Ammatinharjoittamislaki antaa lääkärille oikeuden päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta.

Vastaavat oikeudet on annettu hammaslääkäreille hammaslääketieteen osalta. Millään muulla terveydenhuollon ammattiryhmällä ei näitä oikeuksia ole ja siksikin tämä lääkäreille annettu oikeus on syytä ottaa vakavasti.

Lääkäreille taudinmääritys, siis diagnoosien asettaminen, on arkipäiväistä työtä. Niin arkipäiväistä, ettei aina tule ajatelleeksi, kuinka tosissaan muut asetettuihin diagnooseihin suhtautuvat.

Olen päässyt muutamaan otteeseen osallistumaan asiantuntijana työtuomioistuimen istuntoihin ja ihmetellyt sitä, millaisella painoarvolla oikeus lääkärien asettamiin diagnooseihin suhtautuu samalla kun ne itse mieltää lääkärien työkaluina, joiden merkitys vaihtelee tilanteen mukaan. Osa diagnooseista on vahvoin perustein asetettuja, osa kiireessä ja puutteellisin tiedoin annettuja työdiagnooseja, jotka saattavat nopeasti osoittautua vääriksi, kun tietoa kertyy lisää.

Vahvimmillaan diagnoosit ovat silloin kun sairauden patofysiologia tunnetaan ja sairaus voidaan todeta potilaalta objektiivisten löydösten avulla, vaikkapa laboratorio- tai kuvantamistutkimuksin.

Varsin varmoja ovat omat myös diagnoosit, jotka perustuvat anatomiseen määrittelyyn, kuten luunmurtuman tai muun selkeän kudosvaurion toteamiseen. Jo nivelrikossa tai jänteiden rappeutumissa on kuitenkin epävarmaa missä määrin löydös lopulta selittää hakijan kokemat oireet ja toimintakyvyn alentumisen.

Suhteellisimmillaan diagnoosit ovat silloin, kun ne perustuvat kuvailevien oirekriteerien täyttymiseen niin vaikeusasteen kuin keston osalta. Näistä tiloista puhutaan yleensä oireyhtyminä. Tällaiset vähemmän absoluuttiset diagnoosit ovat alttiita virhetulkinnoille minkä lisäksi diagnoosihakuinen potilas voi halutessaan tietoisesti kuvata itsellään diagnoosin asettamiseen vaadittavat oireet. Tavallisempaa on kuitenkin, että potilas on niin vakuuttunut diagnoosistaan, että hän tunnistaa itsessään diagnoosille tyypilliset oireet ilman tarkoitushakuisuutta.

Osa kestää aikaa

Yleisesti hyväksytyt diagnoosit ja niiden kriteerit on kuvattu kansainvälisessä tautiluokituksessa ja psykiatrian alan DSM-5 sairausluokituksessa.

Nämä luokitukset elävät ajassa, mutta niiden uudistaminen on hidasta, työlästä ja joskus jopa riitaisaa huolimatta siitä, että käytettävissä on paras mahdollinen asiantuntemus.

Osa diagnooseista on huolella punnittuja ja vakiintuneita, jolloin ne yleensä myös kestävät aikaa. Osa taas on muoti-ilmiöitä, jotka nousevat ja yleistyvät nopeasti. Niistä kohistaan tiedotusvälineissä ja ihmiset tunnistavat sairauden oireita itsessään ja muissa. Ne saattavat hetkellisesti saavuttaa lähes maailmanselityksen aseman, mutta kun huomataan, ettei tarjolla ole vaikuttavaa hoitoa, nämä diagnoosit jäävät nopeasti anekdooteiksi lääketieteen historiaan sairauskeskeisten kansalaisten suunnistaessa jo kohti seuraavaa nousevaa ilmiötä.

Diagnooseilla on lääkäreillä välinearvo.

Ne auttavat muun muassa hoidon valitsemisessa ja sairauden ennusteen kuvaamisessa potilaalle. Diagnoosikeskeisessä hoito- ja sosiaalivakuutusjärjestelmässä ne ovat myös potilaille monella tapaa tärkeitä, sillä niin lääkekorvaukset, mahdollisen työkyvyttömyyden ajalta maksettava toimeentulo kuin muukin tarjolla oleva tuki on pääosin sidottu sairaus- tai vammadiagnooseihin.

Kritiikkiä

Psykologi Tomi Bergström on vastikään haastanut mielenterveyshäiriöiden diagnosoimisen käytäntöjä ja kritisoinut etenkin sitä, että ihmisten monimutkaiset elämänongelmat pelkistetään sairausdiagnooseiksi ilman, että oireiden juurisyihin ja niiden korjaamiseen kiinnitetään riittävästi huomiota.

Ongelmia aiheutuu hänen mukaansa myös siitä, että ominaisuuksia, kuten vilkkaus tai impulsiivisuus, diagnosoidaan neurokirjon häiriöksi.

Bergströmin näkemykset ovat herättäneet kritiikkiä, mutta ne ovat mielestäni kuitenkin varsin pitkälti perusteltuja.

Hankaliksi koettuja ominaisuuksia, persoonallisuuden piirteitä tai elämäntilanteisiin liittyviä voimakkaita ja pitkäkestoisia tunnetiloja diagnosoidaan selvästi aiempaa herkemmin sairauksiksi. Johtuuko tämä medikalisoituminen lähtökohtaisesti lääkäreistä, vai vastaavatko lääkärit kansalaisten toiveisiin, on jo toinen kysymys.

Diagnoosin saaminen voi helpottaa, mutta se voi myös uhriuttaa ja taannuttaa aktiivisen toimijan potilaaksi, joka siirtää koko vastuun sairauden hoitamisesta ja tilanteensa kohentamisesta terveydenhuollolle.

Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että tuore potilas alkaa selittää kaikki vaikeutensa sairaudellaan, eikä edes yritä korjata vaikealta tuntuvan elämäntilanteen taustalla olevia tekijöitä, omasta toiminnastaan puhumattakaan.

Sovitut diagnostiset kriteerit saattavat täyttyä, mutta selittääkö asetettu diagnoosi sittenkään potilaan oireet ja hänen kokemansa vaikeudet? Esimerkkejä vahvassa nousussa olevista diagnooseista ovat aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöt sekä autismikirjon häiriöt niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisillakin.

Astevaihtelua on, eikä diagnoosia vaikeimmissa häiriöissä ole perusteltua kyseenalaistaa, mutta voivatko kaikki nämä lähes räjähdysmäisesti lisääntyvät diagnoosit olla totta?

Vai ovatko ne kuitenkin vain selityksiä ongelmille, joiden todelliset juurisyyt ovat jossakin muualla – yksilössä, hänen lähipiirissään tai jopa yhteiskunnassa?

Kirjoittaja on työkykyasioista innostuva työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.