Defensiivinen lääketiede on hiljalleen hiipinyt Suomeenkin.

Oikeuteen lääkärit joutuvat Suomessa harvoin, mutta valitusten ja niistä aiheutuvan riesan välttämiseksi erilaisia tutkimuksia teetetään monesti enemmän kuin laadukkaan diagnostiikan ja hoidon toteuttamisen vuoksi olisi tarpeen.

Ylitutkimisen tai ylihoitamisen taustalla saattaa joskus olla lääkärin epäluottamus omiin kliinisiin taitoihin. Tavallisempaa kuitenkin on, että syynä ovat potilaan ääneen lausumat tai lääkärin olettamat toiveet varmuuden maksimoimisesta.

Voiko lääkäri edes olla hyvä, jos hän ei ohjaa potilasta vastaanottokäynnin päätteeksi tutkimuksiin?

Potilaiden muututtua yhä selkeämmin asiakkaiksi, on lääkärin entistä vaikeampi säilyttää asemansa asiantuntijana ja toimia tässä roolissaan siten kuin hän arvionsa ja asiantuntemuksensa perusteella parhaaksi näkee, tarvittaessa jopa vastoin potilaan toiveita.

Kiireessä on helpompi taipua potilaan tahtoon sen sijaan että käyttäisi aikaa siihen, että perustelee hyödyt, haitat ja todennäköisyydet. Ja onko se nyt niin kamalaa, jos silloin tällöin teettää ylimääräisen tutkimuksen tai määrää heikosti perustellun antibioottikuurin potilaalle, jonka ylähengitystieinfektio ”aina painuu keuhkoihin”.

Ehkä ei, mutta tarina ei aina lopu tähän.

Turhista lääkkeistä aiheutuu haittoja, jotka poikivat uusia vastaanottokäyntejä. Jokin monista laboratoriokokeista pomppaa viitevälin ulkopuolelle ja edellyttää kontrollointia. Kuvantamistutkimuksissa paljastuu sivulöydös, jonka harmittomuus on varmistettava, koska epävarmuuden kanssa on vaikea olla ja elää.

Pääseekö epävarmuutta varmistelemalla karkuun?

Ehkä hetkeksi, mutta paitsi että turhat tutkimukset ja hoidot maksavat ja vievät aikaa tarpeelliselta tekemiseltä, ne tarjoavat harvoin pysyvää turvallisuuden tunnetta, varsinkaan jos perusongelmana on heikko epävarmuuden sieto. Potilaan, lääkärin tai joskus molempien.

Heikentynyt kyky sietää epävarmuutta ja riskejä on ilmiö, joka koskee koko suomalaista yhteiskuntaa, ei vain potilaita, lääkäreitä ja terveydenhuoltoa. Olemme vuosikymmenet yrittäneet rakentaa elämäämme yhä turvallisemmaksi, mutta turvallisuuden tunne vaikuttaa silti aina olevan käden ulottumattomissa.

Taustalla on ilmiö nimeltä turvallisuusparadoksi. Isojen riskien poistuessa pienet riskit kasvavat mielessämme kokoa ja ottavat huomaamatta entisten uhkien paikan. Mitä turvallisempi maailma, sitä pienemmät uhkat ja epävarmuus aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa.

Turvallisuuden tunne ei siksi voi syntyä siitä, että uhkia on vähän, vaan siitä, että erilaiset uhkat tuntuvat hallittavilta suhteessa odotuksiimme. Jos odotamme täydellistä turvallisuutta, pienikin poikkeama tuntuu vakavalta. Herkkyys koetuille tai todellisille vaaroille säätyy ympäristön mukaan.

Moderni yhteiskunta lupaa meille paljon, liikaakin. Kehittynyt lääketiede ja teknologia, sosiaalivakuutusjärjestelmä, vahva sääntely ja erilaiset turvallisuusjärjestelmät ovat synnyttäneet odotuksen, että riskit pitäisi voida hallita täysin.

Kun jotain sitten kuitenkin tapahtuu, se koetaan epäonnistumisena, eikä elämän normaalina epävarmuutena.

Taitavinkaan lääkäri ei voi luvata potilaalleen, että kaikki riskit on kartoitettu ja eliminoitu. Vaikka asiat ovat hyvin nyt, ne voivat jo hetken päästä olla pielessä.

Katteettoman turvallisuuslupauksen sijaan parasta mitä lääkäri voi huolestuneen potilaansa hyväksi tehdä, on auttaa häntä hyväksymään se, ettei elämää kaikessa monimuotoisuudessaan voi koskaan kokonaan hallita, vaikka parhaansa yrittää.