Professori Eija Kalson kommentti 18.11. avasi lääketieteellisen pedagogiikan Pandoran lippaan.

Hän alusti aiheensa kuvaillen opiskelijan, joka oli tullut antamaan palautetta professorin luennointityylistä. Professorin kuvailemana opiskelija vaikutti tyytymättömältä, töykeältä ja vaativalta. Palauteen poikima keskustelu kaksikon välillä käsitteli lähinnä opiskelun ja muun elämän aikataulujen yhteensovittamisen ongelmia, opiskeltavan asian korkeaa vaikeustasoa, asian suurta määrää, tiukkaa aikataulua ja kaiken tämän aiheuttamaa stressiä. Tekstissä myös kuvailtiin, kuinka opiskelija suunnitteli valmistuvansa keikkalääkäriksi, aikoen käyttää aikaansa muuhunkin kuin työhön.

Tekstin kommenttiosio puolestaan paisui nopeasti ja hetken luulin eksyneeni iltalehden kommenttiosioon kesken lukemisen. Siitä lähtien hampaankolossani oli pitkään juuttuneena itsepäinen maissinsiemenen kuori – peräisin niistä poppareista, joita kommentteja lueskellessani rouskuttelin.

Ensinnäkin haluan onnitella professori Kalsoa erinomaisesti laaditusta tekstistä.

Teksti on kategoriassaan johdonmukainen, pohjustaa ongelman selkeästi ja käsittelee itse ongelmaa asiapitoisesti, hyvin argumentoiden. Teksti on kerännyt valtaisasti lukijoita ja luonut alustan tärkeälle keskustelulle. Itse asiasta, eli stressistä ja sen eliminoimisesta olen professorin täysin samaa mieltä. Stressin eliminoimisen tavoite koulutuksessa on nähdäkseni todellisuudesta irtaantunutta hybristä ja olisi äärimmäisen vaarallinen kehityssuunta lääketieteen pedagogiikassa.

Stressinsietoa vaaditaan

Lääkäriltä voi ja pitääkin vaatia äärimmäistä stressinsietokykyä riippumatta siitä, minkälaiseksi lääkäriksi suunnittelee valmistuvansa. Satunnaisen työnteon tavoite valmistumisen jälkeen ei perustele kevennettyä opetusohjelmaa, pikemminkin runsaampaa opiskelua ja harjoittelua. On oltava aivan käsittämätön mestari mikäli aikoo onnistuneesti ja turvallisesti harjoittaa lääketiedettä ”silloin tällöin”.

Opetukseen pätee myös 2/3-sääntö: opetus voi olla hyvää, halpaa tai nopeaa.

Luento on yleensä halpa ja nopea: siellä käydään läpi ne asiat mitä opiskelijoiden kuuluu osata. Asiat opiskellaan kunnolla pitkäkestoiseen muistiin sitten vapaa-ajalla. Suuria asiakokonaisuuksia ei voida purkaa prujuluennosta pedagogiseksi elämykseksi ellei venytetä kukkaroa, tai aikataulua – yleensä molempia. Jos luennot tuntuvat liian pitkiltä eikä meinaa pysyä hereillä, noh, jaksuhali. Rahaa ja aikaa on yliopistolla (aina) liian vähän, opettajia on liian vähän eikä opetettavan tiedon määrä ainakaan vähene. Aikuisina ihmisyksilöinä opiskelijoiden on osattava ohjata omaa opiskeluaan ja ottaa vastuusta koulutuksestaan. Suomeksi: ”opiskele ihan itte”.

Tekstin aloitus on ihanan raflaava, mutta harmillisesti siinä piilee – tulkinnasta riippuen – ongelmia.

Mikäli tulkitaan, että tämän palautetta antaneen opiskelijan ajatusmaailma kuvastaisi kaikkien opiskelijoiden ajatusmaailmaa, on kyseessä ilmiselvä straw man-fallasiteetti. Mikäli kuvattu opiskelija ja tilanne täsmää todellisuuteen, kyseessä on myös yksittäistapauksesta tehty yleistys, N=1, kuten kollega Posa jo hienosti toi esille.

Lukijakuntana lääkärit kuuluvat koulutuksellisessa mielessä <0,1% väestöön: eroavaisuuksina lähinnä ikäkaudet, elämänvaiheet, kulttuurierot (myös sukupolvienväliset ja maansisäiset) ja sijainnit Dunning-Kruger-käyrällä. Tämä pätee täysin myös lääketieteen opiskelijoihin. Siksi straw man-argumentti ja N=1 samalla hengenvedolla on erityisesti opiskelijoiden silmissä tulkittavissa rajuksi aliarvioimiseksi ja holhoamiseksi.

Toisaalta tekstistä jää epäselväksi, kenelle teksti on tarkoitettu.

Stressin eliminoiminen ei käsittääkseni ole millään tavalla relevantti yhdellekään lääketieteelliselle tiedekunnalle, eikä yhdellekään lääketieteen opiskelijajärjestölle. Ymmärrän, että stressiä on eri tavoin pyritty vähentämään korkean asteen koulutusohjelmista, ylioppilastutkinnosta, peruskoulusta yms, mutta mistään sitä ei ole täysin eliminoitu. Mikäli stressin eliminointi lääkärin koulutuksesta on jossain oikeasti suunnitteilla, kertokaa minulle, jotta voin liittyä vastamielenosoitukseen ja vaikka sytyttää itseni tuleen Arkadiamäen portaissa.

Nähdäkseni tärkeää ja kehityksellistä olisi poistaa stressi niistä asioista, mitkä eivät minkään tieteen valossa edistä lääkärin ammatissa pärjäämisessä ja lisätä stressiä lääkärin ammatin realiteettien tuomisella opiskelijan elämään. Esim. hätätilanteiden simulaatio-opetusten lisääminen muutamasta kerrasta muutamaan sataan kertaan, päivystävien lääkäreiden ja osastolääkäreiden työpäivän seuraaminen viikkoja kerrallaan (opiskelun lisäksi), näytteljöiden avulla toteutettuja hoitoneuvotteluja ahdistuneiden ja aggressiivisten potilaiden/omaisten kanssa. Ehkä jopa monitieteelliset yllärisimulaatiot suuronnettomuuksista.

Arvosanat yhtä tyhjän kanssa

Arvosanat ovat lääkärille yhtä tyhjän kanssa. Ei paljoa pisteitä lasketa, kun ROSCia ei saavuteta. Tärkeämpää on korjata virheitä ja jalostaa omaa individuaalista osaamista sekä tiimiosaamista, eikä asetella opiskelijoita kilpailemaan kuvitteellisesta glooriasta.

Tekstin tarkoituksen epäselvyydestä ja yksittäistä opiskelijaa vähemmän mairittelevasti kuvaavasta osiosta voi tulla mielikuva kostosta. Olen itse siinä käsityksessä, ettei professori käyttäisi arvovaltaansa ja Lääkärilehden palstatilaa yksittäisen opiskelijan näpäyttämiseksi vaan uskon, että tarkoitus oli hyvä.

Professori Kalso on kuitenkin kokenut julkisuuden puremat omalla nimellään. Hän tietänee paremmin kuin valtaosa meistä, miten tavallinen journalismi voi käyttää lääkäreitä hyväksi lukijakuntansa lisäämiseen. Valheelliset kultaiset keskitiet, olkinuket, anekdoottievidenssit, kirsikanpoiminta sekä konfliktinhakuisuus on heille päivittäistä työtä.

Omasta puolestani kirjoitan tekstissäni sarkastiseen sävyyn ja upotan väliin omia hatusta temmottuja näkemyksiäni.

Tämä siksi, koska voin totaalisena nobodynä jaaritella ja ”lyödä ylöspäin” hyvällä omatunnolla. En kuitenkaan ikinä voi lyödä alaspäin. Sama pätee meihin kaikkiin – vaikka ainoa jota voisit lyödä olisikin itse presidentti Niinistö. Hänen kollegaa lainatakseni: ”ei presidentin työkalupakista löydy niin pientä vasaraa, ettei sen isku vaikuttaisi moukarin iskulta”.

Professori Kalso. Sinä ja moni muu opettaja ansaitsisi saada ruokatunneillaan itkuun herkistäviä positiivisia palautteita siitä työstä mitä olette jo tehneet niillä resursseilla, mitä on ollut käytössä.

On sinällään ihme, että lääketieteellisiä kouluja on Suomen kokoisessa maassa näin monta ja kaikki ovat vielä pystyssä. Se on pitkälti Sinun ja kaltaisesi pioneerien ansiota.

Sinulle juttelemaan tullut opiskelija ei todennäköisesti tiennyt, millaista on ollut olla menneiden vuosikymmenten aikana nainen, lääkäri ja professori. Siksi haluan osoittaa Sinulle myötätuntoni saamastasi palautteesta, sekä tekstisi herättämästä kalabaliikista ja toisaalta pyytää kohteliaimmin huomioimaan asiallisen kritiikin opiskelijoiden suunnasta ja ottamaan tähän vastavuoroisesti kantaa.

Opiskelijoiden ja nuorten kollegoiden vastineissaan ja kommenteissaan esiin tuomat näkemykset ovat nähdäkseni relevantteja ja melko hyvä ennustus siitä, mitä tulevaisuus tuo joka tapauksessa tullessaan.

Kirjoittaja on yleislääkäri, johon voi törmätä, jos triage sen sallii.