Melko usein eteeni tulee nuorehko aikuinen, useasti nainen, jonka psykiatrinen hoitohistoria menee tutun kuuloisesti. Hoitokontakti on usein alkanut jo nuorena, kouluiässä. Aluksi oireena on ollut mielialahuolia ja useimmiten myös ahdistusta. Niitä on hoidettu aikansa, kunnes tilanne on kohtuudella lauennut. Jossakin kohtaa hoidon tarve on uusinut, ja ahdistusdiagnoosia on usein täsmennetty paniikkihäiriöllä tai sosiaalisten tilanteiden pelolla.

Muutaman vuoden kuluttua koulunkäynti on tyssännyt pariin otteeseen, ehkä ammattikoulussa, ja lopulta uuteen hoitokontaktiin on jälleen ollut tarvetta.

Nyt tilannetta on pohdittu uudesta näkökulmasta ja epävakaan persoonallisuushäiriön mahdollisuus on nostettu esille, ja samanaikaisesti on pohdittu kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta. Lopulta molemmat diagnoosit on usein asetettu lähes samanaikaisesti.

Epävakauteen oli onneksi tarjolla uudet hoitonsa ja terapiansa sekä hoidon ennuste oli huomattavasti valoisampi kuin aiemmin.

Jossakin kohtaa hoitojakson loppupuolella heräsi kuitenkin epäily traumataustasta, ja uudet selvittelyt alkoivat.

Niinpä päädyttiin vuosia kestävään traumaterapiaan.

Lopulta asiakas on tullut aloittamaan ammatillista kuntoutusta ja tarkoituksena on pohtia työkokeiluja ja ehkä opintojen uudelleen käynnistämistä.

Yksi asia vaivaa

Yksi asia kuitenkin vielä vaivaa ja pohdituttaa.

Muutamalla sukulaisella ja omalla lapsella on diagnosoitu ADHD ja mahdollisen koulutuksen keskeytymisen ennaltaehkäisemiseksi ADHD:n mahdollisuus olisi tietty viisasta selvittää.

Ja niinpä kyseiset tutkimukset ohjelmoidaan ja diagnoosiksi asetetaan lopulta ADHD ja joskus sen rinnalle autismikirjon häiriö eli tuttavallisemmin Asperger.

Ymmärrettävästi asiakas ihmettelee, miksi hänen kohdallaan oikean ja lopullisen diagnostiikan saamisessa kesti reilut kymmenen vuotta!

Itsekin lääkärinä miettii, kuinka ihmeessä hoitava taho ei ole pohtinut kaikkia diagnostisia mahdollisuuksia aiemmin.

Kaikki nämä diagnoosit ovat olleet tautiluokituksissa kymmenien vuosien ajan, vaikkakin nyt jo poistumassa oleva Asperger huomioitiin virallisemmin vasta vuoden 1994 luokituksessa. Lopputulemana B-lausunnossa napottaa kuusi psykiatrista diagnoosia sulassa sovussa, ja uuden tai ensimmäisen ammatillinen suunnan etsiminen voi vihdoin alkaa.

Mistä ihmeessä on kyse?

Tätä olen pohtinut lukuisia kertoja, mutta en ole nähnyt aiheesta isommin viime aikoina keskusteltavan.

Mistä hakeva monidiagnostiikka kertoo? Onko kuvaileviin diagnostisiin kriteereihin perustuva psykiatrinen diagnostiikka kriisiytymässä?

Toisaalta parempaa diagnostista järjestelmää ei ole yrityksistä huolimatta saatu laadittua.

Toisaalta kuntoutujani kyllä kuvaavat kaikkien näiden sairauksien/häiriöiden oireita, eli potilaiden kokema oirekirjo on oikeasti valtava. Ja onhan ristiin menevää oireilua myös olemassa, esimerkiksi masennusta siivittää usein ahdistuneisuus ja paniikkituntemukset.

Sitäkin voi toki miettiä, onko sattumaa, että diagnostisessa tarinassa korostuvat samanaikaisesti lehdissä ja muussa kulttuurissa (televisiosarjoissa, tositelevisiossa) esiin nostetut teemat?

Mikä ohjaa lopulta diagnostiikkaa? Vai muuttuuko oireilun luonne, ja toimittajat ja viihteentekijät huomaavat sen vahvassa etukenossa?

Viihteentekijöiden täytyy olla todella hyvin ”näppäimillä”, koska elokuvan tai televisiosarjan suunnittelu ja toteutus on vuosikausien prosessi!

Vai haetaanko diagnostiikalla yksinkertaisesti selitystä maailman muutosten ja murrosten aiheuttamalle yleiselle pahalle ololle?

Kritiikki ei ole tarkoitus

Tarkoituksenani ei ole kritisoida psykiatreja heidän vaativassa työssään tai varsinkaan potilaita, jotka hakevat apua mielenterveyshuoliinsa.

On totta, että työssäni tapaamieni ihmisten psyykkinen oireilu on usein moninaista, laaja-alaista ja monen diagnostisen häiriön kriteerit täyttävää. Oirelistaan voisi hyvin lisätä samanaikaiset hankalat kivut ja voimakkaan, aaltoilevan väsymyksen.

Haasteet mt-palveluiden järjestämisessä toki tunnetaan ja tunnustetaan, ja lääkäreiden ja omahoitajien jatkuva vaihtuminen tuskin helpottaa asiantuntijoiden työtä eikä ainakaan auta yli diagnostiikan karikoiden.

Ovatko diagnostiset käytänteet samanaikaisesti höllentyneet?

Esimerkiksi PTSD:n eli traumahäiriön taustatekijöitä ovat edelleen "ihmisen aiheuttamat tuhot tai luonnonkatastrofit, sotatila, vakava onnettomuus, väkivaltaisen kuoleman näkeminen, kidutuksen, terrorismin, raiskauksen tai muun rikoksen uhriksi joutuminen".

Valtaosalla PTSD-diagnoosin saaneista ei ole tällaista taustaa ^* .

Ja moni Asperger-diagnoosin saanut vaikuttaa tyypillisen tunnin haastattelun ajan hyvinkin normaalinoloiselta.

Entä voisiko diagnostiikkaa joskus myös purkaa, puretaanhan lääkityksiäkin?

Diagnoosin purkaminen

Itselle on tullut muutaman kerran eteen kuntoutuja, jonka kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi on todettu perusteettomaksi ja lopulta poistettu. Ruotsissa puolestaan perutaan ADHD-diagnostiikkaa, koska se estää haluttuihin kuljetusalan ammatteihin pääsyn.

Entäpä jos diagnostiikan rinnalle listattaisiin rutiinisti aina myös potilaan/kuntoutujan kokemat ja kohtaamat oman elämän tärkeimmät ajankohtaiset murheet, huolet ja haasteet. Tämä ei tietenkään estäisi varsinaista diagnostiikkaa ja käypä hoito -suositusten mukaisia hoitoja.

Ydinongelmia voivat olla esimerkiksi katkonaiset yöunet tai vuorokausirytmin rikkonaisuus. Joskus potilas pelkää psyykkisen voinnin romahtamista, jos hän lähtisi vaikkapa töihin tai työkokeiluihin.

Toinen voi miettiä, joutuuko hän uudelleen kiusatuksi, jos lähtee opiskelemaan. Joskus ryhmässä toimiminen pelottaa niin paljon, että sosiaalinen toiminta näyttäytyy mahdottomana. Kotoa lähteminen ja kauppareissu voi olla lähes mahdoton ponnistus – puhumattakaan julkisilla liikkumisesta. Osalla liikunta ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on voinut jäädä vuosiksi taka-alalle.

Jollakulla talous on täysin kuralla ja uhka sähkökatkosta tai asunnon menettämisestä piinaa. Toinen kokee vaikeaa yksinäisyyttä ja valittaa mielekkään tekemisen puutteesta. Kolmas elää jatkuvassa läheisväkivallan pelossa. Ja voihan ydinongelma olla päihteiden käyttö, joka ei välttämättä näy vastaanottotilanteessa.

Vaikka näitä teemoja taatusti käydään kaikissa hoitotapaamisissa läpi, ne jäävät sairauskertomuksissa ja B-lausunnoissa helposti diagnostiikan varjoon. Siksi jokaisessa uudessa hoitosuhteessa tai kuntoutustapaamisessa ne on kaivettava uudelleen esille.

Jos ydinhuolet ja -murheet olisi aina tietoisesti kirjattu sairauskertomusten ”kansilehdille”, niihin puuttuminen voisi olla helpompaa, määrätietoisempaa ja ennen kaikkea nopeampaa.

Oman elämän kriisikohtiin voi vaikuttaa usein ulkopuolisen tuen avulla. Kriisikohtien kuntoon laittaminen lisää potilaan/kuntoutujan pystyvyyttä ja kohentaa itsetuntoa. Ja se jos mikä tekisi tulevasta ehkä piirun verran valoisamman ja vähemmän ahdistavan.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.

_{*Nykyään puhutaan kompleksin ja/tai kehityksellisen trauman käsitteistä, mutta kumpaakaan ei löydy käytössä olevista tautiluokituksista (ensin mainittu eli c-PTSD on mukana ICD-11:ssä).}