Vaahteranmäen Eemelin kotitalon lähistöllä sijaitsee vaivaistalo. Sinne kuvataan olevan hirveä joutua, kun tulee vanhaksi eikä selviä enää yksin. Tuskin koskaan saavat vaivaistalon asukkaat syödä kyllikseen ja niinpä Eemeli usein lähetetään viemään poloisille korillista sylttyä, palttua ja limppua. Valitettavasti vain Komentoora, vaivaistalon asukkaista suurin, vahvin ja äkäisin, kahmii yhteiseksi tarkoitetun omiksi tarpeiksi.

Mitä vaivaistalot olivat todellisuudessa, sitä ei muista enää kukaan.

Vuoden 1922 köyhäinhoitolain mukaisesti vaivaistaloista siirryttiin kunnalliskoteihin. Sellainen seisoo omalla kotiseudullani edelleen: nyt jo sään harmaaksi piiskaamana ja pusikoiden peittämänä, mutta yhtä kaikki jylhänä rakennuksena koristeellisine ikkunanpielineen. Kunnalliskodin rakentamisessa ei näytetä markkoja säästellyn.

Silti vanhusten, vammaisten, köyhien ja muiden osattomien asuttamiin laitoksiin joutumista pelättiin ja hävettiin. Omatkin isoisovanhempani hoidettiin itsestäänselvästi kotona eikä isovanhemmistanikaan kuin yksi päätynyt nykyajan kunnalliskotiin, kansainvälisen pääomasijoitusyhtiön omistamaan tehostettuun palveluasumiseen.

Jaettu suru

Oma urani vanhusten parissa alkoi laitoshoidon purkutalkoissa.

Pysyvät sijoitukset terveyskeskusten vuodeosastolla loppuivat ja vanhainkoteja lakkautettiin luonnollisen poistuman myötä. Kuntani viimeisen vanhainkotipotilaan kuolema oli jaettu suru. Hänen myötään laitoksesta tuli lopullisesti vuokrahuoneiden täyttämä sosiaalihuollon yksikkö ja potilaiden hoito monella tapaa mutkistui. Suurin isku oli yhteisen lääkekaapin menetys. Keinot omassa asuinpaikassa hoitoon vähenivät ja päivystyskäynnit lisääntyivät.

Koko kuntaa palvelevassa virassa hoidin tietenkin myös kotihoitoa. Tutuksi tulivat myös kodit, joiden kuvaamiseen on lainattava Vaahteranmäen Eemelin sanoja pienistä tuvista täynnä köyhiä, raihnaita ja vanhuksia, jotka asuvat sikin sokin keskellä likaa, täitä, nälkää ja kurjuutta.

Toki hyvääkin tapahtui. Kuntouttavan työotteen myötä virheasentoihin jäykistyneet petipotilaat ovat hävinneet. Ennakoiva hoitosuunnitelma on jo itsestäänselvyys. Omalääkärin etäyhteyksien ja kotisairaalan kehittyessä enää lähinnä kirurgiset akuuttitilanteet johtavat päivystykseen.

Kehittyneitä palveluita on, mutta vanhusväestön kasvaa nopeasti. THL arvioi ympärivuorokautiseen hoitoon tarvittavan 10 000 paikkaa lisää vuonna 2027. Koska rahaa ei ole, tehostetun palveluasumisen paikkoja ei kuitenkaan olla nostamassa vaan tilalle kaavaillaan kevyempiä palveluja, etunenässä yhteisöllistä asumista.

Nimet vaihtuvat, seinät säilyvät. Osassa tänään kiertämistäni palvelutaloista on huoneissa keittonurkkaukset uuneineet ja takaovet terasseineen.

Vuosikymmeneen ei asukkaiksi tosin ole päätynyt sellaisia pullantuoksuisia mummoja, joille talot rakennettiin – keittiöiden sähköt on katkaistu ja takaovet lukittu eikä asiat muulla tavoin voisi ollakaan huomioiden, miten toinen toistaan huonokuntoisempia tulijat ovat. Yhteisöllinen asuminenko on jatkossa heidän osoitteensa?

Jo nyt kotiin palautuu päivystyksistä sinne aivan liian huonokuntoisia vanhuksia.

Jo nyt tehostettua palveluasumista kohdellaan kuin hoito-osastoa, jossa ainokaisen yöhoitajan kontolla onhuolehtia yhden saattohoidettavan kivunhoidosta, toisen trakeostomiapotilaan limaimuista – sekä siinä sivussa niiden kolmenkymmenen muun asukkaan perushoidosta.

Ja kuin luonnon lakina asuu jokaisessa yksikkössä Komentoora, joka kahmii ison osan hoitajaresurssista ja joka on jatkuvasti itseään hauraammille asukkaille vaaraksi, mutta jolle ei muutakaan paikkaa ole.

Edelleen tullaan vanhoiksi. Edelleen ei selvitä yksin. Yhteisöllisen asumisen keskiössä on ikääntyvän väestön pitäminen toimintakykyisenä.

Vaan miten se onnistuu palveluista säästämällä?

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjälääkäri ja vastuussa kahdeksan palvelutalon asukkaista parhaan kykynsä mukaan.