Kirjassaan The Essential Difference sir Simon Baron-Cohen (kliininen psykologi, Cambridgen yliopiston psykologisten häiriöiden kehitysbiologian professori) pohtii luomaansa käsitettä järjestelmällisesti ja/tai empaattisesti toimivista aivoista ja niiden merkityksestä ammatinvalintaan. Hänen mukaansa astrofyysikon ammatti edellyttää ensisijaisesti systemaattiseen ajatteluun pystyviä aivoja, kun taas hoivatyössä empaattisuus on välttämätöntä. Lääkärin aivojen pitäisi pystyä kumpaankin.

Jotta lääkäritutkijat pysyvät mukana nykypäivän tutkimuksessa, täytyy heillä olla kliinisen kokemuksen pohjalta nousevaa innovaatiokykyä ja systemaattiseen analyysiin pystyvät aivot. Tämän vuoksi tarvitaan vahvaa matematiikan hallintaa.

Huomioidaanko tämä optimaalisesti opiskelijoiden valinnassa lääketieteelliseen tiedekuntaan?

Pitäisikö matemaattisia taitoja painottaa erityisesti lääketieteellisen tiedekunnan tutkijalinjan opiskelijoiden valinnassa?

Ilman keittokirjoja

Myös kliinisessä lääkärintyössä tarvitaan kykyä systemaattiseen ajatteluun. Lääkärin tulee pystyä diagnosoimaan ja hoitamaan potilaitaan ilman keittokirjoja, erityisesti jos potilaan ongelma ei sovi sinänsä tärkeän keittokirjan vuokaavioon.

Vajaalla empatiakyvyllä varustettu lääkäri ei kykene hoitamaan potilaitaan parhaalla mahdollisella tavalla. Jyväskylän yliopiston käsitetyöpaja määrittelee empatian ”kykynä ymmärtää toisen ihmisen kokemuksia ja tunteita tämän näkökulmasta käsin. Se on ihmisyyden keskeinen ominaisuus ja taito, liima, joka helpottaa vuorovaikutusta yksilöiden välillä ja edesauttaa yhteisöjen ja yhteiskunnan toimintakykyä”.

Hyvä empatiakyky auttaa lääkäriä diagnostiikassa (osaa tehdä tärkeät kysymykset, myös keittokirjan luettelon ulkopuolelta, pystyy tarkemmin arvioimaan potilaan tunnetiloja ja kipukokemusta), sopivien hoitovalintojen opastuksessa (osaa ennakoida potilaan mahdolliset ennakkoluulot ja pelot) ja luottamuksen luomisessa. Luottamus on potilaan ja lääkärin hyvän hoitosuhteen perusta.

Pystyäkseen hyödyntämään empatiakykyään potilaidensa hoidossa, tulisi lääkärillä olla kokemusta tai ainakin tietoa ja ymmärrystä potilaansa psykososiaalisesta kokonaisuudesta. Pysyvässä virkasuhteessa toimiva omalääkäri saa parhaan käsityksen niin potilaansa mielenmaisemasta, tämän perheestä kuin laajemmasta sosiaalisesta yhteisöstäkin. Empatiakyky ja hoitosuhde samaan lääkäriin ovat tärkeitä myös vaativassa erikoissairaanhoidossa.

Ei rajoitu potilaiden hoitoon

Empatiakyvyn merkitys ei rajoitu pelkästään potilashoitoon. Terveydenhuollon johtotehtävissä olevilta lääkäreiltä (ja muilta toimijoilta) vaaditaan myös sekä järjestelmälliseen että empaattiseen ajatteluun venyvää aivotoimintaa.

Järjestelmällisen ja/tai empaattisen aivon perusta luodaan sikiökaudella ja se on osittain geneettinen.

Empatiakykyä voi kuitenkin kehittää omien tunteiden ja muiden kokemusten tiedostamisella, erilaisten ihmisten kohtaamisella ja kaunokirjallisuutta lukemalla. Lääketieteen opinnoissa voisi potilaiden avulla opiskella empaattisuutta esimerkiksi potilastapauksen kirjallisella empatiaharjoituksella: opiskelija perehtyy potilaan anamneesiin ja tutkimuslöydöksiin sekä hoitosuunnitelmaan.

Tämän jälkeen hän kirjoittaa esseen, jossa hän pohtii kysymyksiä ja huolia, joita uskoo potilaan pohtivan. Lopuksi hän validoi oman analyysinsä keskustelemalla potilaan kanssa. Sote-johtajat voisivat tehdä saman harjoituksen työntekijöidensä kanssa muutaman kerran vuodessa.

Empatiakyvystä, tärkeästä työkalusta, tulee pitää hyvää huolta. Empatiakyky korreloi emotionaalisten peilisolujen toiminnan kanssa.

Tästä seuraa, että potilaan kärsimys siirtyy osittain myös lääkärin (tai muun terveydenhuollon työntekijän) kärsimyksesi. Empatiakykyä ylläpitävät lääkärin oma resilienssi, työnohjaus, hyvät työolosuhteet ja esihenkilöiden arvostus, mahdollisuus omiin potilaisiin ja riittävästi aikaa potilaan kanssa tapahtuvaan vuorovaikutukseen.

Näillä toimilla puolustaudutaan myös kyynistymistä vastaan.

Kirjoittaja on LKT, professori emerita ja tutkimusjohtaja, Helsingin yliopisto.