Nuorisopsykiatrikollega Kim Kronström kommentoi taannoin Aamulehden haastattelussa nuorten mielenterveyshäiriöiden syitä. Hän esitti, että nuorison ongelmien juurisyy löytyy arvojen muutoksesta.

Kronström kertoo mielenkiintoisessa haastattelussaan 1960-luvulla kirjoitetusta teoriasta, joka avasi hänelle uuden näkökulman ahdistukseen. Sosiologi P. Rieff kuvasi, millainen on ihmisen ideaaliluonne länsimaisen yhteiskunnan eri vaiheissa.

Ensin ideaali oli uskonnollinen ihminen, jolle jumala ja kirkko antoivat suunnan. Valistusajan ja teollisen vallankumouksen jälkeen tilalle tuli taloudellinen ihminen, joka uskoi työn merkitykseen ja tieteen kehitykseen. Viimeinen Rieffin kuvaama ihminen on psykologinen ihminen, joka ei usko suurempaan tarkoitukseen tai materiaan, vaan tunteisiin ja identiteettiin.

Vaikka Kronström tarkasteli arvojen muutosta nuorten mielenterveyden kannalta, jäin pohtimaan samaa asiaa työelämän muutosten kannalta.

Kun valmistuin lääkäriksi ja lähdin ensimmäiseen työpaikkaan, minulla ei ollut vaatimuksia työnantajalle, ainoastaan itselleni. Tavoitteissa häämötti unelma pyyteettömästä lääkäriydestä.

Vielä 90-luvulla työnteon kirjoittamattomaan moraaliin kuului osoittaa olevansa työnsä arvoinen, ylitöistä ja palkkauksesta riippumatta.

2000-luvulla minusta alkoi viimein tuntua, että olin palkkani arvoinen – hyödyllinen sekä työnantajalle että potilaille.

Raatamisen eetos on haalistunut. Saavutukset eivät ole enää sellainen päämäärä kuin aiemmin ajattelin.

Edelleen lääkärit tekevät pitkää päivää, ja ammatillisuuden vaatimus on ankara. Pitkän päivän ja työviikon rinnalle on noussut kuitenkin vaihtoehtoisia tapoja olla lääkäri. Osa-aikaisuus ja etälääkäriys ovat nykypäivää. Koskaan tähän mennessä ei ole oltu näin yksilöllisiä. Työnantajakin joutuu venymään.

Muutokset ihmisten arvoissa synnyttävät ristiriitoja. Tästä Kronström kertoi nuorison näkökulmasta. On samaan aikaan oltava yksilöllinen ja vapaa, mutta vastattava edellisten sukupolvien, tietotulvan ja talouden vaatimuksiin.

Lopulta kaikki tiivistyy kysymykseen siitä, mikä lopulta on merkityksellistä?

Kronström siteeraa myös Word Values surveyta, jonka mukaan 2000-luvun alussa noin kolme neljäsosaa suomalaisista ajatteli, että yksi elämän tärkeimmistä tavoitteista on tehdä vanhemmat ylpeiksi. Nyt niin ajattelee enää noin neljännes suomalaisista.

Presidentinvaalikeskustelussa ehdokkailta kysyttiin “Onko oikein olla ideologisesti työtön?”

Asiaa tuskin kysyttiin aiemmissa presidentinvaaleissa ja ajattelin, että sen kysyminen heijastaa ajan muutosta. Vain yhdellä ehdokkaista, nuorimmalla, oli ymmärrystä ilmiölle.

Vaikka käsite on ammattikuntamme kannalta vieras, ilmiön pohtiminen on kiinnostavaa. Tutustuin asiaan muutamasta asiaa koskevasta henkilöhaastattelusta, aiheesta on myös muuta kirjallisuutta. Ymmärsin, että jos työn sisällöt, vaativuus, arvostus ja yksilön ominaisuudet eivät kohtaa, työ ei ole kaikille yhtä mieluista.

On hyvä yrittää ymmärtää ilmiöitä, joita oma aikamme tuottaa.

Onneksi saamme olla iloisia merkityksellisestä työstämme. Kovin moni muu ei voi ajatella työviikon päätteeksi kaikkia niitä ihmisiä, joiden tuskaa on voinut vähentää.