Me lääkärit olemme varsin harvoin potilaan paikalla terveydenhuollossa. Kun niin käy, saamme mahdollisuuden kokea arvokkaan näkökulman: miltä tuntuu olla potilas.

Jouduin itse olemaan yhteydessä terveysasemaani potilaana. Hoidon tarpeen arviossa lähihoitaja kyseli puhelimitse oireistani. Konsultoituaan asiassani lääkäriä hän sanoi, että saisin lähetteen jatkotutkimuksiin. Laboratoriossa yllätyin lääkärin valitsemista tutkimuksista, sillä ne eivät olleet oireeni mukaisia.

Sain tulosten valmistuttua lääkäriltä potilastietojärjestelmän mobiilisovellukseen viestin, jossa hän totesi, ettei jatkoselvittelylle ole tarvetta, sillä labrat olivat ok, eikä varsinaisia oireita ole. Luin viestin hämmentyneenä. Lääkäri sai oireanamneesin välillisesti, ei missään vaiheessa tarkenna sitä, mutta toteaa etänä potilaan oireettomaksi yksipuolisella ilmoituksella. “Seurantalinja.” Lääkärin viestiin ei voinut vastata.

Vahva tunne

Pahinta ei ollut, että en saanut vaivani diagnostista prosessia käyntiin, vaan sivuutetuksi ja väärinymmärretyksi tulemisen tunne, joka syntyy, kun et tule kuulluksi, etkä edes kuunnelluksi. Potilas, jonka oireita ei vähätellä, vaan ne kielletään, ettei tarvitse miettiä asiaa eteenpäin.

Näinkö tämä menee?

Soitin terveysasemalle uudelleen tapahtuneen oikaisemiseksi. Eri henkilö vastaa. Sama tarina alusta. Heti alkuun saan kuulla kummeksuntaa moittivaan sävyyn, miksen tee itselleni lähetettä töistä, kun olen kerran lääkäri julkisella. Otin sen vitsinä. Asiani välitettiin digikonsultaationa lääkärille. Puhelun jälkeen tunsin olleeni vaivaksi. Mitätöity olo omaa terveyttä koskevan huolen jakamisen jälkeen tuntui kurjalta.

Kaivoin mielipahan alta itsestäni empatiaa kollegoitani kohtaan muistelemalla omia terveyskeskusaikojani ja sitä, miten potilaiden hoidontarve ja terveyspalveluiden kysyntä oli jokapäiväinen tsunami: siihen oli usein mahdoton vastata, sen alle hukkui ahkerinkin, eikä kaikkia voinut aina auttaa. Nyt olin itse yksi pisara tsunamissa. Koin repivää harmitusta sekä kollegoiden että potilaiden puolesta.

Saman päivän iltana virka-ajan jälkeen puhelimeni soi. Kollega, jonka lautaselle minun – vaativan ja ärsyttävän lääkäripotilaan – asia oli päätynyt, soitti. Hän otti anamneesin alusta alkaen: kysyi, kuunteli, täsmensi, esitti oleelliset erotusdiagnostiset kysymykset ja pohti diagnostisia vaihtoehtoja ja kunnioitti myös minua kollegana tiedustellen omaa näkemystäni asiasta. Hän ei ainoastaan kuullut mitä sanoin, vaan ymmärsi huolen sanojeni takana. Tulin kohdatuksi. Tähän kaikkeen meni noin vartti.

Tämä yksi erinomainen kontakti riitti kompensoimaan kaikki edeltäneet ohihoidon puolelle menneet, resurssipulasta ja kohtaamattomuudesta kärsineet kontaktit. Sen jälkeen – ennen mitään interventiota – oirekokemukseni tuntui jo helpottavan 1–2 pykälää NRS-asteikolla!

Näin sen kuuluu mennä.

Asia lopulta hoitui

Joku voisi käyttää tarinaani kategorisena vastalauseena etälääketieteelle. On kuitenkin merkillepantavaa, että asiani hoitui lopulta kokonaan erinomaisesti etänä. Ongelma ei siis ollut etälääketiede, vaan se miten sitä harjoitettiin.

Resurssit kuunnella ja selvittää oiretta eivät olleet ensikontaktin hetkellä riittävät, ja kun vastavuoroisuus puuttui, kohtaamista ei tapahtunut eikä oleellinen anamneesi välittynyt. Epäonnistunut ensietäkontakti johti turhiin tutkimuksiin ja koko homma piti aloittaa lopulta alusta.

Kokemukseni (n = 1, Sic!) tukee ikuista teesiäni: diagnostiikan ja hoidon kohdentamisessa ja onnistumisessa kohtaaminen on ensiarvoista. Tämä korostuu etäkontaktissa, jossa nojataan anamneesiin ja kohtaaminen tapahtuu näytön tai luurin kautta.

Etälääketiede on etevää silloin, kun se onnistuu anamneesin varassa yhtä hyvin kuin lähivastaanotto olisi onnistunut saman asian hoidossa.

Etovaa siitä tulee silloin, kun hoidetaan niin ohi tai ali, että seuraukset ovat päinvastaiset kuin mitä oli tarkoitus, pahimmillaan jopa fataalit.

Älkäämme unohtako reumatologian opettajani viisautta, joka on kulkenut mukanani kliinisten opintojen alusta asti: ”Tervetuloa kurssille Potilaan tutkiminen… Mikä oikeastaan on potilas? Kaikkihan me ollaan joskus potilaita, ennemmin tai myöhemmin.”

Muistakaamme tämä jokapäiväisessä työssämme – etänä ja kasvokkain.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti.