi public health -koulu Euroopassa lähestyy amerikkalaista mallia, jossa itsenäinen koulutus- ja tutkimuslaitos toimii osana yliopistoa (3).

POHJOISMAINEN YHTEISTYÖ JA KANSALLISET KOULUTUSOHJELMAT

Vuonna 1953 perustettiin Nordiska hälsovårdshögskolan yhteispohjoismaiseksi terveydenhuollon täydennyskoulutuslaitokseksi. Koulu oli alan ainoa instituutti ja siellä voi suorittaa kursseja esimerkiksi epidemiologiassa tai sosiaalipediatriikassa. Se oli vaatimaton laitos aina 1970-luvun lopulle saakka, jolloin jatkokoulutuksen tarve kasvoi ja mm. Suomessa keskusteltiin oman koulun perustamisesta. Pohjoismainen yhteistyö oli kuitenkin poliittisesti vahvoilla ja Suomikin panosti Nordiska hälsovårdshögskolanin kehittämiseen.

Vuonna 1978 Nordiska hälsovårdshögskolan muutettiin puhtaasta täydennyskoulutuslaitoksesta jatkokoulutuslaitokseksi. Tuolloin perustettiin Master of Public Health (MPH) -tutkinto (examen i folkhälsovetenskap). Vuodesta 1987 lähtien koulua laajennettiin uudelleen. Tanska jättäytyi rahoituksensa osalta aikaisemmalle tasolle, mutta muut Pohjoismaat, myös Suomi, satsasivat lisää. Vuonna 1989 tutkintorakennetta täydennettiin ammattiin suuntautuvalla Diploma of Public Health -tutkinnolla (diplom i folkhälsokunskap). Tätä tarvittiin, koska pääasiassa käytännön työstä tulevista opiskelijoista vain harva halusi, ehti tai pystyi tekemään tieteelliseksi luonnehditun, noin vuoden työtä vastaavan MPH-tutkielman. Vuodesta 1989 lähtien Nordiska hälsovårdshögskolanissa on voinut suorittaa myös tohtorintutkinnon.

Nordiska hälsovårdshögskolanin koulutusohjelmat ovat olleet osa pohjoismaista yhteistyötä ja saaneet rahoituksensa suoraan terveys- tai ulkoministeriöiltä Pohjoismaiden ministerineuvoston kanssa solmittujen sopimusten perusteella. Monille käytännön terveydenhuoltotyötä tekeville kahdesta viikosta kuukauteen kestävät internaattikurssit ovat tarjonneet kansainvälisiä näkemyksiä ja luoneet kontakteja pohjoismaiden kollegoihin.

Suomalaisille pohjoismainen yhteistyö on kuitenkin ollut ongelmallista kielen vuoksi. Kun muut pohjoismaalaiset puhuvat äidinkieltään, on suomensuomalaisten kouluruotsin pohjalta kuunneltava riikinruotsia, tanskaa ja norjaa - ja myös osallistuttava keskusteluun. Muiden Pohjoismaiden vastustaessa - paitsi periaatteellisista syistä, myös käytännön työntekijöidensä puutteellisen kielitaidon vuoksi - ei opetusta juuri ole pystytty muuttamaan englanninkieliseksi.

Monet asiasta kiinnostuneet suomalaiset ovat sulkeneet juuri kieliongelman vuoksi koko koulutuksen pois mielestään. Suomenruotsalaisille tilanne on ollut luonnollisesti helpompi ja opiskelijoiden valikoituminen kielen perusteella näkyy selvästi. Viime vuosina koulu on myös ruotsalaistunut vakituisen opettajakunnan koostuessa lähes yksinomaan ruotsalaisista.

Pohjoismaissa terveydenhuollon ja kansanterveystieteen jatkokoulutus asettui uusiin uomiinsa 1990-luvun puolivälissä, jolloin eri maihin, Islantia lukuun ottamatta, suunniteltiin omia MPH-tutkintoja. Nordiska hälsovårdshögskolanin antaman koulutuksen ei katsottu enää riittävän eikä se ilmeisesti sisällöllisesti pystynyt vastaamaan haasteisiin. Vuoden 1996 alussa oli neljässä Pohjoismaassa yhteensä aloitettu tai alkamassa toistakymmentä MPH-ohjelmaa tai vastaavaa (4).

Tanskassa MPH-koulutuksen aloittamista koskeva mietintö julkaistiin vuonna 1994 (5) ja koulutusohjelmat kolmessa eri yliopistossa alkoivat 1996 syksyllä. Ruotsissa ohjelmia on useita: Umeå ja Karolinska Institutet Tukholmassa ovat toimineet jo jonkun aikaa. Linköpingin yliopisto sekä Lundin yliopisto (Malmö) yhdessä Karlskronassa sijaitsevan koulun kans- sa ovat aloittamassa MPH-ohjel- miaan. Norjassa ohjelmia on sekä Tromsøssä, Bergenissä että Oslossa.

Suomen ja Ruotsin liittyminen EU:n jäseniksi sekä Ruotsin kansantalouden alamäki aiheuttivat supistuspaineita pohjoismaiseen yhteistyöhön. Pohjoismainen yhteistyö ja kaikki noin 50 pohjoismaista instituutiota joutuivat arvioitaviksi. Arvioinnin perustana käytettiin ns. nordisk nytta -käsitettä, joka tarkoittaa sitä, että yhteistyö tuottaa enemmän kuin jos kaikki Pohjoismaat yksin tekisivät samaa toimintoa. Nordiska hälsovårdshögskolan joutui supistuslistalle jo 1996, jolloin sen budjettileikkaus oli noin 12 %.

Ensimmäisessä työryhmäraportissa Nordiska hälsovårdshögskolanin "nordisk nytta" todettiin heikoksi. Perusteena oli mm. kansallisten MPH-ohjelmien syntyminen. Seuraavassa, ns. Lindströmin ryhmän raportissa Nordiska hälsovårdshögskolan ehdotettiin toistaiseksi säilytettäväksi pohjoismaisen ministerineuvoston alaisuudessa ja koulun edellytettiin hakeutuvan yhteistyöhön yliopistojen, erityisesti Göteborgin yliopiston, kanssa.

Suomalaiset ovat suorittaneet Nordiska hälsovårdshögskolanissa vuodesta 1978 lähtien 1-2 MPH-tutkintoa ja 3-4 diplomitutkintoa vuodessa. Yhteensä 20 suomalaista on suorittanut MPH-tutkinnon ja 68 diplomitutkinnon. Yksittäisiä kurssikuukausia kertyy enemmän, viime vuosina noin 160 vuodessa. Luvussa ovat mukana myös tutkintoihin käytetyt kuukaudet. Suomen rahallinen panostus koulutukseen on ollut noin 7 miljoonaa Ruotsin kruunua vuodessa.

Nordiska hälsovårdshögskolanissa opiskelijoita on kiehtonut ilmainen opetus, aikaisemmin ilmaiset ja nyt lähes ilmaiset hotellihuoneet, matkakorvaukset, ilmainen kopiointimahdollisuus, iso kirjasto sekä luonnollisesti rattoisat internaattikurssit, joissa on voinut tutustua eri maiden kollegoihin. Lisäksi koulu sijaitsee kauniissa ympäristössä Göta-joen suulla. Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt. Nordiska hälsovårdshögskolan pohjoismaisena instituutiona on joutunut kilpailuun kansallisten MPH-ohjelmien kanssa.

Nordiska hälsovårdshögskolanin kursseille haetaan vuosittain ja moduulirakenteeseen perustuva opetus edellyttää, että opiskelijat hakevat kullekin yksittäiselle opintojaksolle erikseen. Kaikki kurssit ovat internaattikursseja eikä etäopetusta tai kirjallisuuden lukemista tutkintojen osana käytetä. Vuosien 1996 kursseille haki opiskelijoita 41 % vähemmän kuin vuonna 1994, suomalaisten hakijoiden määrä väheni 44 %. Ensimmäistä kertaa hakevien määrä pieneni vielä enemmän, 67 %, suomalaisten peräti 72 %. Vuoden 1996 kursseille haki Suomesta yhteensä 115 henkilöä, näistä vain 19 uutta. Vuoden 1997 kursseille hakeneiden määrät ovat edelleen pudonneet.

LEUTO LÄNSITUULI BALTIASSA

Itsenäistymisensä jälkeen Baltian maat ovat uudelleen rakentaneet sekä terveydenhuoltojärjestelmää että sen rahoitusta. Sairaala- ja lääkäripainotteisesta järjestelmästä pyritään siirtymään perusterveydenhuollon toiminnat kattavaan järjestelmään ja ylhäältä tarkasti määritellyistä resursseista selkeään kustannustietoisuuteen ja itseohjautuvuuteen. Tämä on edellyttänyt myös koulutusinstituutioiden ja koulutuksen uudistamista.

Terveydenhuollon ja kansanterveystieteen koulutuksen uudistamiseksi Baltian maat ovat saaneet apua mm. Pohjoismailta, Maailmanpankilta, useilta kansainvälisiltä järjestöiltä ja hallituksilta. Baltiasta toisen maailmansodan yhteydessä muuttaneet ovat luoneet kontakteja kotimaahansa ja tuoneet asiantuntemustaan mm. kursseja järjestämällä. Suomessa on kansanterveystieteen alueella koulutettu Baltian maiden edustajia mm. Tampereen epidemiologian ohjelmassa ja Kuopion MPH-ohjelmassa.

Nordiska hälsovårdshögskolanissa on pohjoismaisen ministerineuvoston rahoituksella toiminut jo lähes kolme vuotta BRIMHEALTH-ohjelma (Baltic Rim Partnership for Public Health), jossa on koulutettu terveydenhuollon johtohenkilöitä ja yliopisto-opettajia (6). Kustakin maasta on ollut koulutuslaitos yhteistyökumppanina, ja ohjelma on perustunut ajatukseen, että vähitellen Baltian maat itse ottavat vastuun koulutuksesta. Aikajänteeksi arvioitiin ohjelman alkaessa noin viisi vuotta. Koulutus on perustunut Nordiska hälsovårdshögskolanin opetusohjelman moduulirakenteeseen. Kesästä 1995 lähtien kurssitoiminta siirrettiin kokonaan Bal-tiaan. Samanaikaisesti on koulutettu instituutioita ottamaan vastuuta ja organisoimaan kursseja.

Latviaan perustettiin oma School of Public Health jo vuonna 1993, mutta koulun käyntiinlähtö kangerteli. Vuonna 1995 se siirrettiin terveysministeriön alaisuudesta Latvian Medical Academyn alai-suuteen ja se on nyt kiinteyttämässä ohjelmiaan. Suunnitteilla on oman MPH-tutkinnon aloittaminen. Koulun tilanne on kuitenkin edelleen epävakaa, eikä se oikein ole löytänyt paikkaansa eikä yhteistyökumppaneitaan. Alueelle on perustettu myös toinen, lähinnä kilpaileva instituutio. Myös koulutetuista opettajista on ollut pulaa, mm. siksi, että BRIMHEALTH-ohjelmassa Latvia keskittyi terveydenhuollon johtohenkilöiden eikä opettajien kouluttamiseen.

Liettuassa Kaunasin lääketie-teellinen korkeakoulu on pyrkinyt uudistamaan sekä lääkärikoulutusta että luomaan uusia perustutkintoja. Lääkärikoulutuksen rinnalle on perustettu mm. hoitotie-teen ja kansanterveystieteen tiedekunnat. Kummallakin on omat peruskoulutusohjelmansa, joista ensimmäiset opiskelijat ovat valmistumassa. Myös Vilnan yliopistossa ollaan kehittämässä aluetta. Suomalaiset (Tampere), ruotsalaiset (Nordiska hälsovårdshögskolan) ja ranskalaiset (Ecole National de la Sante Publique) ovat yhdessä Kaunasin lääketieteellisen korkeakoulun kanssa saaneet Euroopan Unionin TEMPUS-ohjelmasta rahoitusta avustaakseen liettualaisia Master of Management of Change in Public Health -jatkokoulutusohjelman luomisessa.

Suomen kannalta Eesti on kiinnostavin yhteistyökumppani Baltiassa, koska kielisukulaisuus luo samantyyppiset mahdollisuudet yhteistyöhön kuin pohjoismaiset kielet ovat luoneet Ruotsin, Norjan ja Tanskan välille. Myös rajan takaa Venäjältä löytyy suomensukuisia kieliä. Eestiin on juuri perustettu kansanterveyden täydennyskoulutuskeskus. Keskus järjestää lyhytkursseja terveydenhuollon alalta, erityisesti johtamisesta ja hallinnosta. Tarton yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kansanterveystieteen laitos on modernisoitu vastikään Maailmanpankin lainoituksen tuella. Laitoksella ovat nyt edustettuina mm. terveydenhuollon hallinto, terveystaloustiede sekä terveyden edistäminen kokonaan uusina oppiaineina ja oppituoleina. Laitos on juuri käynnistämässä Master of Public Health -ohjelman suunnittelun. Pätevän opetushenkilöstön puute näkyy myös täällä.

VERKOSTOT KÄYTTÖÖN

Verkostoituminen on "in" niin tutkimuksessa ja toimintaohjelmissa kuin business-ajattelussakin. Verkostoitumisen idea perustuu kahteen hyötyyn. Ensiksikin mukana olevat laitokset tai henkilöt ovat erikoistuneet tai voivat erikoistua erilaisille asiantuntemusalueille. Verkostosta saadaan usean alueen asiantuntemus käyttöön investoimatta itse kaikille alueille. Toiseksi verkostoitumalla voidaan saattaa yhteen saman alueen asiantuntijoita, jolloin päästään yli kriittisen massan ja kehitys etenee nopeammin.

Nykyisen tietotekniikan kehitys tarjoaa oivat mahdollisuudet verkostoitumiseen. Tiedostot kulkevat linjoja pitkin ja perinteisten kokousten tarve pienenee. Myös opetus voidaan hoitaa osin etäperiaatteella. Eri keskuksissa olevat opiskelijat ja opettajat ovat kontaktissa puhelimen tai satelliittien välityksellä. Kirjallisiin tehtäviin opiskelijat vastaavat ja saavat palautteen internetin välityksellä.

Inhimillistä vuorovaikutusta ei voi korvata tietotekniikalla. Keskustelu ja tutustuminen toisen maan tai toisen alueen kollegaan, kurssit toisessa maassa ja tutustumiskäynnit sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmiin valaisevat enemmän kuin oppiminen katederin ääreltä. Verkostoituminen voi tarjota oivan perustan jatkotutkintojen suunnitelmalliselle suorittamiselle käyttäen hyväksi eri instituutioiden kursseja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Näin voidaan esimerkiksi tutustua terveydenhuoltojärjestelmiin, kehittämistyöhön tai terveyden edistämiseen ja niihin liittyviin teorioihin ja käsitteisiin. Opiskeluohjelmien suunnitteleminen ja räätälöiminen ovat kuitenkin vaativaa työtä eikä niihin kannata ryhtyä pelkästään verkostoitumisen ilosta.

Nordiska hälsovårdshögskolanilla on ollut ns. konsortiumsopimukset useiden pohjoismaisten koulutusyksiköiden kanssa. Tällöin on yhteisesti sovittu, että tietty kurssi voidaan hyväksyä toisessa oppilaitoksessa. Esimerkiksi suomalaiset ovat voineet hyväksyttää Tampereen terveydenhuollon hallinnon ja kansanterveystieteen kursseja tai Kuopion kansanterveystieteen opintoja osaksi Nordiska hälsovårdshögskolanin tutkintoja. Konsortiumsopimukset ovat kuitenkin vasta verkostoitumisen esiaste, sillä niissä ei yhteisesti rakenneta strategiaa eikä opinto- tai tutkimuskokonaisuuksia.

Toisentyyppistä mallia edustaa European Training Consortium in Public Health, jossa useat kansanterveysalan koulut yhdessä rakentavat opintomoduulin käyttäen opettajia ja rekrytoiden oppilaita kustakin koulusta (7). Moduulia on sittemmin voinut käyttää hyväksi koulujen MPH-tutkinnoissa. Muitakin vastaavantyyppisiä aloitteita on vireillä, mm. European School of Public Health terveyspolitiikan alueella. ASPHER on tässä aloitteentekijänä.

2000-LUVUN VISIOT

Tampereen terveystieteen laitos uutena yksikkönä joutuu hakemaan yhteistyömuotonsa ja yhteistyökumppaninsa niin koulutuksen kuin tutkimuksenkin alueella. Kotimaassa laitos on pyrkinyt verkostoitumaan luomalla yhteisiä virkoja valtion tutkimuslaitosten kanssa. Tämän lisäksi moderni koulu tarvitsee hyvät suhteet käytännön kenttään. Toisena keskeisenä kotimaisena yhteistyökumppanina tarvitaan terveydenhuollon ja terveydenedistämistyön kenttä, ja erityisesti Tampere ympäristöineen.

Pohjoismainen yhteistyö tuntuisi järkevältä säilyttää myös tulevaisuudessa. Pohjoismaiden terveydenhuoltojärjestelmät on rakennettu samoista peruslähtökohdista käsin ja sekä kulttuuri että arvot ovat lähempänä toisiaan kuin esimerkiksi verrattaessa Keski-Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Kansanterveysalan koulutuksessa pohjoismainen yhteistyö on ensisijassa toteutunut Nordiska hälsovårdshögskolanin kautta. Nyt kun maat ovat luoneet omat koulutusjärjestelmänsä, tuntuisi järkevältä muodostaa pohjoismainen verkosto, jossa opiskelijat voisivat suorittaa tutkinnon osia useissa eri paikoissa ja tutustua paikan päällä eri Pohjoismaiden järjestelmiin ja toimintaan. Tämä tarjoaisi myös vertailevalle tutkimukselle hyvät edellytykset. Tämä edellyttäisi luonnollisesti kielikysymyksen ratkaisemista. Näin ollen Nordiska hälsovårdshögskolanin rooli tulevaisuudessa muodostuisikin lähinnä koordinaatioyksiköksi, joka hoitaisi opiskelija- ja opettajaliikennettä Pohjoismaiden välillä ja järjestäisi opetusta ja tutkimusta käsitteleviä verkostokokouksia. Rakennuksen sijasta Nordiska hälsovårdshögskolan olisikin pohjoismaisten kansanterveysalan koulujen löyhä yhteenliittymä. Ensimmäinen pohjoismainen verkostokokous järjestettiin Göteborgissa tammikuussa 1996.

Pohjoismaista verkostoa täydentämään sopisivat hyvin Baltian maat ja muut lähialueet. Lähivuosien kehitys lähentää ilman muuta Baltian maita ja Pohjoismaita niin talouden kuin muunkin yhteiskuntakehityksen osalta. Kansanterveysalan koulutuksen alueella pohjoismainen yhteistyö voitaisiin helposti laajentaa pohjoismaalais-baltialaiseksi. Pohjoismainen kansanterveysalan koulujen verkosto voisi muuttua vastaavasti Nordic Baltic Training Consortium -tyyppiseksi rakennelmaksi. Suomalaisille tämä olisi ilmeinen etu jo kielenkin puolesta.

Toinen vaihtoehtoinen kehitysmalli on, että suomalaiset koulut rakentavat suomalaisugrilaiseen kieleen perustuvan koulutusverkoston. Tähän kuuluisivat Eesti sekä Venäjän suomenkieliset alueet.

Euroopan Unioniin liittymisen myötä suhteet Eurooppaan tiivistyvät väistämättä, ja tämä näkyy varmasti myös kansanterveysalan koulutuksessa. Suomen on järkevää olla mukana koulutuksen kehittämisessä ja verkostoitumisessa, sillä suomalaisilla on pitkän kansanterveystyön perinteensä ansiosta paljon annettavaa. Tärkeä linkki tässä yhteistyössä on ASPHER. European School of Public Health -organisaatiossa, missä muodossa ja millä aikaperiodilla se sitten toteutuukin, on järkevää pitää suomalaiset koulutusinstituutiot mukana.

Rikkaana teollisuusmaana tulee suomalaisten koulutusinstituutioiden tuoda oma panoksensa kehitysmaiden koulutustarpeiden hoitamiseen. Kouluttajien kouluttaminen tuo moninkertaiset hyödyt itse kohdemaassa. Vastaavasti Suomi edelleen tarvitsee spesifisiä ulkomaisia post graduate -koulutusohjelmia tutkija- ja opettajakoulutuksessaan.

2000-luku on yhteistyön maailma. Hyvää koulutusta ei synny raa'alla kilpailuttamisella vaan yhteistyöllä, verkostoitumisella ja opetuksen ja tutkimuksen sekä niitä antavien instituutioiden laadunarvioinnilla. Tulevaisuuden aikuisopiskelija kiertää yksilöllisesti räätälöidyn opinto-ohjelmansa puitteissa eri maissa, käyttää joustavasti hyväksi etäopetusta, luo suhteita muiden maiden kollegoihin ja toimii samalla oman kulttuurinsa suurlähettiläänä. Tulevaisuuden aikuisopiskelija välittää oppimisprosessissa omat kokemuksensa kanssaopiskelijoiden käyttöön ja samalla omaksuu muiden kokemuksesta parhaat palat soveltaen oppimaansa päivittäisen työnsä kehittämiseen.

Koulutusinstituutiot taas joutuvat tuottamaan koulutusta, joka vie tiedettä ja käytäntöä eteenpäin. ASPHER:n pääsihteeri Evelyne deLeeuw totesi Pohjoismaisessa kansanterveysalan koulujen ensimmäisessä kokouksessa Göteborgissa tammikuussa 1996 pitämässään esitelmässä seuraavaa: "European public health training finds itself in a period of transition between "public health medicine" and "health science" (3). Käsitteiden taakse kätkeytyvää paradigman muutosta joutuvat alan koulutusinstituutiot vielä tarkkaan miettimään ja ratkaisemaan, mille perustalle kukin toimintansa ja visionsa rakentaa.

KIRJALLISUUTTA