Tasavaltamme presidentti on lanseerannut otsikon termin ja saanut siitä myös arvostelua osakseen. Arvojen on usein koettu olevan kaukana realismista, ja toki esimerkiksi vastikään tehty Kiinan-matka osoitti ennen kaikkea sanaparin loppuosaa.

Muutaman viime presidentin kaudella presidentti on lanseerattu ennen kaikkea arvojohtajana. Mutta mitä arvoja hän johtaa? Onko yhteiskunnassamme jotain yhteistä ja yleisesti hyväksyttyä arvopohjaa? Ainakaan enää? Entä terveydenhuollolla tai laajemmin sotella?

Jumiuduin arvojen – omieni ja erilaisten yhteisöjeni – äärelle viime viikolla, kun kuuntelin Lääkärilehden mainiota podcastiä, jossa kolme kovasti arvostamaani lääkärijohtajaa Sally Leskinen, Iiro Heikkilä ja Juha Tuominen keskustelivat muun muassa lääkärijohtajan arvoista ja esimerkiksi siitä tilanteesta, jossa johtaja joutuisi tekemään arvojensa kanssa ristiriidassa olevaa työtä.

Mikä minua ohjaa?

Olen ollut kirjoittamassa puolenkymmenen julkisen organisaation strategiaa luottamushenkilöroolissa. Aina olemme lähteneet liikkeelle arvoista, mutta aivan liian harvoin olen pysähtynyt miettimään, mitkä arvot minua henkilökohtaisesti ohjaavat ja ovatko ne kenties muuttuneet ajan saatossa. Arjessa toimin intuition varassa: sen, mikä on mielestäni oikein, miettimättä, mikä arvo tai tausta-ajatus minua ohjaa.

Yhden selkeän arvon olen itselleni kuitenkin tunnistanut, ja se on oikeudenmukaisuus. Usein hahmotan sen enemmän tunteeksi kuin varsinaiseksi arvoksi. Se on ohjannut minua niin intohimoisesti maailmaa parantavana lukiolaisena, palkkaratkaisujen äärellä kamppailevana luottamusmiehenä kuin kouluverkkoa supistamaan joutuvana kaupunginvaltuutettuna.

Oikeudenmukaisuuden tavoittelu ei ole helppoa, ja ratkaisuja tehdessään joutuu toistuvasti käymään peilin edessä itsensä kanssa keskusteluja, jottei päädy ratkaisuihin, joissa se, joka huutaa koviten, saa eniten.

Miten arvoja tehdään?

Se, miten julkiselle organisaatiolle muodostetaan arvoja, on mielenkiintoinen prosessi. Taululle lätkitään sanoja, kukin omasta, poliittisestakin, arvopohjastaan käsin, ja yhdessä pohditaan niiden merkityksiä.

Usein sama sana ymmärretään eri ryhmissä kovin eri tavoin, tai samaa asiaa voidaan tarkoittaa hyvin eri sanoin. Lopuksi äänestetään: ne 5–6 sanaa, joille luottamushenkilöt antavat eniten tarroja konsultin antamalta tarra-arkilta, pääsevät jatkoon riippumatta siitä, millaisen kokonaisuuden ne muodostavat, ovatko ne kenties jopa keskenään ristiriidassa tai jakavatko organisaation työntekijät tai asiakkaat tätä uutta arvopohjaa. Sama vedetään uusiksi organisaation vaalikausista riippuen 3–5 vuoden välein.

Työskentelen organisaatiossa, joka on nimennyt arvoikseen asiakaslähtöisyyden, avarakatseisuuden, turvallisuuden, yhdenvertaisuuden ja vastuullisuuden. Julkiselle organisaatiolle asiakaslähtöisyys on lähes pakollinen arvo, vaikka usein käytännössä päättäjien, myös omani, ratkaisut ovat ennen muuta organisaatiolähtöisiä. Yhdenvertaisuus on toinen, lähes pakollinen arvo, ja toteutuukin ehkä edellistä paremmin, niin palveluiden saannissa kuin niiden ulkopuolelle jäämisessä. Avarakatseisuus on mielletty ennakkoluulottomuudeksi muutoksiin.

Vastuuta, turvaa ja oikeutta

Vastuullisuus ja turvallisuus ovat hyvinvointialueen toiminnalle erittäin tärkeitä kulmakiviä, joiden varaan rakentaa toimintaa. Ne ovat myös hyvin helposti uhattuna.

Vastuullisuuteen kuuluu myös vastuu kestävästä taloudesta. Miten se yhdistyy siihen, että hyvinvointialueen perustehtävä on tuottaa turvaa ja turvallisuuden tunnetta asukkailleen? Hyvinvointivaltio natisee liitoksissaan, mutta lamavuosien lapsena minun on vaikea hyväksyä sitä, miksi julkinen talous sukeltaa, koska tilanne näyttää niin kovin erinäköiseltä kuin lapsuudessani. Turvaverkkojen ulkopuolelle tipahtaa entistä useampi, vaikka näennäisesti kokonaisuutena voimme paremmin kuin 30 vuotta sitten.

Arvoja pohtiessani palaan aina uudelleen oikeudenmukaisuuteen. Esimerkiksi siihen, että oma hyvinvointialueeni saa leikkurien johdosta palvelutarpeeseen nähden vuosittain 60 miljoonaa vähemmän kuin muut, koska hyvinvointialuetta edeltävä organisaatio onnistui tuottamaan palvelut niin paljon keskimääräistä halvemmalla. Sen johdosta rakennamme itsellemme tuleville vuosille tavoitteita, joiden avulla pessimistisimmillään halvaannutamme oman palvelutuotannon ja päädymme paisuvien kustannusten kierteeseen. Nopeat säästöt ovat harvoin halpoja.

Vastuullisuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus. Sallyn ja Juhan sanat korvissani vielä kaikuen palaan näihin aina uudelleen. Mikä on oikea ratkaisu omassa elämässä, omassa työssä, omissa luottamustoimissa, suomalaisessa yhteiskunnassa? Mikä on realismia, mikä möröillä pelottelua, mikä pilvilinnoja? Päivästä toiseen euroja sisältäviä Exceleitä pyöritellessä irtaantuu helposti siitä, mitä konsultit kutsuvat asiakasrajapinnaksi.

Olen työporukassani leimautunut kiintiöpessimistiksi, joka ennustaa kasan uhkia joka päätöksen takana. Voin paljastaa salaisuuden. En ole oikeasti pessimisti, vaikka näyttelen roolin hyvin ja toisaalta elämän kolhiessa synkät puoleni pääsevät oikeastikin esiin. Jos olisin pohjimmiltani pessimisti, en jaksaisi vaikuttamistyötä. Edessä on pakko olla maali, joka on parempi kuin nykytila. Sen olen toki lainannut pessimisteiltä, että olen hyvä maalailemaan uhkakuvia, koska ilman maalailua niiden väistäminen olisi mahdotonta.

Jokaiselle tätä lukevalle, niin potilaalle, lääkärille, johtajalle, päättäjälle kuin veronmaksajalle, toivotan hieman lisää arvopohjaista realismia tähänkin päivään! Tehdään arvojemme mukaisia päätöksiä, niin työpaikkaravintolan ruokajonossa, äänestysnapin ääressä kuin sen Excelin parissa. Arvopohjainen realisti nukkuu yönsä hyvin.  

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.