Olen palailemassa lomilta töihin, joten suuntasin ajatuksia lääketieteeseen. Nettiä selaillessani kävin Lääkärilehden etusivulla ja huomasin, että luetuimmat-palstan viidestä otsikosta kolme käsitteli ihmiselon viimeistä merkittävää tapahtumaa, kuolemaa.

Meidän lääkäreiden työssä on se erityislaatuisuus, että kuolema väijyy usein selän takana aivan arkisena työpäivänä. Kamppailemme tätä vääjäämätöntä vastaan kaikin mahdollisin ja toisinaan myös mahdottomin keinoin, vaikka tiedämme lopulta häviävämme. Tavoite ei olekaan voitto, vaan arvokas kamppailu.

Tästä onkin ollut kiristyvän taloustilanteen siivittämänä paljon debattia: minkälainen kamppailu on arvokas, etenkin hoitotoimiemme kohteelle, usein jo kauan eläneelle potilaalle?

Terhi Savolainen peräänkuuluttaa maalaisjärkistä suhtautumista lähestyvään kuolemaan ja hoitokeinoihin. Tällainen lähestymistapa on myös eettisesti palkitseva, se tähtää ihmisen viimeisten päivien ja kuukausien mielekkääseen käyttöön sen sijaan, että hän viruisi loputtomissa lääketieteen prosesseissa odottamassa niiden valmistumista ja tärkeä elämänvaihe, sekä kokijan itsensä että läheisten kannalta, jäisi elämättä. Mutta miten ihmeessä saamme tämän, varmasti sekä lääkäreiden että potilaiden yhteisen, tavoitteen toteutettua?

Hallittavuutta tarvitaan

Asia on tärkeä paitsi inhimillisesti, myös taloudellisesti, kun pyrimme saamaan terveyden- ja sairaanhoitomme kulut hallittaviksi.

Hallittavuus tarkoittaa kahta asiaa: että käytettävissä olevat rahat kohdennetaan parhaalla mahdollisella tavalla ja että terveydenhuollon osuus kansan budjetista on sen kokoinen, kuin kansakunta haluaa.

Paras mahdollinen kohdentaminen tarkoittaa mielestäni sitä tapaa, jolla saadaan eniten laatupainotteisia elinvuosia mahdollisimman tasaisesti eri väestöryhmien kesken jaettuna. Budjetin painotus taas päätetään ensin kertaalleen vaaliuurnilla ja sen jälkeen se on demokraattisesti valittujen päättäjien vallassa. Me lääkärit emme voi myöskään päättää potilasryhmien ja hoitojen priorisoinnista, vaikka voimmekin antaa hyviä ohjeita päätöksentekoon.

Terhi Savolainen pohtii potilaan kokonaisvaltaista arvioimista erikoissairaanhoidon lokeron ulkopuolelta. Hänen sairaalassaan tätä tavoitellaan hospitalistin rekrytoinnilla, mikä kuulostaa hyvältä ratkaisulta ja voi hyvin käydä, että palkkakulut tulevat säästöinä takaisin.

Jokaisessa hoitopolun pisteessä, esimerkiksi erikoisalapoliklinikalla tai erikoissairaanhoidon päivystyksessä tämä ratkaisu ei välttämättä ole käytettävissä. Väitän, että kokonaisnäkemyksen muodostaminen on mahdollista monelle aivan tavalliselle oman erikoisalansa osaajalle hiukan vaivaa näkemällä. Itse olen hankkinut laajempaa näkökulmaa tekemällä kirurgin töiden ohella toisinaan akuuttilääketieteen päivystystä. Näiden päivystysten aikana kyselen ja konsultoin paljon. Neuvon myös muita päivystäjiä vaikkapa hankalan akuutin vatsakipupotilaan tutkimusten suunnittelussa. Eräs oivallinen tietolähde on nuoret erikoistuvat, jotka ovat äskettäin suorittaneet yleislääkäripalvelunsa. Oman sairaalani nuoriso tietää häkellyttävän paljon vaikkapa flimmerin tai tuoreen diabeteksen hoitolinjoista. Pitää vain nielaista ylpeytensä ja kysyä. Eräs hieman tomerampi erikoistuva totesi kerran aamukierrolla: anna minun hoitaa tämä, gastrokirurgit eivät näistä asioista ymmärrä.

Suosituksista

Palveluvalikoimaneuvosto tekee suosituksia julkisista varoista kustannettavista terveydenhuollon palveluista.

Voimassa olevista 70:stä suosituksesta 34 koskee kuratiivisen hoidon ulkopuolella olevia syöpäsairauksia. Työn alla olevista 19:sta suosituksesta vastaava luku on 9.

Osa suosituksista puoltaa ja osa kieltää suosituksessa käsiteltävän, kalliin lääkkeen käytön julkisella rahoituksella. Näiden lääkkeiden vaikutukset kokonaiselinaikaan ja laatupainotteiseen elinaikaan vaihtelevat, mutta ovat tyypillisesti kuukausia ja joissakin tapauksissa tutkimusnäyttö on hyvin puutteellista.

Asetelmassa näkyy ohjaus, jonka lääketeollisuus kohdistaa terveydenhuoltoon. Koska uusia, enemmän tai vähemmän lisää elinaikaa tarjoavia (syöpä)hoitoja tulee koko ajan lisää, paine juuri näiden sairauksien hoitamiseen kasvaa, jolloin julkisten varojen käyttö saattaa ohjautua ikään kuin itsestään, ilman että mitään priorisointia on edes aktiivisesti tehty.

Erilaisia mabeja ja muita eksoottiselta kuulostavia aineita putkahtelee kuin sieniä sateella, mutta kuka kehittäisi tehokkaan psykoosilääkkeen 60 vuotta vanhan, huomattavia sivuvaikutuksia aiheuttavan klotsapiinin tilalle?

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.